Vatikaanin vaietut homoseksuaalit

Ranskalaisen toimittaja-sosiologi Frédéric Martelin teos Sodoma julkaistiin helmikuussa 2019 samanaikaisesti seitsemällä muullakin kielellä. Englanniksi otsikko on In the Closet of the Vatican: Power, Homosexuality, Hypocricy. Kirja oli välitön hitti. Aikalaistodistuksen mukaan se loppui Roomassa kauppojen hyllyiltä tuota pikaa. Kirjassa on yli 500 sivua ja pitkä tutkimus niiden takana. Ikävintä kaikessa on kirkosta löytynyt tekopyhyys: siihen on resensioissa kiinnitetty huomiota. Kirja maalaa isolla pensselillä. Sen osoittelevaa tyyliä on syystä arvosteltu, samoin englanninkielistä käännöstä. Sanoma on silti huolestuttava.

Vaietusta seksuaalisuudesta perestroikaan

”Kaikessa on kyse seksistä, paitsi seksissä. Seksissä on kyse vallasta”, sanoi Oscar Wilde. Roomalaiskatolisen kirkon seksikohulla ei ole tarkkaa alkuhetkeä, vaan niitä on ainakin kaksi: vuonna 2001 julkaistu yhdysvaltalaisen Boston Globe -sanomalehden tutkimus pedofiilipapeista ja tammikuussa 2018 alkanut Chilen kirkon repeämä paavin pieleen menneen piispa Barrosta koskeneen haastattelun jälkeen. Eikä kyse ole vain seksikohusta, vaan siihen liittyy paavinkin sanojen mukaan kysymys juuri ”vallan” väärinkäytöstä eli seksuaalinen hyväksikäyttö. Wilden arvio pitää paikkansa.

Äärikonservatiivien National Catholic Register näki kirjan lokasankojournalismina vailla kristillisiä periaatteita ja päiväperhosena. Olen eri mieltä. Martel kylläkin dokumentoi osin epämääräisesti ja puhuu nimettömien tiedonantajien suulla.  Silti: puhuessaan julkisista salaisuuksista se on tehnyt selväksi paljon sellaista, mikä vasta nyt on tulossa keskusteluun. Franciscuksen reformi on juuri tässä: keskustelua ei pyritä tukahduttamaan, vaan siihen rohkaistaan. Suotta ei häntä tituleerata kirjassa gorbatšovilaiseksi paaviksi. Paavin alkukausi oli trimmattua PR-työtä, mutta nyt kyntää kirkon pohjamutia uusi perestroika ja avoimuus. Martelin kirja antaa uutta tietoa Rooman alakulttuurista, mutta myös Alfonso López Trujillon kaltaisista teko-pyhimyksistä.

Rikosten salailu loppui vuonna 2019

Franciscus on julkaissut uusia, tiukempia ohjeita kuten Vos estis lux mundi vuoden 2019 alussa. Media myös kirjan muodossa on ajamassa virallista uskontoa ylös poteroista. Huomattava muutos on sekin, että paavi vaatii ilmoittamaan seksirikokset aina siviiliviranomaisille ja ”paavillinen salaisuus” on vuoden 2019 lopulla jäänyt historiaan. Niin on jäänyt myös paavin kakkosmies ja Chilen kirkon ikävä kummisetä Angelo Sodano, joka 92 vuoden ikään saakka johti kardinaalikollegiota. Paavi on jo 83 vuotta ja joutuu kohtaamaan uuden vuosikymmenen heikommista lähtökohdista kuin yksikään paavi aiemmin. McCarrick-tuomio odottaa jo Uskonopin kongregaatiossa. Vuoden 2019 aikana osin rauhoittunut negatiivinen julkisuus voi ryöpsähtää uudelleen vuonna 2020?

