YleAreenassa on katsottavissa rankka historia-dokumentti ”Vatikaani ja Holokausti”.
Tämän tulisi jokaisen Euroopan kansalaisen nähdä ja syventyä sen viestiin rukouksen vakavuudella. Tapaus on märkivä arpi kaikkien läntisten uskontokuntien kilvessä, ei vain katolisen kirkon. Kertoo ihmiskunnan raadollisuudesta ja pahuudesta. Raportissa on häkellyttävää sisältöä katolisen kirkon roolista Euroopassa aikana, jolloin Mussolinin ja Hitlerin ideologia oli työntämässä maanosaamme ja suurta osaa maailmaa sen syvimpään kirouksen alhoon. Polttopisteessä on kaksi paavia, Pius XI ja Pius XII, ja heidän kohtalokkaasti eriävät linjansa suhteessa siihen, miten he johtivat kirkkoa tilanteessa, jossa fasismin ja natsismin kauhistava todellisuus alkoi valjeta, ja antisemitismi ja juutalaisten kohtalo oli myös paavinistuimen tiedossa ja käynnissä oleva hirmuteko riittävästi dokumentoitu.
Paavin ja hänen hallintonsa asema oli ymmärrettävästi tukala. Kansainvälinen politiikka, kirkkopolitiikka ja eettinen harkinta olivat tuskallisella tavalla puristamassa ohimoita. Arvostelussa ja tuomioissa olisi oltava malttia ja historian painon ymmärrystä. Silti ei voi välttää vaikutelmaa näiden kahden johtajan eroista moraalisen integriteetin ja kirkollisen etiikan mittarilla punnittaessa. On huomattava myös toimikausien eroavuus. Pius XI (paavina 1922-1939) toimi aikana, jolloin ensimmäisen maailmansodan traumat olivat runtelemassa Euroopan kulttuurin sielua. Dekadenssi ja edistys, sosiaaliset repeämät, talouskriisit, vallankumousliikehdintä vuorottelivat, ja siemenet fasismin, kansallissosialismin, globaalin kommunismin nousulle itivät. Uuden maailmanpalon kajastus näkyi horisontissa. Pius XI näki ja koki Mussolinin Italian ja tasapainoili sen kanssa. Voi kysyä missä määrin hän oli il Ducen panttivanki. Makaaberi ja hupaisa dokumentin yksityiskohta kuvaa, miten Vatikaanivaltio syntyi Mussolinin suosiolla.
Pius XII:n kausi 1939-1958 osui maailmansodan vuosiin. Hän näki Hitlerin hirmuteot ja Mussolinin kukistumisen. Kausi kattoi myös kylmään sotaan ja Itä-Länsi blokkijakoon johtaneen ajanjakson. Pius XII:n rooli suhteessa natsismiin, Hitlerin valtakoneistoon ja juutalaisten joukkomurhaan on edelleen historiankirjoituksen ongelma, verta tihkuva haava Euroopan ja maailman historiassa. Jälkiviisaus ja etäältä arvostelu ei ole reilua, mutta on pakko kysyä, miten hyväksyä Pius XII:n hiljaisuus natsismin rikosten äärellä, pyrkimys pysyä neutraalina ja turvata katolisen kirkon intressejä. Pius XII:n ura alkoi edeltäjänsä keskeisenä hallintomiehenä, Vatikaanin ulkoministerinä. Pius XI:n kuoltua kardinaalikollegioon kohdistui lobbaus Saksaan myönteisesti suhtautuvan ja Hitlerin suhteen maltillisen paavin valinnan puolesta. Näin Vatikaanin ulkoministeri, Saksaan ja Hitleriin reaalipoliittisella myöntyväisyydellä suhtautuva Eugenio Pacelli nostettiin paaviksi, joka otti virkanimekseen Pius XII.
