Professori Eino Murtorinteen monin paikoin varsin myönteinen kirja-arvio Hakaristin ritareista (Vartija 29.12.2018) on vakavasti otettava akateeminen puheenvuoro ajankohtaiseen SS-historiakeskusteluun. Murtorinne täydentää omia tutkimustuloksiani tuomalla esiin körttiläisten kansallisromanttisen taustan. Tässä kohtaa Murtorinteelle kuuluu täysi tunnustus ja kiitän häntä terävästä huomiosta.
Professori Murtorinteen tapa tuoda esiin muita täydentäviä huomioita kaipaa kuitenkin selvennystä. Murtorinteen mukaan ”Swanströmille näyttää olleen kovin tuntematonta myös Suomen kirkko- ja varsinkin teologiahistoriallinen tausta.” Murtorinne ilmaisee – mielestäni hieman epäkohteliaasti – olettavansa minun olevan tietämätön monista tutkimukseni taustoihin liittyvistä asioista. Taustaselostusten rajaaminen ei aina merkitse tietämättömyyttä tai asiantuntemattomuutta, vaan kyse voi olla tarkoituksenmukaisesta ratkaisusta, jonka tavoitteena on esityksen sujuvuuden ja mittasuhteiden hallinta. Tämä koskee myös Kalervo Kurkialaa, joka Murtorinteen mukaan jää kirjassani heikomman analyysin varaan. Olen kyllä tietoinen arkistomateriaalista, joka käsittelee Kurkialan toimintaa niin Australiassa, Ruotsissa kuin Itä-Karjalassa, mutta Hakaristin ritareissa olen joutunut tekemään rajauksia. Hakaristin ritarit ei ole Kalervo Kurkialan elämäkerta – sen sijaan keskityn Kurkialan aatteelliseen ja uskonnolliseen katsomukseen ja hänen toimintaansa SS-miehenä osana laajempaa kokonaisuutta.
Murtorinteen peräänkuuluttama ”geneettinen” syiden pohdinta on puolestaan haaste jatkotutkimukselle. Niin kauan kun kysymys siitä, mitä todella tapahtui on ajankohtaisen keskustelun alainen, ja uudessa tiedossa on monille vielä paljon sulateltavaa, on hätiköityä edellyttää välitöntä analyysia syy-seuraussuhteista. Senkin aika tulee kyllä.
Hakaristin ritareissa pyrin kunnioittamaan lukijan yleissivistystä, ja näin esimerkiksi Suomen äärimmäisen tukala ulkopoliittinen tilanne SS-värväyksen kynnyksellä ei saa aivan niin alleviivaavaa huomiota kuin Murtorinne olisi toivonut. Kirjan sivulla 31 kappaleessa ”Värväyksen aloittaminen” kirjoitan seuraavasti:
Suomalainen SS-pataljoona syntyi poliittisten intressien kohdatessa. Valtiotasolla Saksa oli arvioimassa uudelleen kertaalleen Stalinin etupiiriin hylkäämänsä Suomen käyttökelpoisuutta valmistauduttaessa sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Torjuakseen Neuvostoliiton uhkaa Suomi taas haki epätoivoisesti kaikkea mahdollista tukea, mitä maailmanpolitiikan näyttämöllä oli tarjolla. Loppupeleissä Saksa näyttäytyi ainoana vaihtoehtona hyvin synkässä tilanteessa.
Murtorinteen mielestä en ole kuitenkaan tehnyt Suomen vaikeaa asemaa välirauhan aikana tarpeeksi selväksi. Tässä voidaan kenties puhua makuasioista – olen kyllä noteerannut tilanteen ja kirjoittanut sen auki. Samoin Murtorinteen valittelu Saksalaisten kristittyjen uskonliikkeen teologian sivuuttamisesta jää vastaavaksi kiistelyksi palstatilasta. Kirjan sivuilla 211–213 on Deutsche Christen –liike huomioitu osana SS:n uskontosuhteen käsittelyä.