Kirja homoseksuaalisuudesta, ei pedofiliasta

Professori Heikki Hiilamon arvostelu tarjoaa suurta kuvaa Martelin kirjasta. Otsikon mainitsema tekopyhyys nousee pintaan. Pedofiliakriisinkin aikana tulee muistuttaa, että homoseksuaalisuus ja pedofilia ovat eri asioita. Martelia kiinnostaa pappien homoseksuaalisuus, jota hän esittelee sosiologin ammattikaavussa vapaamielisesti ja laajasti. Sen sijaan kirjan intressinä ei ole rikolliseksi luokiteltava hyväksikäyttö. Hiilamo tiivistää: ”Martel korostaa, ettei homoseksuaalisuus ole yhteydessä pedofiliaan, mutta homouden salaaminen ja peittely ovat. Pedofiilejä puolustaneet piispat ja papit eivät ole puolustaneet pedofiilejä heitä tukeakseen vaan oman kaksoiselämänsä paljastumisen pelossa. Tämä salailun kulttuuri antoi saalistajille tilan toimia. Sama malli on toiminut myös Vatikaanin talousrikoksissa.” Kolumbialaisen tv-kanavan elokuussa julkaisemassa haastattelussa Pecados cardenales Martel esittää, että pahinta on juuri tekopyhyys ja ”skitsofrenia”, joka ajaa seksuaalisuutensa torjuneita henkilöitä sairaisiin tekoihin.

Martelin teos on julkaistu myös tällä nimellä.

Martelin teos on julkaistu myös tällä nimellä.

Papit seksityöläisten asiakkaina

Spear’sin Martel-arvostelussa kärki on pakolaisten hyväksikäytössä: Roma Termini -pääaseman hämärillä sivukujilla käy seksikauppa, jossa ostajina ovat papit ja prelaatit, myyjinä usein islam-taustaiset heteromiehet joille itsensä kauppaaminen on nykyaikaista pakkotyötä. Pappien kanssa ollaan liikkeellä escort-tyyliin, sillä on hyvä luoda säännöllinen asiakaskunta. Martel avustajineen haastatteli 60 miesprostituoitua Roomassa. Papit ovat näiden asiakkaita myös kadulla, sillä he eivät voi mennä yhdessä asuntoon – eivät sen puoleen poliisitkaan. Julkkishahmo Francesco Mangiacapra tulee esiin omalla nimellään ja kertoo kahtalaisia kokemuksia: yhtäältä jotkut papit ovat hyvin itsetietoisia, toisaalta osa papeista lähestyy miesprostituoituja varovasti ja puhuu heistä ”ystävinä”, joille annetaan myös pieniä lahjoja ja rahakin häveliäästi kirjekuoressa.

Rooman papeilla on seksityöläisen silmin suuria emotionaalisia tarpeita ja paljon elämätöntä elämää. Martel pähkäilee, kuinka pienipalkkaisilla papeilla voi raha riittää prostituoitujen palveluihin. Markkina kuitenkin kohtaa, sillä sekä nuoret Termini-aseman miehet – usein pohjoisafrikkalaiset fresh from the boat – ja papit hyötyvät pysyvän suhteen luomisesta. Tekniikka auttaa: arabiseuralaisen puhelin voi olla täynnä katolisten pappien yhteystietoja. Tämäkin on kaapin sääntö eli se, että katolisen papin ankara elämä kohtaa muslimipoikamiehen yhtä ankean seksuaalikulttuurin. Vaan eikö arabikulttuuri salli miehille kuitenkin paljon sellaista, mikä naisilta ”kunnian” nimissä kielletään? Oli miten oli, nuoren lihan himo on kadun sääntö, ja romanialaismiesten mukaan jo 27-vuotiaana voi miesprostituoidun ura olla ohi.

