Kirsti Simonsuuri. Turun Sanomien arkistokuva.

Vapauden silmänräpäyksiä

 ”through the flesh
I won the spirit, and through the spirit, peace.”

(Edgar Lee Masters: ”Sarah Brown”, Spoon River Anthology)


Kirsti Simonsuuren (1945 – 2019) kuunnelma Kukkakauppias (1994) tapahtuu myöhäissyksyssä joulusesongin alla. Puut pudottelevat lehtiään; toistuva ääniaihelma on vesisateen lotina. Kirjailija Niko Kaukoranta (Jukka Voutilainen) toteaa runollisesti, että lehdettöminä puut muistuttavat ihmisiä, mutta lehdessä ollen ne suhisevat kuin jumalat. Puilla on salaisuuksia: juuret maan alla. Myös tämän draaman henkilöillä on salaisuuksia. Sitä paitsi Nikon vaimo Ilta (Marja-Leena Kouki) hahmottaa ihmiset, lapsensa ja aviomiehensä, kukkina. Ihmiset vertautuvat Nikollakin kukkiin: ovat näytteillä kuin kukkaset kaupassa, tullakseen ostetuiksi.

Niko arvostaa niittykukkia ja halveksii jalostettuja, myytäviä, leikkokukkia. Näin tehden hän itse asiassa halveksii vaimonsa Iltan työtä, eikä ole siinä ainoa. Iltan kukkaputiikki on perustettu isän rahoilla, mistä äänenä menneisyydestä, siis kalvavana muistona kaikuu Iltan mielessä hänen jo kuolleen äitinsä (Ritva Ahonen) ääni syyttäen kuin haamu isän perinnön tuhlaamisesta joutaviin kukkasiin sekä juopon ja saamattoman kirjailijan ottamista aviomieheksi.

Kukkakauppias Ilta lähettää kukkia professorinrouva Irene Strandille (Marjorita Huldén), jotka tämä on tilannut Iltan kukkakaupasta. Kreikan kielestä tulevan rauhaa tarkoittavan etunimen saanut Irene on kotirouva, ja hänen koko nimensä on suomennettuna Rauha Ranta. Tiettyä symmetriaa (vaiko vastakkaisuutta?) pariskuntain välillä osoittaa sekin, että kukkakauppiasrouvan ja hänen miehensä sukunimi on Kaukoranta.

Pariskuntia yhdistää myös draaman omalaatuisin henkilö, kulkuri Viktor (Carl-Kristian Rundman), sillä hän vierailee kummankin rouvan luona melkein joka arkipäivä. Ilta tietää odottaa Viktoria: hän tulee aina samaan aikaan. Kulkuri toivottaa tullessaan Rauhaa. Kuin Kristus. Tai laajemmin kuten Levanten kulttuurissa vielä tänä päivänä uskonnosta ja kielestä riippumatta toivotetaan: shalom, joka rauhaa sananmukaisesti tarkoittavana vastaa pragmaattisesti jokseenkin samaa kuin suomen kielen Terve!

Kulkurin toivotus assosioituu kuunnelmassa siis Ireneen, hänen etunimensä kautta. Rauha esiintyy naisen nimenä suomessakin. Kulkuri sanoo Iltalle: ”Anna minulle ruusu, niin kerron tarinan.” Kun Viktor – jonka nimi merkitsee voittajaa – tulee, ahdistusta poteva Ilta tuntee, että hänen ympärilleen laskeutuu rauha. Niin hän itse sanoo  ja arvelee, että ihmiselle väläytetään samana päivänä näkyjä jumalten ja paholaisten maailmasta.