Murtorinne peräänkuuluttaa yhtäältä kirkkohistoriallisen tutkimuskentän tuntemusta, toisaalta hän moittii minua fasismin puutteellisesta määrittelemisestä. Murtorinteeltä on ilmeisesti jäänyt huomaamatta, että kirjani loppuviitteessä 43 kehotan lukijaa tutustumaan perusteellisempaan analyysiini fasismista yläkäsitteenä Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 2017 julkaistussa artikkelissani ”Fasismi ja uskonto suomalaisten SS-pastorien ajattelussa ja toiminnassa”. Kirjani huolellinen lukeminen olisi tehnyt Murtorinteelle selväksi, että olen perehtynyt riittävällä perusteellisuudella fasismi-käsitteen määrittelyyn.
Professori Murtorinne yksinkertaistaa itse suomalaisten SS-miesten fasismikäsityksen turhan pelkistetyksi antikommunismiksi. Osalla nuorista SS-miehistä aate on toki kiteytynyt juuri antikommunismiin, mutta toisilla fasistinen poliittinen ajattelu on ollut monitahoisempaa. Murtorinteen olisi kannattanut tutustua artikkeliini, johon myös kirjassa viittaan. Alla selvennykseksi fasismin määrittelyä koskeva pohdinta pitkänä lainauksena vuosikirja-artikkelistani:
Mitä piirteitä suomalaisten SS-pastoreiden toiminnasta ja ajattelusta pitää etsiä mahdollisen fasismin kartoittamiseksi? Tätä varten täytyy löytää käyttökelpoinen fasismin määritelmä, jotta voidaan erottaa fasistinen toiminta ja ajattelu analysoitaessa historiallista lähdemateriaalia. Fasismin määritelmästä on käyty pitkää ja edelleen jatkuvaa keskustelua niin historian kuin yhteiskuntatieteiden aloilla, eikä täyttä yksimielisyyttä määritelmästä ole saavutettu.[1]
Ensimmäisen suomenkielisen fasismia käsittelevän yleisesityksen kirjoittanut Leif Sundström toteaa, että tarkan määritelmän saavutettavuutta vaikeuttaa se seikka, että fasistien suhde ideologiaan oli ja on edelleen varsin pragmaattinen. ”Käytännön toiminta ja materiaalinen todellisuus olivat etusijalla filosofis-teoreettisiin doktriineihin nähden.”[2]Tekojen ja toiminnan korostamisesta rinnalla Sundström tuo esiin neljä keskeistä tapaa määritellä fasismi. Ensimmäinen lähtee liikkeelle asioista, joita fasismi vastustaa, toinen fasismin tavoitteista, kolmas fasismin tyyliin ja organisaatioon liittyvistä asioista ja neljäs fasismin valtaannousuun liittyvistä selityksistä.[3]
Fasismin vastustamat asiat ilmenevät ns. fasistisina negaatioina kuten antikommunismi, antiliberalismi, antiparlamentarismi, anti-intellektualismi, antipartikularismi ja antisemitismi. Fasismin tavoitteita taas ilmentävät imperialismi, orgaaninen, verisiteitä korostava nationalismi, autoritarismi, totalitarismi ja vahvan johtajan ihannointi. Tyylillisiä seikkoja puolestaan ovat suoran toiminnan korostaminen, ideologiaan sopivan estetiikan suosiminen, maskuliinisuuden ja nuoruuden ihannoiminen ja yksilön kutsumuksen korostaminen järjestelmän osana.[4]Kaikkien näiden kriteerien läsnäoloa ei välttämättä vaadita, jotta lähdemateriaalissa esiintyvä toiminta tai ajattelu voidaan määritellä fasistiseksi. Leif Sundström kirjoittaa fasismin välttämättömistä ja vähäisemmistä ehdoista. Samoilla jäljillä on valtio-opin professori Lauri Karvonen, joka on muotoillut fasismin minimimääritelmän:
”Orgaaninen nationalismi + antimarxismi + antiparlamentarismi + suora toiminta
