Kokoan aluksi joitakin keskeisiä näkökohtia Vartijan nettisivulla käydystä Israel/Palestiina-keskustelusta. André Swanström ja minä korostamme molemmat, että Israelin valtion vastaisessa kritiikissä elää usein pitkäkestoinen antisemiittinen diskurssi, joka ei ole hävinnyt Euroopasta minnekään toisen maailmansodan jälkeen. Me molemmat olemme taipuvaisia ymmärtämään Israelin valtion tekemiä poliittisia ratkaisuja siitä käsin, että se on läpi ihmisikäisen historiansa joutunut taistelemaan sekä olemassaolonsa että olemassaolonsa oikeuden puolesta. Hannu Juusola ja Timo R. Stewart katsovat konfliktia enemmän palestiinalaisten näkökannalta. Yritän tässä puheenvuorossani tehdä selväksi, miksi ymmärrän paremmin Israelin oikeutta puolustaa olemassaoloaan kuin palestiinalaisten suuren enemmistön vaatimuksia. Lähden liikkeelle asiasta, jota pidän ydinongelmana.
Ydinongelma: palestiinalaisten selvä enemmistö haluaa kaiken
Vuonna 2021 Palestinian Center for Policy and Survey Research (Ramallah) ja International Program in Conflict Resolution and Mediation (Tel Avivin yliopisto) järjestivät yhdessä kyselyn, jonka perusteella tuki kahden valtion ratkaisulle on merkittävästi laskussa palestiinalaisten ja Israelin juutalaisten keskuudessa. Palestiinalaisten parissa se laski 33 prosenttiin ja Israelin juutalaisten keskuudessa 34 prosenttiin. Kaikista israelilaisista, juutalaisista ja arabeista 39 % kannattaa kahden valtion ratkaisua. Washington Institute for Near East Policyn (WINEP) tekemä kysely vuodelta 2014 paljasti, että 60 prosenttia palestiinalaisista sanoo, että heidän kansallisen liikkeensä tavoitteena pitäisi olla historiallisen Palestiinan takaisin saaminen joesta mereen. Vain 27 prosenttia kannatti tuolloin ajatusta, että heidän pitäisi toimia miehityksen lopettamiseksi ja kahden valtion ratkaisun saavuttamiseksi.
Tilanne on mennyt koko ajan rauhan kannalta pahempaan suuntaan Israelin oikeistohallitusten myötä. Oslon rauhansopimuksen tulokset puolestaan eivät kelpaa palestiinalaisten selvälle enemmistölle. Koska se haluaa kaiken, se kannattaa ohjusten ampumisen ja terrorismin tietä päämäärän saavuttamiseksi. Voi kysyä kyynisesti, kuinka monelle kahden valtion mallin kannattajalle poliittinen ratkaisu olisi vain välitavoite.
Palestiinalaishallinto ei ole ajanut onnistuneesti demokratiaa palestiinalaisten kesken, eikä Israelin valtion tunnustajalla ole siellä poliittista jalansijaa. Kaksi sukupolvea jatkunut terrorismi, jonka päämääränä on yksinkertaisesti Israelin valtion tuhoaminen, on johtanut siihen, että palestiinalaisten neuvotteluasemat Israelin kanssa ovat heikentyneet jatkuvasti. Länsirannalle perustetut siirtokunnat ja palestiinalaisille epäedullinen Oslon rauhansopimus ovat vääjäämättömiä seurauksia vuosikymmenten katkeruudesta, poliittisista virheistä ja syvään juurtuneesta epäluulosta. Israelin oikeistosta kuuluu kyynisiä ääniä, jotka pitävät palestiinalaisten joukkomuuttoa Jordaniaan luonnollisimpana ratkaisuna ja seurauksena kaikesta aiemmin tapahtuneesta. Minusta näyttää siltä, että kahden valtion mallin osalta juna meni jo eikä toista tule. Vaikka tahto olisi kuinka hyvä tahansa, kukaan meistä ei pysty palauttamaan mennyttä, jolloin mahdollisuudet olivat paremmat.