Irene puolestaan toteaa olevan helpompi puhua Viktorin kuin miehensä kanssa. Irenen mielestä kukat kätkevät kauneimman salaisuuden, ne nousevat kärsimyksestä. – Vanhanaikainen seinäkello ilmoittaa lyönneillään ajan kulumisesta, minkä luomisvaikeuksissa kamppaileva taiteilija kokee erityisen kipeästi. Vastaavanlainen ääniefekti on kukkakaupan ovitiuku, joka kilahtaa sisään- ja ulosastuttaessa. Nimenä Ilta sävyttyy melankoliaan, päivän ja elämän mailleen menoon viitaten. Melankolia ei ole kuitenkaan samaa kuin synkkämielisyys.

Kasvien kasvaminen, kasvattaminen ja leikkaaminen ovat antautuneet metaforiksi monelle hengenviljelyn alalle. Siemenen kuoleminen tuottaa uuden kasvin ja moninkertaisen sadon. Kirjailijapuolisonsa Niko-nimen Ilta toteaa olevan lyhenne Nikodemuksesta. Johanneksen evankeliumissa (Joh. 3) Kristuksen luo tullut salainen oppilas Nikodemus saa opettajaltaan  kuulla, että ellei jokainen synny uudesti vedestä ja hengestä, ei hän voi päästä Jumalan valtakuntaan sisälle. Kirjailijan työ on uutta luovaa ja uudesti syntyvää esimerkiksi elämänkokemuksista. Narsististakin toimintaa ehkä jonkun asiaa ymmärtämättömän mielestä, niin kuin Iltan, joka viittaa suoraan Nikon narsismiin ja näkee hänet narsissina.

Lihan ja hengen dialektiikka on Kristuksen ja Nikodemuksen öisen keskustelun aiheita. Niko soveltaa teemaa kukkiin ja niiden hedelmöittymiseen. Veden merkitys elämälle ja kasvamiselle tuodaan esiin eksplikoidusti. Mutta kirjailijan työ on vaikeaa, inspiraation tuuli puhaltaa missä tahtoo eikä ole helposti kutsuttavissa. Taiteilija kyllä kuulee sen huminan, muttei pääse siihen aina kiinni omassa työssään. Luovuus on mysteeri; ihminen ei tiedä, mistä, milloin ja miksi se kumpuaa. Mistä kirjoitus syntyy? Platonin inspiraatioteoria (dialogit Ion, Faidros) selittää kirjaillisen työn olevan jumalasta täyttymistä. Mietiskelevä ote sopii kuunnelmaan.  Vaikkei kirjailija tunnu pääsevän kirjoittamiseen kiinni, Niko tietää että ”yksinäisyys on ainoa, josta kirjoitus syntyy, jota ilman kirjoittamisessa ei ole verta, ajatuksissa lihaa”.

Professori Strandin perhe on akateeminen, kulturelli: karonkat ja julkaisut kuuluvat siihen maailmaan. Professori (Sakari Jurkka) viittaa historiaan, mutta kirjailija Niko toteaa tyrannien ajattelevan, että menneisyyttä on hallittava, jotta voisi hallita nykyaikaa. Irene on kotirouva, joka viettää yksitoikkoista elämää. Hänenkin luokseen toistuvasti saapuva kulkuri Viktor näkee ihmisten läpi juuri niin kuin taiteilijan ja kirjailijan tulee nähdä. Resuinen köyhä, joka elää toisten almuilla, on viisain kaikista teoksen henkilöistä, tarinain kertojanakin taitavampi kuin kirjailija, joka ei tunnu saavan mitään aikaan.

Professorin rouvaa Viktor huomaa painavan suuren murheen. llta ja Irene ovat kuin kulkurin salaisia oppilaita, joille tämä opettaa elämää, filosofisesti mutta myös käytännössä, eroottisestikin. Yhtä lailla voi ajatella, että Kristuksen ja Nikodemuksen suhde oli pohjimmiltaan eroottinen. Siksi(kin) Nikodemus tuli yöllä salaa – toisin kuin Viktor, joka saapuu päivällä, kun aviomiehet ovat poissa. Toisaalta salaisuus viittaa mystiikkaan, sillä mystinen tarkoittaa sananmukaisesti salaista.