Minimimääritelmä merkitsee fasismin rajaamista suhteessa muihin ideologioihin. Antimarxismi vetää rajan suhteessa vasemmistoon, antiparlamentarismi suhteessa poliittiseen keskustaan ja suora toiminta suhteessa perinteiseen oikeistoon.”[5]
Fasismi yläkäsitteenä pitää sisällään lukuisia eri liikkeitä, joilla kullakin on omat erityispiirteensä. Niinpä Hitlerin kansallissosialismi, Mussolinin italialainen fasismi tai vaikkapa Lapuan liike ja IKL poikkeavat toisistaan monessa suhteessa, mutta samalla niihin voidaan kuitenkin soveltaa edellä esitettyä yleistä fasismin minimimääritelmää. Fasismin monitahoisuuden vuoksi on tämän tutkimuksen kannalta perusteltua käyttää minimimääritelmää. Aiempi tutkimus on osoittanut, että ulkomaisten SS-vapaaehtoisten suhde fasismiin saattoi kulkea värväystä edeltävästä yleisellä tasolla fasismia myötäilevästä ajattelusta palvelusaikana omaksutun saksalaisen kansallissosialismin kautta kohti pettymysten sarjan myötä kiteytynyttä oman maan kansallista natsiaatetta.[6]
Oman tutkimukseni kannalta mielenkiintoiseksi kysymykseksi nousee fasismin määrittely Saksan itärintaman tuhoamissodan kontekstissa. Fasismin keskiössä on monien määritelmien mukaan suhde väkivaltaan ja suoraan toimintaan. Sota itsessään toi väkivallan osaksi arkea, mutta jokainen asetta vihollista vastaan käyttänyt sotilas ei lähtökohtaisesti ollut fasisti. Tuhoamissodan kontekstissa fasistiseksi väkivallan käytöksi muodostuu sodankäynnin normeja ja kansainvälisiä sopimuksia rikkova väkivalta. Fasistinen väkivalta sodan kontekstissa pitää näin ollen sisällään sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan. Analysoidessani Ensio Pihkalan ja Kalervo Kurkialan toimintaa ja ajattelua etsin siis merkkejä fasismin tarkempien määritelmien mukaisista kriteereistä pitäen silmällä minimimääritelmän täyttymistä. Samalla huomioin erityisesti Pihkalan ja Kurkialan suhteen suoraan toimintaan eli sotarikoksiin tuhoamissodan kontekstissa.
Viitteet
[1]Arvostettujen fasismin tutkijoiden tiivistettyjä määrittely-yrityksiä edustaa mm. Robert O. Paxton, jonka mukaan ”Fascism may be defined as a form of political behavior marked by obsessive preoccupation with community decline, humiliation, or victimhood and by compensatory cults of unity, energy, and purity, in which a mass-based party of committed nationalist militants, working in uneasy but effective collaboration with traditional elites, abandons democratic liberties and pursues with redemptive violence and without ethical or legal restraints goals of internal cleansing and external expansion.” (Paxton 2004, 218). Stanley G. Payne puolestaan kiteyttää fasismin määritelmään ”a form of revolutionary ultranationalism for national rebirth that is based on a primarily vitalist philosophy, is structured on extreme elitism, mass mobilization, and the Führerprinzip, positively values violence as end as well as means and tends to normatize war and/or the military virtues” (Payne 1995, 14). Vielä kiteytetymmän määritelmän tarjoaa Roger Griffin, jonka mukaan ”Fascism is a genus of political ideology whose mythic core in its various permutations is a palingenetic form of populist ultra-nationalism.” (Griffin 1991, 26.)
[2]Sundström 2007, 19–20.
[3]Sundström 2007, 21–41.
[4]Vrt. Karvonen & Djupsund 1984, 12–13; Karvonen 1988, 10–13.
[5]Karvonen 1990, 18.
[6]Gutmann 2017, esimerkkitapaus s.179.