Kielletty suuntautuminen on myönnettävä

Martel on itse homoseksuaali ja tuntee alakulttuurin. Hänen suoraviivaiset ”kaapin sääntönsä” oudoksuttavat hiukan. Varmaan on silti niin, että ”mitä homofobisempi pappi, sitä todennäköisemmin hän on itse homoseksuaali” ja ”mitä homomyönteisempi, sitä epätodennäköisemmin”. Martel myöntää säännön olevan ensivaikutelman vastainen. Kyseessä on kuitenkin kirjan keskeinen tulkinta-avain. Martelin homotutka poimii kirkonmiesten vaatetuksesta, puhetavasta ja heitä koskevista kertomuksista viitteitä taipumuksista. Kirja ei olekaan puhdasverisesti mitään, ei paljastuskirja, ei edes “tutkivaa” journalismia huolimatta 4 vuodesta ja 1500 haastateltavasta, vaan “pitkitetty feature-artikkeli”, jota on kirjoitettu tosin “liian spekulatiivisesti ja vihjaavasti” (näin Hiilamo) sujuvasta kerronnasta ja kiinnostavista tarinoista huolimatta. Ongelmana on kirjan all you can eat -tyyli ja laajuus, se on kerta kaikkiaan “raivostuttavan sekava” (James Martin).

Katolinen vastalause Martelille

Ranskalainen dominikaani-isä Thierry-Dominique Humbrecht vastusti Le Figaron arviossa oikeastaan kaikkea maanmiehensä Martelin kirjassa: se perustuu liian ”raskaaseen psykoanalyysiin” ja ”fatalismiin”, jota vastaan evankeliumi kertoo ”kääntymyksen, hyveen ja edistymisen” mahdollisuudesta. Mutta kyseessä ei ollut varsinaisesti resensio, vaan kirkollis-moraalinen vastalause. Myös James Martin ja Maeve Heaney arvostelevat Martelia Syndicate-resensiossa tästä näkökulmasta: homoseksuaalin papin vaihtoehdot ovat joko “kaappi tai ovi”, eikä Martel näytä arvostavan sitä kuinka on myös selibaatissa aidosti eläviä pappeja.

Teologinen pohdinta pidättäytymisestä kuulostaa ontolta kirjan äärellä, jossa kerrotaan kirkon hankkineen 20 miljoonan homosauna-kiinteistön Roomassa, vieläpä kaksinkertaiseen ylihintaan. Talon muissa kerroksissa asuu pappeja ja kardinaali. Richard Sipen kaltaiset ex-papit ovat korostaneet selibaatin toimivan kunnolla tuiki harvoin. Tästä näkökulmasta Martin juuttuu kysymykseen oikeasti naimattomina elävistä papeista “vähemmistönä”. Onhan tilastollinen arvio ilmiöstä juuri Martelin kaltaisten sosiologien erityisalaa. Kirkon tulisi puolestaan esittää omia tilastoja pappien seksuaalisuudesta… turha toivo? Martel kannattaa sekä naispappeutta että selibaatista luopumista. Niin näyttää kannattavan myös mm. Saksan katolinen kirkkokansa. Katolisuuden sisäinen jännite on todellista, ja kysymys vallasta on akuutti.

Kirkonmiesten bling-bling

Martel näyttää välillä leimaavan haastateltaviaan armotta, esimerkiksi kardinaali Raymond Burken tapauksessa. Koska kyseessä on elävä henkilö, Martel tyytyy kuitenkin luokittelemaan Burken vain osastoon ”unstraight”, epä-hetero, onhan tämä paavin Amoris laetitia -kirjoituksen ja homoseksuaalien vankka vastustaja ja kulkee 12-metrisessä laahuksessa pinkkien cappa magna -vetimien ja galero-hatun kanssa.

Kardinaali Burke keskellä. Kuva: Wikipedia.

Kardinaali Burke keskellä. Kuva: Wikipedia.

Paavi Franciscus on jättänyt edeltäjänsä Benedictuksen ”lipstick red” Prada-mokkasiinit ja vastustaa blingiä kirjojaan myöten: tämä on jesuiittameininkiä ja Vatikaanin II konsiilin tuomaa vaatimattomuutta. Saksalaisen paavin punajalkineet silti mainitaan kirjassa ja niiden valmistajaa aprikoidaan. Häntä koskeva ilmaus “our queenie” herättää suorastaan myötähäpeää. Martel käyttääkin omaa taustaansa homo-estetiikan tuntijana tietoisen häpeämättä. Kykenemättä luokittelemaan Benedictusta gayksi hän silti spekuloi sivukaupalla samassa talossa asuvan sihteerin, arkkipiispa Georg Gänsweinin ulkoista olemusta ja suhdetta emeritus-uskontopomoon. “Beau George” -luonnehdinnat tuovat mieleen Boy Georgen, kasaripopin ikonin George Michaelin ystävän.

