Velho. Kohtaus elokuvasta.

Velho – pappiskokelas ja yön kauhut

Vuonna 1967 vasaran ja sirpin alla sai ensi-iltansa Neuvostoliiton ensimmäinen kauhuelokuva, Konstantin Yershovin ja Georgi Kropachyovin ohjaama Velho (Viy).

Vahvasti tieteeseen ja työläisetiikkaan nojaavassa valtiossa ei nimellisesti ollut sijaa yliluonnollisuuksille eikä uskonnollisuudelle. Siksi onkin mielenkiintoista, miten paljon fantasiaa ja avoimesti kristillistä kuvastoa sisältänyt elokuva ylipäätään näki päivänvalon kansallisen Mosfilmin tuotantona. Velho perustuu tunnetun ukrainalaissyntyisen kirjailija Nikolai Gogolin tarinaan, jonka tuotannossa kauhutarina edusti poikkeusta muuten niin maanläheisten aiheiden joukossa.

Elokuva ei ehkä kuulu lännessäkin tunnettujen neuvostoliittolaisten mestariteosten kärkijoukkoon, ja sitä on muutenkin ollut täällä päin vaikea nähdä. Henkilökohtaisesti pidän elokuvaa kuitenkin mestarillisena, ja on elokuva muutenkin saavuttanut melkoisen kulttimaineen. Velho yhdistää ikimuistoisella tavalla ortodoksista symboliikkaa ukrainalaisiin kansantaruihin noidista ja muista taruolennoista. Tämä yhdistettynä uskomattoman upeaan visuaaliseen tarinankerrontaan upeine lavastuksineen ja käsintehtyihin erikoistehosteisiin tarjoaa omintakeisen ja ainutkertaisen elokuvaelämyksen. Nykykatsojan, joka on tottunut spektaakkelimaisiin tietokoneella valmistettuihin erikoistehosteisiin ja halpoihin äkkisäikyttelyihin, voi kokea Velhon kanssa pettymyksen.  Avoimin mielin suhtautuva saa tästä neuvostoliittolaisesta klassikosta ikimuistoisen elokuvaelämyksen.

Elokuvan alussa nuori pappisseminaaria käyvä kokelas Khoma (Leonid Kuravlyov) kohtaa yöllä vanhan naisen, joka kuitenkin paljastuu hyvin nopeasti noidaksi. Noita kiusaa Khomaa läpi yön, mutta Khoma onnistuu vapautumaan noidan vallasta ja hakkaa tämän lähes kuoliaaksi, ja yllättäen vanha noita muuttuukin nuoreksi naiseksi. Khoma pakenee paikalta ja pääsee lopulta takaisin opinahjoonsa, jossa hänelle määrätään tehtäväksi lähteä pieneen kylään, missä päällikön tytär (Natalya Varley) on yllättäen kuollut.

Khoma määrätään valvomaan kuolleen naisen vierellä ennen tämän hautaamista. Kesken Khoman valvomisen nainen herää eloon ja paljastuu samaksi noidaksi, joka kiusasi Khomaa aikaisemmin. Nyt Khoma puolustautuu noitaa vastaan rukouksin ja uskonnollisin riitein. Vielä ei noita onnistu pääsemään Khomaan käsiksi, ja aamun koittaessa noita joutuu palaamaan takaisin arkkuunsa. Khoma yrittää paeta kylästä siinä onnistumatta. Vielä kaksi yötä Khoma joutuu valvomaan noidan vieressä ja torjumaan kaikki yön kauhut vajoten itsekin kohti hulluutta. Kolmantena yönä elokuvalle nimensäkin antanut pahan voima Viy paljastaa itsensä.