Toivottavasti käsitykseni tilanteesta on väärä, ja annan mielelläni oikaista itseäni. Joka tapauksessa on olemassa palestiinalaisia ja juutalaisia, jotka tekevät aktiivista työtä rauhan saavuttamiseksi ja säilyttämiseksi yhteisillä ehdoilla. Anna-Liisa Rafaelin tähän keskusteluun tuoman artikkelin perusteella voi tutustua kahden valtion mallin puolesta tehtyihin toimiin sekä niihin palestiinalaisiin ja Israelin juutalaisiin, joiden harteilla lepää toivo sovinnosta.
Demokratian vaikea tie
Edward Said, yksi parhaista palestiinalaisten asian puolustajista ja ensimmäisistä kahden valtion mallin puolustajista omiensa parissa, ehti ennen aivan liian varhaista kuolemaansa pitää sekulaaria demokratiaa ainoana mielekkäänä tavoitteena ja ratkaisuna. Kuten sanoin edellisessä kirjoituksessani, vain harvat keskustelijat siellä Israel/Palestiinassa ja täällä Euroopassa voivat sitten uskoa tällaisen mallin toteutumiseen, ja vain pieni vähemmistö palestiinalaista haluaa pyrkiä siihen suuntaan. Minusta pyrkimys kohti demokratiaa Israelin ja sen miehittämien alueiden sisällä on paras mahdollinen päämäärä. En kuitenkaan usko sen voivan toteutua sekulaarina demokratiana, koska uskonto on aidan molemmilla puolilla aivan liian vahva tekijä. Realistisempi tavoite on alueen talouden ja yhteiskunnallisen elämän kehittämien vahvemmin länsimaisen demokratian pelisääntöjen mukaiseksi. Yksi suurista esteistä tälle kehitykselle on Israelin ortodoksijuutalaisen väestön huomattava kasvu muuhun juutalaiseen väestöön verrattuna. Syntyvyys on heidän parissaan kaksi kertaa muuta väestöä suurempi, ja haredim-juutalaisuudesta luopuvien osuus on vain kymmenisen prosenttia koko joukosta.
Vaikka vaatimus länsimaisen demokratian ajamisesta ratkaisuksi Israel/Palestiina-dilemmaan on mielestäni paras tässä tilanteessa käsillä oleva vaihtoehto, se ei ole missään tapauksessa ongelmaton. Täysin sekulaarin demokratian ajaminen on ainakin tietyssä mielessä antisionistinen päämäärä. Kuten sanoin, se on lähinnä jankuttamisen arvoinen asia, joka vaatii Israelilta paljon ja koko maan itselleen haluavilta palestiinalaisilta liikaa, ainakin tähänastisen kehityksen valossa.
Koko väestöä koskevan ja uskontoja kunnioittavan demokratian kehittyminen vaatii huomattavasti enemmän luottamusta kuin juutalaisten ja palestiinalaisten välillä tällä hetkellä on. Islamin maailmassa demokratia merkitsee monien mielissä kammottavaa tapakulttuurin höltymistä etenkin seksuaalisuuden osalta. Kuten Swanström toteaa, seksuaalivähemmistöjen oikeuksien hyväksynnällä ei ole palestiinalaisten parissa jalansijaa. Monenlaiset rajat erottavat juutalaisia ja palestiinalaisia toisistaan, ja ainoat raja-aitoja murtavat voimat voisivat minusta olla samoja kuin länsimaissakin – inhimillisyys, eettisyys. terve järki ja aineellisen hyvinvoinnin kasvu. Jos tämä on eurooppalainen näkökulma, niin olkoon.