Lopputulemaksi jää, että ex-paavi Benedictus on todennäköisesti kaappiin ahdettu homofiili, joka ei toteuta seksuaalisuuttaan mitenkään, mutta sitä ei voi tietää. Homoseksuaaliset teot ovat Katekismuksen termein intrinsically disordered eli ”sisäiseltä olemukseltaan väärin suuntautuneita”, mutta teoksen henkinen isä joutuu asumaan eläkepäivänsä keskellä homoseksuaaleja – jos Martelin kirjaan on luottamista. Onpa paavin maaseutuasunto Castel Gandolfokin laitettu pois käytöstä Johannes Paavali II:n aikaisen villin bilekäytön jälkeen. Mihinpä entinen paavi siis menisi – ei Saksaan ainakaan, sillä jo Münchenissä valtaa pitää “synodaalitielle” lähtenyt kardinaali Reinhard Marx. -Nimi on enne?

Burken ja Bannonin epäonnistunut projekti

Kardinaali Raymond Burken, ”tulta syöksevän lohikäärmeen” (M. Fox) toiminta Vatikaanissa herätti Martelissa jopa hilpeyttä. Onhan Burken toimintatapa äärimmilleen vietyä arvokonservatiivisuutta mieheltä, joka kuitenkin kerää garderobin täyteen kauniita vaatteita. Burken puhuttelu ”eminenssinä” tapahtuu ranskan feminiini-substantiivein. Martel näkee Burkessa drag queenin, joka poliittisesti turvautui Dignitatis Humanae -instituutin (DHI) käynnistämisessä Steve Bannoniin – Trumpin nyt jo entiseen neuvonantajaan. Bannonin ristiriitaisuutta kuvannee se, että perinne-Vatikaanin vahva kannattaja on kolmesti eronnut ja on sanonut esikuvikseen saatanan ja Leninin.

Martelin kirja ei voinut vielä dokumentoida Bannonin ja Burken välirikkoa, joka tapahtui kesäkuussa 2019. Dignitatis Humanae ei sittenkään lähtenyt käyntiin, kouluttamaan Bannonin oppien mukaista uutta eurooppalaista oikeistopopulistista ja äärikatolista nuorisoa. Jos siis Burke joutui paavin epäsuosioon, niin Bannon puolestaan sai pakit Burkelta itseltään. Hupaisaksi asian tekee välirikon välitön syy: Bannon esitti kiinnostuksensa filmatisoida juurikin Martelin In the Closet of the Vatican! Bannonia kiinnosti selibaatin purkaminen, mutta Burkea ei. DHI sai jo toukokuussa kuulla Italian hallitukselta, ettei se voi käyttää Trisultin luostaria koska se ei ole maksanut sen korjauksesta. Bannonin lähtökään ei kerro suuresta ideologisesta nosteesta. Tässäkin suhteessa Martel on luonut pysäytyskuvan: DHI on historiaa. Kiitos Martelille, joka kertoi meille millaista oli vielä pari vuotta sitten.

Likaista rahaa Vatikaaniin – ja Puolaan?