Dokumentin sävähdyttävä yksityiskohta on taistelevan kristillisen humanismin sankaritarina ja amerikkalainen jesuiittapappi John LaFarge. Hän oli kokenut silmiä avaavan herätyksen rasismin pahuutta kohtaan toimiessaan pienessä seurakunnassa mustien parissa. Hän oli purkanut heränneen eettisen tuntonsa mustia koskevaa ennakkoluuloa ja kaikkea rasismia koskevaksi julkaisuksi Catholic Interracial Program. Asia oli jotenkin tullut Pius XI:n tietoon ja tämä kutsui LaFargen luokseen tämän vieraillessa Roomassa. Tapaamisessa Castel Gandolfossa 1938 LaFarge pelkäsi saavansa moitteen radikaalista kirjoittelusta. Sen sijaan paavi paljasti äärimmäisen luottamuksellisesti, että hän harkitsi haastaa Mussolinin, Hitlerin, rasismin ja antisemitismin. Hän pyysi LaFargea kirjoittamaan hänelle luonnoksen ensyklikaksi eli kiertokirjeeksi.
Kauhistunut mutta luottamuksen rohkaisema LaFarge ryhtyi työhön. Maailmanhistoriallinen draama toteutui. LaFargen esimies, jesuiittajärjestön pää Wlodimir Ledochowski vehkeili julkistamista vastaan. Pius XI:n terveys murtui ja hän kuoli kriittisellä hetkellä. Seuraaja Pius XII määräsi julkaisun ja kaikki sen kopiot ja luonnosversiot hävitettäväksi. Keskeinen eettis-humanistinen kristillisen katsomuksen dokumentti hävisi pimentoon. LaFargen johtoajatus, joka innoitti Pius XI:n ajattelua, kuului näin ”There is only one race and that is the human race”.
Pahaenteisen lähelle nousee nykyinen tilanne Euroopassa äärikansallisten liikkeiden, muukalaisvihan, suvaitsemattomuuden ja uhriutumiskulttuurin kylväessä siemeniään. Rasismi, antisemitismi, seksuaalinen suvaitsemattomuus rehottavat. Jopa hyvää tavoitteleva ympäristöhuoli väkevöityy ekokapinointiin ja pahantekoon ja kääntyy omaa tarkoitusta vastaan vastakkainasettelun myrkyn vaikutuksesta. 1930-luvun Saksan kansalliskiihkon ja antisemitismin paikkaa nykymaailman näytelmässä edustaa muukalaisepäluulo ja suvaitsematon uskonnollisuus. Vihan kohteena ovat maahanmuuttajat, homoseksuaalisuus ja – vaihteeksi – juutalaiset.
Adolf ja Benito ovat esimerkkejä, millaista jälkeä syntyy, kun toksinen maskuliinisuus ja sivistymätön keskinkertaisuus yhdistyvät. Kapeakatseinen kotipesä-fanitus, heimoveren kuohu ja oman pukukopin hien tuoksu yhdistyneenä vihaisuuteen monimutkaisen maailman haasteiden edessä nostaa esiin poliittiset edustajat, joiden ääntä kuulemme, joskus akateemisen tutkinnon silauksen ja viehkeän meikin takaa myös Suomen parlamentissa ja maakunnissa.
Kaikille kirkkokunnille kuuluu syväekumenian herätys. Uskontokuntien, seurakuntien, kansanliikkeiden ja puolueiden tulisi olla jatkuvasti hereillä oman ideologiansa, ohjelmamuistioiden, kirjallisten dokumenttien ja tradition kriittisen arvioinnin ja reformaation mielentilassa. Tarvitaan dynaaminen uskontokeskustelu, historialliskriittinen ote, traditiota kunnioittava rakentava arvostus yhdistyneenä luonnonoikeudelliseen etiikkaan ja tämän ajan todellisuuteen. YleAreenan historiadokumentti edustaa juuri tätä ihmiskunnan pyrkimystä oppia historiasta. Siirryn seisomaan John LaFargen lausetta toistavan plakaatin viereen kunnioittamaan kristityn sielunveljen hyvää yritystä julistaa Jeesuksen etiikkaa.
Arvioitu dokumentti: Holy Silence. The Vatican, the Americans, and the Holocaust. Yhdysvallat 2020.