Avoimesta keskustelusta
Timo Stewartin artikkeli sisältää diskurssin, joka havainnollistaa yhtä niistä syistä, miksi en halua leimata jotakin tiettyä antisionistista kannanottoa antisemiittiseksi. Stewartille vastaamisen tekee vaikeaksi se, että hän puhuu sallitusta ja kielletystä keskustelusta sekä tahkoaa antisemitismille ja antisionismille annettavien määritelmien mahdollisuuksia päätyäkseen ennustettavissa olevaan lopputulokseen. Rajattuaan selvästi ulos Israel/Palestiina-keskustelussa toisinaan esiintyvän räikeän antisemitismin Stewart jättää keskusteluun kuitenkin kaksi sinänsä tärkeää sisällöllistä näkökulmaa: 1) ”Keskeistä tällaisen antisemitismin välttämiseksi on eron tekeminen juutalaisten sekä Israelin valtion välillä,” ja 2) ”Palestiinalaisilla ei ole valtiota, demokratiaa tai vapautta. He ovat vieläpä alisteisessa asemassa juuri Israelille.” Jälkimmäisen syyn perusteella Swanströmin ja minun ehdottama tasapuolisuuden vaatimus Israel/Palestiina-keskustelussa on Stewartin mukaan kohtuuton; Hamasia ei voi kritisoida ”samalla mitalla” kuin Israelia. Kuvittelemansa ”avoimen keskustelun” ehtoja edelleen rajatakseen Stewart ottaa esille whataboutismin, ”jolla tarkoitetaan kritiikin ohittamista nostamalla esiin joku toinen taho, jonka sanotaan syyllistyvän yhtä paheksuttavaan asiaan”. Tämä ilmiö liittyy Stewartin mielestä tietysti Israelin eikä palestiinalaisten puolustamiseen. Diskurssi ”avoimesta keskustelusta” kääntyy siten irvikuvakseen.
Otan esimerkin. Stewart sanoo, että ”nationalismin ja erityisesti etnonationalismin suhde rasismiin on kaikkialla kiinnostava ja moniulotteinen kysymys” ja että siitä pitäisi voida keskustella myös silloin, kun kyseessä on Israel. Tottakai, ilman muuta. Kun joku autuaan tietämättömänä ”avoimen keskustelun” säännöistä sanoo, että samoin voi keskustella rasismista, kun kyseessä on palestiinalaisten suhde juutalaisiin, hän saa kuulla edustavansa whataboutismia. Tämä on hassua. Jos joku jossain toisessa keskustelussa ehtii hyvissä ajoin sanoa, että palestiinalaisilla on rasistisia asenteita juutalaisia kohtaan, onko sekin whataboutismia, kun joku yrittää vastata, että puhutaanpa nyt vain sionismin rasismista?
Sitten vielä ongelma, jonka kaltaiseen en ole vähään aikaan törmännyt. Stewart siteeraa kirjoituksessaan antisemiittisen antisionismin luonnehdintaani, joka on tämä: ”Kärkkäät kannanotot, joissa Israelia syytetään ja siltä vaaditaan erilaisia asioita, mutta palestiinalaisilta ei vaadita mitään, eivät ole pelkkää antisionismia.” Stewart sivuuttaa asian ytimen, poimii kaksi yksittäistä termiä ja reagoi niihin: ”Pelkästään kiihkeys tai kärkkäys ei kuitenkaan ole kiellettyä millään muullakaan elämänalueella.” Joudun tässäkin toistamaan pääpointtini. Antisemiittisessä antisionismissa ei ole kyse puheen volyymista tai äänensävystä eikä sallitusta tai kielletystä. Asian ydin on se, että Israelia painostetaan monenlaisin eri keinoin (sanktiot, boikotit yms.) jotta palestiinalaisorganisaatiot saisivat lisää valtaa. Kärkkäydellä viittaan sokeuteen. Palestiinalaiset mielletään yksiselitteisesti Israelin uhreiksi ja heikommaksi osapuoleksi. Siksi, että he ovat uhreja, heillä on oikeus määritellä päämäärä, jota heidän eurooppalaiset kannattajansa tosiasiassa tukevat, kun he puhuvat kolonialismista, sorrosta, vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Ja se päämäärä on Israelin tuhoaminen ja koko Palestiinan alueen hallitseminen.