Vakavat ongelmat liittyvät vallankäyttöön sotilashallitsijoiden kanssa ja poliittiseen rahaan. Näin on myös silloin, kun itse tarkoitus on ollut hyvä. Vatikaanin kassasta maksettiin varmasti Solidaarisuus-liikkeelle tukirahaa Puolan sosialismin murentamiseksi. Asiaa koskevia todistuspuheenvuoroja löytyy: kirjekuorien jakajana oli paavin sihteeri Stanislaw Dziwisz. Puolalaispaavi Johannes Paavali II oli tullut virkaansa samaan aikaan kuin Lech Walesan toiminta alkoi. Kysymys siitä, mistä Vatikaani rahansa sai, jää vaille selviä todisteita. Marcial Maciel Meksikosta oli paavin tunnettu tukija. Mutta tuliko Puola-operaatioon Kolumbian likaista rahaa kardinaali Trujillon kautta? Entä antoiko Augusto Pinochetin hallinto rahaa Chilestä? Olihan Vatikaanin vahva mies Angelo Sodano diktaattorin ja pedofiliipappi Fernando Karadiman lähimpiä ystäviä nuntiusaikanaan Santiagossa. Nämä pohdinnat heitetään kirjassa ilmaan, mutta perusteluksi jää sisällyksetön “monet jopa ajattelevat…” (s. 247). Kolumbialaishaastattelussa Martel mainitsee rahamäärän ”miljardi dollaria” Latinalaisesta Amerikasta Vatikaaniin.

Entä kuinka paljon Theodore McCarrickin eli ”Ted-sedän” Papal Foundation -miljoonat ostivat Vatikaanin hiljaisuutta? Nämä asiat ovat kirjan jälkeen saaneet lisävalaistusta ja myös konkreettisia todisteita. McCarrickin tiedetään (Washington Post 27.12.2019) maksaneen säätiörahojen lisäksi arkkipiispan erityistililtä mm. suoraan Benedictus XVI:lle neljännesmiljoona dollaria tämän astuttua virkaan 2005. Johannes Paavali II sai häneltä 90 tuhatta.

Sosiologiset ”kaappisäännöt”

Martelin kirja ei ole syntynyt tyhjiössä, eikä sitä lueta siellä. Se ei ole herättänyt varauksetonta kannatusta katolisessa pro-gay-skenessä: konservatiivien noitavainoa on pelätty. Mainittakoon jesuiitta James Martinin kriittiset huomiot asiattomasta kohtelusta paavi Benedictus XVI:a ja kardinaaleja Raymond Burke ja Gerhard Müller kohtaan. Martin lainaa Sean Hansenin tarkkasilmäistä resensiota: Martel on pyrkinyt luomaan sosiologisen kuvan katolisen gay-maailman ”kuviosta” (pattern). Tähän kuuluvat 14 sääntöä, ”Rules of the Closet”, on esitetty Syndicaten resensiossa.

Juuri näiden sääntöjen selittävää voimaa voi arvostella. Silti: Martel on tehnyt valtavan urakan tutkivana lehtimiehenä. Vaikka hän tunnustaa olevansa ateisti, ei hänen omaa arviotaan katolisen kirkon kaksinaismoralismista voi sivuuttaa. Sääntöihin kuuluu mm. että ”jos tahdot tietää piispan tai kardinaalin rakastajan, älä kysy häneltä vaan hänen sihteeriltään, assistentiltaan tai suojatiltaan: reaktio paljastaa kuka se on”. Sääntöjen mukaan matka vie selibaatista (ja homofiliasta, passiivisesta homoudesta siis) homoseksuaaliseen elämäntapaan, ei koskaan päinvastoin. Niinpä juuri Vatikaanissa, joka on pappien kehityspolun päämäärä, homoseksuaaleja on Martelin mukaan erityisen runsaasti eli 80 prosenttia kleeruksesta. Luku perustuu entisen papin Francesco Leporen arvioon, jota Martel ei lähde muuttamaan. Toisaalta hänellä on ollut 28 informanttia pelkästään Vatikaanissa. Ymmärrettävästi korkea luku homoseksuaaleja tuli heti konservatiivisen National Catholic Registerin kritikoimaksi – ei näin saa ajatella!