Salaa tapahtui myös Kristuksen hautaaminen, jonka evankelista Johanneksen mukaan toimeenpanivat Nikodemus ja Joosef Arimatialainen eräiden naisoppilaiden kuten Maria Magdaleenan kanssa. Poikkeuksellisen intiimiä suhdetta Jeesuksen ja Nikodemuksen välillä osoittaa tämäkin tapahtuma. Mainittakoon vielä, että Raamatun kaanonin ulkopuolella on Nikodemuksen evankeliumi, joka kahdessa eri tekstissään kertoo Pilatuksen teoista ja Kristuksen laskeutumisesta tuonelaan. Hautajaiset ovat kukkakauppiaille tuottoisia.

Lukija voi kenties kysyä, mahtoiko Simonsuuri ajatella Nikodemus-nimen raamatulliselle ainekselle teoksessaan näin suurta painoarvoa. Sitä en välttämättä väitäkään, mutta klassillisen filologian Kreikan kirjallisuuden laudaturin oppimäärän, nykyterminologialla syventävät opinnot suorittaneena Simonsuuri oli jo nuorena joutunut lukemaan ja tenttimään yhden evankeliumin alkukielellä kussakin kreikan oppimäärässä (approbatur, cum laude approbatur, laudatur), joten Nikodemus-episodi evankeliumin epiikassa oli hänelle varmasti tuttu.

Yksinäisyydessään Irene on rakastumaisillaan kulkuriin, joka tuo kukan melkein joka päivä, ja Irene tarjoaa hänelle ruokaa ja ehjät sukat. Ei voi olla muistamatta Jeesuksen sanoja Matteuksen evankeliumissa (Matt. 25) että Kristus on tunnistamattomana läsnä köyhässä, nälkäisessä, alastomassa, sairaassa ja kodittomassa ihmisessä. Pelko ja rakkaus kasvavat toisistaan Irenen ja Viktorin epäsymmetrisessä liitosssa; Viktor on myös varas. Viktor tukee ja rohkaisee sekä Iltaa että Ireneä ja sanoo, että Irenessä – päinvastoin kuin hänen nimensä vihjaa – asuu metafyysinen kauhu, hän pelkää olla olemassa.

Viktor-kulkuri kertoo tarinoita kuten Kristus, joka mieluusti puhui vertauksin. Heiltä se käy – toisin kuin kirjailija Nikolta, jonka tehtävä tarinain kertominen olisi. Viktor kertoo sekä Iltalle että Irenelle tarinaa geishasta, joka kirjoitti laulujensa sanat; hänelläkin oli luovuuden lahja. Kulkurin kertomuksessa geisha toteaa, että hirvittävät asiat ovat tapahtuneet, vaikka hän on tahtonut hyvää. Viktor tajuaa olevansa komplementaarinen persoona Nikon kanssa: hän voisi olla Niko, ja Niko voisi olla hän.”Me olemme vaihdettavissa.”  Tämäkin painottaa muutettavat muuntaen Kristuksen ja Nikodemuksen hyvin läheistä suhdetta. Kulkuri sanoo leikkivänsä jumalaleikkiä ja vieneensä äärimmäisyyteen sen, missä Niko on epäonnistunut. Kumpi on siis vapaampi, kirjailija vai kerjäläinen?

Kirsti Simonsuuri: Kukkakauppias. Kuunnelma. Ohjaus: Eira Johansson. Ensilähetys 14.6.1994. Kuunneltavissa  17.5.2023 saakka Yleisradion Areena-palvelussa Kultahippuja korville-radiodraaman aarteita.

Artikkelikuvassa Kirsti Simonsuuri. Turun Sanomien arkistokuva.


Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018) sekä romaani Muurin varjossa (Atrain&Nord 2021).


'Vapauden silmänräpäyksiä' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.