Kun Juusola sanoo, että Swanström ja minä katsomme ”konfliktia korostetusti eurooppalaisen (aate)historian ja antisemitismin kautta”, siinä on väistämättä jotakin perää. Mutta palestiinalaisten eurooppalaiset kannattajat tekevät ihan vastaavalla tavalla. Myös heidän käsityksensä yhteiskunnallisen elämän hyvästä ja pahasta ovat eurooppalaisia. He projisoivat näitä arvoja palestiinalaisten vapautusjärjestöjen maailmaan, jossa ei ole demokratiaa eikä mitään, mikä siihen kuuluu. Pahimmassa tapauksessa eurooppalaiset pro-palestiinalaiset ovat hyödyllisiä idiootteja – ainakin silloin, kun Hamas tuttuun tapaansa käyttää humanitääriseen apuun tarkoitettua rahaa erityyppisten aseiden hankkimiseen.
Kolonialismin näkökulma
Hannu Juusola selittää artikkelissaan varsin seikkaperäisesti Israelin valtion syntyä, historiaa ja toimintaa kolonialismiteorian valossa. Tämä näkökulma selvästi kasvattanut merkitystään Israelista käytävässä keskustelussa jo useiden vuosikymmenten ajan. En puuttunut siihen edellisessä kirjoituksessani, jonka aihe oli toinen (eurooppalainen antisionismi). Samasta syystä en myöskään käsitellyt juutalaista antisionismia, josta Juusola minua muistuttaa.
Juusolan kolonialismiteorian ytimessä on näkemys Israelista niin kutsutun asutuskolonialismin muotona. Tällöin se ei vertaudu suureen osaan 1800-luvun jälkipuoliskon kolonialismista, jossa emämaa riisti valtaamaansa aluetta oman vaurautensa kasvattamiseksi. Juusola rinnastaa Israelin synnyn ja kehityksen Yhdysvaltoihin ja Australiaan, joiden tapauksessa emämaan osuus jäi pian kapeaksi, ja uudisasukkaat ottivat itse toimijan roolin. Asuttajien taustana puolestaan oli tukiverkosto, jonka suomat taloudelliset resurssit mahdollistivat Israelin synnyn. Juusolan tulkinta nojaa siihen lähtökohtaan, että kolonialismia oli monenlaista ja Israel omine erityispiirteineen mahtuu hyvin tähän joukkoon, ja siten ”ei ole vähintäkään epäilystä siitä, etteikö sionismi ollut kolonialistinen liike”.
Juusolalle on tärkeää korostaa, että ”kysymys Israelista on kaikkea muuta kuin uniikki”. Ainutlaatuisuuteen ja sen torjumiseen liittyy koko joukko historiallisia, kulttuurisia ja uskonnollisia mielikuvia, jotka ovat vaarassa värjäytyä mystisiksi tai sentimentaalisiksi. Kun seuraavassa teen huomautuksia Juusolan asutuskolonialistiseen tulkintaan, tarkoituksenani ei ole todistaa, että Israelin valtio on erityistapaus. Yritän vain kuvata, mitkä piirteet erottavat sitä Juusolan esittämästä kehysteoriasta. Osa näkökohdistani on peräisin Tuvia Frilingin artikkelista (ks. kirjallisuus).