Velho on uskollinen Gogolin alkuperäiselle tekstille, jonka hän väitti perustuvan vanhoihin kansantaruihin – tutkijat eivät ole kuitenkaan löytäneet todisteita tälle väitteelle. Italialainen elokuvaohjaaja Mario Bava oli ohjannut Gogolin tekstin pohjalta jo tunnetun kauhuelokuvan Black Sundayn vuonna 1960, mutta Bava oli ottanut niin paljon vapauksia Gogolin tekstistä, että elokuvaa on vaikea tunnistaa alkuperäiseen tekstiin pohjautuvaksi. Tätä mieltä oltiin myös Neuvostoliitossa, ja siksi elokuvan tekijät halusivat tehdä uskollisen tulkinnan arvostetun kirjailijan tekstistä. Velhon yksi kolmesta käsikirjoittajista Aleksandr Ptushko ohjasi ja oli mukana käsikirjoittamassa myös suomalaisneuvostoliittolaista yhteistyötä Sampoa (1959), mikä tietysti pohjautui kansalliseepokseemme.

Siitäkin huolimatta, että elokuva on tehty Stalinin kauden – jolloin elokuviakin tarkoin valvottiin – jälkeen, voidaan hyvällä syyllä pohtia, miksi neuvostojärjestelmä ja sen tiukasti hampaissaan pitämä Mosfilm päästivät uskontoa käsittelevän elokuvan neuvostokansalaisten silmien eteen. Vaikka elokuvassa on paljon kristillistä symboliikkaa, ei elokuvaa silti pidä tulkita uskontomyönteiseksi. Elokuva kuvaa sitä, miten kristinusko ei ole onnistunut kitkemää pakanallisia uskomuksia maaseudulta. Tosin ei neuvostojärjestelmäkään onnistunut kitkemään kristinuskoa maaseudulta. Elokuvassa kristillisyydellä on rajoitteensa, eikä sen onnistu vastata pimeyden voimille, vaan luonto joutuu puuttumaan peliin. Kristillisyyden sallimista elokuvassa selittää toki myös se, että se sijoittuu menneisyyteen, esineuvostoliittolaiseen aikaan, missä tieteen valo ei vielä loistanut.  Elokuva on myös uskollinen filmatisointi tunnetun kirjailijan teoksesta, mikä on varmasti auttanut elokuvantekijöitä.

Velho on mielenkiitoinen kuriositeetti Neuvostoliiton elokuvahistoriassa; siinä, miten se kuvaa hienosti ja yksityiskohtaisesti uskonnollisia seremonioita kuten hautajaisia sekä vaikuttavaa kirkkoarkkitehtuuria ja kirkkotaidetta. Kuvaavaa on se, ette elokuvan päälavastaja Aleksander Ptushko vannoutuneena ateistina paneutui teologian ja kirkkotaiteen maailmaan, jotta osasi ripustaa oikeanlaiset ikonit kirkkoon. Lopputulos on kerrassaan vaikuttava, ja elokuva on lavastuksen ja kuvauksen riemuvoitto. Elokuvan mekaaniset erikoistehosteet eivät jätä kauhun ystäviä kylmäksi ja ne voittavat mennen tullen tietokoneella tehdyt tehosteet.

Velho oli ilmestyessään vuonna 1967 Neuvostoliiton valkokankaille suunnattu menestys keräten ympäri maata valtavat määrät katsojia, joista osalle yliluonnolliset näyt olivat liikaa. Neuvostoliitossa oli siis kysyntää yliluonnollisuuksille. Lännessä elokuva ei aikanaan kerännyt vastaavaa huomiota, mutta ajan saatossa siitä on muodostunut kulttiklassikko ympäri maailmaa. Nyt elokuva on helposti katsottavissa Mosfilmin Youtube-kanavalla.

Artikkelikuvassa kohtaus elokuvasta.


Avatar photo

About

Tuomas Hurme (s. 1987) on teologian maisteri, joka vapaa-ajallaan lukee kirjoja ja katselee elokuvia. Tajusi teini-ikäisenä katsottuaan Stanley Kubrickin elokuvia, että elokuvat voivat olla enemmän kuin viihdettä.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.