Marcial Maciel ja Alfonso López Trujillo häpeäpilkkuina

Katolisen kirkon suurista seksuaalirikollisista mainitaan päätekijät, varsinkin nyt jo edesmennyt Marcial Maciel Meksikosta. Hän hyväksikäytti miehiä ja hankki lapsia kahden naisen kanssa, mutta myös paljon rahaa kirkolle ja Guadalupen neitsyelle omistetun kirkon Roomaan. Jälleen kerran herää kysymys, voiko ylempien vaitiolon ostaa. Maciel joutui pois asemastaan heti Benedictus XVI:n tultua paaviksi, vaikka Johannes Paavali II kävi onnittelemassa häntä Meksikossa vielä viimeisillä voimillaan marraskuussa 2004! Maciel oli antikommunisti-paaville selkeä kumppani Latinalaisen Amerikan kolmannen piispainkokouksen aikaan. Se pidettiin juuri Meksikossa 1979. Kirja voi antaa eväitä pohtia, onko vaarallista tehdä varsinkaan paavista, jolle valta keskittyy, “pikapyhimys”, kuten pyhän (!) Johannes Paavali II:n tapauksessa on tehty. Mikä on lopulta pyhän ja pahan sopiva suhde?

Tuntemattomampi hahmo on Johannes Paavali II:n oikea käsi Latinalaisessa Amerikassa, CELAM:n (Latinalaisen Amerikan piispainkokous) pitkäaikainen johtohahmo Alfonso López Trujillo (1935-2008). Hänen kerrotaan syyllistyneen vakavaan seminaarilaistensa hyväksikäyttöön.

Trujillosta puhuttiin Pecados Cardenaels -ohjelmassa.

Trujillosta puhuttiin Pecados Cardenales -ohjelmassa.

Trujillo oli kuitenkin hyödyllinen paavin oikeistopolitiikan käsikassarana. Hinta tästä oli niin raskas, ettei edes miehen ruumista voitu vuosikausiin viedä kotimaahan Kolumbiaan. Franciscuksen aikana 2017 ruumis toimitettiin Medellínin katedraaliin lukon taakse – suojaisan huoneen kuva esiintyy Pecados cardenales -dokumentissa. Medellínin huumemafian lisäksi Trujillo tunnettiin kaupungin miesprostituoitujen piirissä väkivaltaisena tinkijänä. Perhearvojen ankara edustaja, sittemmin Vatikaanin perhekongregaation johtaja, torjui omia demonejaan partnereita hakkaamalla, Martel arvioi. Kolumbialaisdokumentin haastattelema mies kertoo, kuinka eräs uhri vietiin lentokoneella Panamaan hoidettavaksi.

Vielä raskaampi syytös koskee sitä, että Trujillo ilmiantoi diivamaisilla kiertueillaan kymmeniä vapautuksen teologiaan (ja sissiliikkeisiin) sitoutuneita pappeja aktiivisesti asevoimille ja vaikutti näin heidän kuolemaansa tai maastapakoon. Mafian yhteistyöpappeja, joihin juristi Gustavo Salazar Pineda laskee myös Trujillon (s. 285), voideltiin sen sijaan huumerahalla. Edes Trujillon kuolinsyy ei jätä hiljaiseksi: Martel sanoo monia kertoja kuullensa huhun Trujillon kuolemisesta aidsiin ja teoria esiintyy kirjassakin. Hän tuli elämänsä aikana tunnetuksi kondomien vastustajana, ei aidsin, kuten Martel kriittisesti Pecados cardenalesissa muistuttaa.

Ei vaimoa sveitsiläiskaartissa, eikä…

On kuin Martel kaivaisi ylös Pandoran lipasta, jossa menneiden vuosikymmenien korruptiota on haudattuna ohuen mullan alle. Juristien tarkastama kirja sisältää ankaraa kritiikkiä, jossa monet todistajat ovat “minulle nimeltä tuttuja”, mutta nimi jätetään tietoisesti julkaisematta. Samalla kirja on monikerroksinen: mitä palvelee huomio sveitsiläiskaartin sotilaiden naimattomuussäännöstä ja sen laittomuudesta Sveitsissä (s. 271)? On selvää, että sveitsiläiskaartin poikamiehille tehdään sopimattomia ehdotuksia, mutta heitä myös kielletään suostumasta niihin. Jos kuitenkin vaikkapa kardinaali ehdottelee, ei asiasta voi tehdä valitusta vaan homma hoidetaan hiljaisuudessa. Voiko Martelilla olla kyseessä kätketty kritiikki myös papiston selibaattisäännöstöä kohtaan?