Juusolan teoria perustuu hyvin inklusiiviseen käsitykseen asutuskolonialismista. Jotkin erot Yhdysvaltojen ja Australian asuttamiseen ovat mielestäni olennaisia. Juutalaiset uudisasukkaat eivät muuttaneet maahan suurvallan tuella, vaan suurella vaivalla hankituilla resursseilla. Juusola ei sano eikä tarkoitakaan, että sionistien tukiverkostona olisi ollut ”kansainvälinen juutalaisuus”, mutta tukiverkoston vaatimattomuus vieläpä erimielisen oman kansan parissa ansaitsee tulla huomatuksi. Sionistit eivät myöskään muuttaneet kauas pois maahan, jossa oli vain heille täysin tuntemattomia alkuperäisiä asukkaita, jotka puolestaan elivät tyystin toisenlaisessa kulttuurissa kuin he. Sionistit halusivat asuttaa maata, jossa heillä oli historialliset juuret ja joka juuri tuolloin oli brittiläisen imperiumin hallussa. Sionisteja odotti kohdemaassa historiallinen, poliittinen ja uskonnollinen konteksti, jollaista Yhdysvaltojen ja Australian asuttamisessa ei ollut. Palestiinaan muuttaneet juutalaiset joutuivat ottamaan tämän kontekstin monin tavoin huomioon; se vaikutti Israelin synnyssä aivan kaikkeen.
Yksi sionismin kriittisessä keskustelussa karisseista myyteistä on ajatus, että juutalaiset uudisasukkaat tulivat tyhjään maahan. Sen sijaan sionistinen ajatus juutalaisten omasta maasta ja pitkäkestoisesta historiasta siellä ansaitsee enemmän huomiota kuin Juusola haluaa sille antaa. Huolimatta siitä, että juutalaisten historia Palestiinassa on pitkä, hajanainen ja usein hyvin marginaalinen, tämä historia on tosiasia, joka vaikutti identiteetin osalta sionisteihin itseensä ja kulttuuris-uskonnollisten tekijöiden osalta kaikkiin osapuoliin. Yhdysvallat ja Australia eivät tässäkään kelpaa vertailukohteiksi.
Juusola kuvaa Israelin synnyn määrätietoisesti suunnitelluksi asutusprosessiksi, jolla ei ollut mitään tekemistä maassa jo asuneiden pienten juutalaisyhteisöjen kanssa – ja jotka eivät olleet innostuneita sionistien hankkeista. On kuitenkin otettava huomioon, että Palestiinassa asuneiden juutalaisten joukko oli kirjava ja kasvoi myös huomattavasti omaan valtioon pyrkivästä sionismista riippumatta. Vuoden 1880 vaiheilla juutalaisia oli Palestiinassa noin 26.000, ja kahden muuttoaallon (1880–1903 ja 1904–1914) jälkeen heitä oli yhteensä 90.000. Suurin osa muuttajista tuli Venäjältä; he pakenivat vainoa ja etsivät parempaa elämää. Toisen maailmansodan loppuun mennessä juutalaisia oli Palestiinassa 475.000 henkeä ja Israelin valtion itsenäistyessä vuonna 1948 heitä oli 700.000. Näiden joukossa oli paljon holokaustilta pelastuneita. Israelin valtion synnyn taustaolosuhteet erottavat sen Yhdysvaltojen ja Australian syntyprosessista. Monille Palestiinaan muuttaneille juutalaisille paine muuttamiseen tuli ulkoa päin. Osa heistä tiesi olevansa osa suurta kolonialistista hanketta – Juusola mainitsee oikeistosionistit – mutta monet kokivat muuttamisensa syyt aivan toisin.
Asiaan liittyen Juusola toteaa myös: ”Jatkuvuutta korostavassa diskurssissa Palestiinan alueen jatkuva etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus sekä juutalaisuuden sisäiset jaot unohdetaan.” Asutuskolonialistisessa teoriassa puolestaan unohdetaan se, että pohjoisen Amerikan ja Australian uudisasuttajilla ei ollut vastassaan ”etnistä ja kulttuurista monimuotoisuutta” – ainakaan sellaista, josta he olisivat piitanneet tai jota he olisivat ymmärtäneet.
Juusolan mukaan asutuskolonialismissa ”olemassa olevat asukkaat on aina eliminoitava tavalla tai toisella, ja siksi asutuskolonialismi johtaa aina konfliktiin alueella asuvien ja uudisasukkaiden välillä”. Tämäkään väite ei päde Israelin syntyyn samalla tavalla kuin se pätee Yhdysvaltoihin tai Australiaan. Israelin valtion syntyyn saakka juutalaiset siirtolaiset ostivat maata. He pyrkivät sillä takaamaan turvallisuutensa ja varmistamaan, että juutalaisen väestön parissa voisi asua monenlaisia asioita taitavia työntekijöitä. Tavoitteena oli oman väestön monipuolisen tuottavuuden lisääminen. Kun Israelin valtio syntyi, monet paikalliset arabit karkotettiin tai he pakenivat – usein arabien oman propagandan pelästyttäminä. Julkisista maista tuli valtion omaisuutta ja yksityisiltä maanomistajilta ostettiin heidän maansa. Tähän historiaan liittyy myös vääryyksiä ja väkivaltaa, mutta prosessi ei ollut samanlainen kuin Yhdysvaltojen ja Australian tapauksissa.
Näiden näkökohtien perusteella pidän Juusolan Israelista esittämää asutuskolonialismiteoriaa liian yksioikoisena. Juusolan tapaan vieroksun ajatusta, että Israelin valtion synty olisi jotenkin uniikki tapahtuma – ikään kuin uniikkius olisi peruste sille, että Israelia ei saa kritisoida. Erilaiseksi Israelin valtion synnyn tekee kuitenkin juutalaisten pitkä diaspora, vahva etninen ja uskonnollinen identiteetti, siihen liittyvä pitkä historia vainottuna kansana sekä Euroopan osalta 1870-luvulta alkaneet dramaattiset poliittiset tapahtumat: Venäjän pogromit, Ranskan Dreyfus-juttu, antisemitismin kiihtyvä nousu, natsi-Saksa, holokausti ja tyhjän päälle jääminen. Tällaista vahvaa ja omaa, mutta myös tiheää ja ahdistavaa historiaa ei ollut niillä, jotka lähtivät asuttamaan Pohjois-Amerikkaa ja Australiaa.
Vielä yksi asia. Kirjoitin aiemmassa artikkelissani, että ”antisionismin historiallinen kotipesä on luonnollisesti Lähi-Idän arabien parissa.” Tähän sekä Juusola että Stewart muistuttavat juutalaisesta antisionismista, jota en tässä yhteydessä ottanut huomioon, koska aiheenani oli juutalaisuuden ulkopuolinen keskustelu. Kuten David J. Penslar osoittaa, kirjasellaan Der Judenstaat Theodor Hertzl toivoi herättävänsä Euroopan antisemiitit vaatimaan juutalaisten muuttoa Palestiinaan, mutta näille asia oli lähinnä yhdentekevä. Palestiinan arabien parissa herättiin vastustamaan sionismia vähitellen 1900-luvun alussa, ottomaanien valtakunnan viimeisinä vuosina. Sionistisen liikkeen kasvaessa antisionismista tulee arabien negatiivisen juutalaiskuvan keskeinen piirre. Euroopassa taas antisionismista tulee vasta myöhemmin antisemiiteille pakkomielle.
En pääse siitä mihinkään, että kaikissa eurooppalaisissa asenteissa sionismiin on mukana aina jotakin ylimääräistä ja oireellista. Kuten tämäkin keskustelu osoittaa, objektiivista näkökulmaa ei taida olla edes olemassa.
Kirjallisuutta
Tuvia Friling, “What Do Those Who Claim Zionism Is Colonialism Overlook?” Handbook of Israel: Major Debates. Oldenbourg: De Gruyter 2016. 848-872.
Matti Myllykoski, ”Israel ja Palestiina Edward Saidin silmin.” https://www.vartija-lehti.fi/israel-ja-palestiina-edward-saidin-silmin
Derek J. Penslar, “Anti-Semites on Zionism: From Indifference to Obsession.” The Journal of Israeli History 25 (2006) 13-31.
Artikkelikuvasssa antisemiittista agitaatiota Ranskassa Dreyfusin tapauksen aikaan.