Kuubako sai Benedictus XVI:n eroamaan?

Kirjan lopulla tullaan Kuubaan, jossa katolisen kirkon dialogista ja sovittelevaa linjaa suhteessa valtioon ajoi johtava kirkonmies, nyt jo edesmennyt kardinaali Jaime Ortega. Martel piirtää samanaikaista kuvaa Kuuban kirkon lähihistoriasta kuin vastikään aiheesta väitellyt Petra Kuivala. Never a Church of Silence on Kuivalan tutkimuksen otsikko, muttei voisi olla Martelin? Tämä esittää, ettei missään ole niin vahvaa pedofilian ja pappien homosuhteiden suojelua kuin Kuubassa: kyse on siitä että kaikkitietävä valtio käyttää seksiä aseena kirkkoa hallitakseen. Kuuban kirkon piirissä ei keskustelua homoudesta tai pedofiliasta todellakaan käydä. Tieto siitä, että muiden maiden katolisia pappeja käy tapaamassa miesprostituoituja Kuubassa, ei taas liity maan kirkkoon mitenkään.

Kuuban anti-gay-historiaa valotetaan: Kardinaali Ortega oli itsekin nuorena miehenä ”kasvatusleirillä”. Leireillä opetettiin homoseksuaaleja aversioterapian avulla: katso miesten nakukuvia – saat sähköshokkeja. Martelin teesinä on, että Benedictus XVI:n oma eropäätös tapahtui vain muutama päivä Kuuban-matkan jälkeen. Paavi oli pohjamutia myöten järkyttynyt maan todellisuudesta, ja häntä painoi loukkaantuminen Meksikossa. Puoli vuotta myöhemmin, vuoden 2013 alussa, Benedictus teki eropäätöksestään julkisen. Taustalla oli myös satoja sivuja pitkä raportti Rooman pappien villistä elämästä. Eiköhän koko 2010-luvun alun likapyykki ollut syynä: Rooma-raportin lisäksi VatiLeaks ja kirkkovaltion taloussotkut.

Frédéric Martel. Kuva: Wikipedia.

Frédéric Martel. Kuva: Wikipedia.

Myös Italia on muuttumassa

Rooma on paikka, jossa Martel näyttää kulkeneen kuin kala vedessä ja joka on teoksen referenssipiste. Rooma esiintyy kirjassa Vatikaanina, mutta myös Italian pääkaupunkina. Viimeisenä uskonnollisen politiikan tukikohtana juuri Italia joutui antamaan periksi maallistuvalle valtiolle. Se tapahtui rekisteröityjen parisuhteiden tultua hyväksytyiksi vuonna 2016. Edesmennyt Carlo Maria Martini, entinen Milanon arkkipiispa, oli tunnetusti kannattanut rekisteröintiä vastoin Italian piispainkokouksen CEI:n kantaa. Nyt Franciscukselle tuli tilaisuus ottaa piispainkokous henkisesti haltuun. Hän näki alusta saakka, ettei taistelu kannata. Franciscus/Bergoglio ei Argentiinassa ollut halunnut edes lähteä vastustamaan parisuhteiden rekisteröintiä, vaikka vastusti myöhemmin tasa-arvoista avioliittoa henkeen ja vereen – ja hävisi. Mutta se oli hinta paaviudesta, arvioi Martel.

Pandoran lipas on avattu, ja aika näyttää mitä paljastuu. Keskustelun keskiössä on myös Martel itse. Pysäytyskuva on sittenkin elokuva.

 

Arvioitu teos: Frédéric Martel, In the Closet of the Vatican: Power, Homosexuality, Hypocrisy. London: Bloomsbury, 2019.

Artikkelikuvassa kirjan italiankielisen version kansikuva.

Martelin kotisivu: http://fredericmartel.com/home/


Jukka Raunu

Kirjoittaja

Jukka Raunu on brasilialaisesta vapautuksen teologiasta väitellyt teologi. Historiaa on vain yritettävä ymmärtää. Totuus vapauttaa.


'Vatikaanin vaietut homoseksuaalit' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.