Kädet näppäimistöllä.

Vapaa aihe

Mistä ihmeestä mä oikeen kirjoitan, mietin kun tulen kotiin pyöräilemästä. Vapaa aihe on paha rasti. Ei mitään suuntaviittaa mihin lähteä aihetta kalastamaan.

Annan kysymyksen elellä päässäni ja teen ruuan. Aihe tulee, tiedän sen. Pitää vain tarttua ensimmäiseen vähänkin kiinnostavalta tuntuvaan ajatukseen ja aloittaa siitä. Puristan spagetin päälle ketsuppia ja huomaan, että haudon vieläkin kysymystä, jota minulta kysyttiin Kirkkopäivien yössä. Mikä on näkemykseni kirkosta?

Vastasin jotain epämääräistä uudenlaisesta tarpeesta näkyä rohkeasti mediassa, koska sitä kautta puhutaan muulle kuin sisäpiirin kristityille. Jälkikäteen ihmettelin, miksi kysymys oli niin vaikea. Olen koko työuran tehnyt kirkolle töitä, enkä osaa sanoa miten näen kirkon. Sitten oivallan. Käsittelen hartauksissa ja jutuissa uskovaa ihmistä ja vain välillisesti seiniä sen ihmisen ympärillä.

Menen kiireesti sohvan nurkkaan ja avaan läppärin. Kirjoitan ensimmäiset kappaleet. Pidän miettimistauon ja selaan Vartijan sivut, käyn kurkkaamassa Kotimaa24:n uutisia ja menen Kirkonkellarin verkko-osoitteeseen. Muut kirjoittavat häikäisevän perusteltuja juttuja ja oma ”uskon Jumalaan, en kirkko-organisaatioon” kappale alkaa näyttää keskinkertaiselta. Tekstin tulo ehtyy.

Usein siivoaminen tuo mieleen jotain sanottavaa. Käyn laittamassa tiskit tiskikoneeseen ja pyyhin keittiönpöydän puhtaaksi. Pitäisi keksiä jotain kärkevää. Hyvä blogiteksti väittää jotain, siitä voi olla jotain mieltä. Pyyhin pois kappaleen, jossa yritän sanoa, etten usko kirkkoon kuulumiseen vain kuulumisen takia. Ei noin voi sanoa, ajattelen ja tuijotan ruutua parempien sanojen toivossa.

Parasta jatkaa siivousta. Deadline on seuraavana päivänä, joten kyllä se sieltä syntyy. Kun on pakko syntyä, aina syntyy. Pesen vessan ja tajuan, että uskon intohimoiseen Jeesuksen seuraamiseen.

Tiputan pesuainepullon niille sijoilleni ja ryhdyn kirjoittamaan, kaksikymmentä minuuttia katkeamatta, se on paras itsekritiikinharhautuskeino, jonka tiedän.

Kirkko tekee organisoidusti sitä, mitä Jeesuksen seuraaminen mielestäni edellyttää. Diakoniatyötä, palvelevia puhelimia, ihmisten hädän kuuntelemista monella eri tavalla. Päädyn pohtimaan, että uskon myös kauneuteen Luojan lahjana ja siksi uskon kirkkoon ja sen rakennuksiin esteettisten elämysten tarjoajana. Jaksan vartin, mutta teksti tyssää taas. En löydä seuraavaa ajatusta vaikka kuinka pakotan itseäni.

Haen porkkanan. Kokemusperäisesti tiedän, että rouskuttaminen avaa tukoksia tekstin tekemisessä. Hankaan juuresharjalla kesäporkkanan puhtaaksi. Yksin harjoitettu uskonnollisuus ei muuten ole helppoa ylläpitää, muistan taas kokemusperäisesti. Se väljähtyy ja rupeaa pyörimään samojen ajatusten ympärillä. Ryntään kirjoittamaan.

Muistan että oikeastaan uskon ehtoollisen viettoon. Se on selittämättömällä tavalla tärkeää. Kyllä kirkko on oikeastaan sisukas. Uupumatta siellä asetetaan viini ja leipä tarjolle, oli kävijöitä tai ei.

Kirjoittaja Kaisa Kariranta Areiopagilla.

Kirjoittaja Kaisa Kariranta Areiopagilla.

Teksti alkaa olla valmis ja palkitsen itseni pienellä ulkoilulla. Kun vedän kenkiä jalkaan, tajuan että loppukappaleeni alkaa ”kirkko olemme me”. En minä tiedä mitä ajattelen organisaatio-kirkosta, mutta tiedän että kirkko on meitä varten. Sen tehtävä on helpottaa uskonnollisen uskon todeksi elämistä.

Tulen lenkiltä ja avaan taas koneen. Kirjaan loppulauseeni ja jään tuijottamaan sitä. Miten jotain noin itsestään selvää voi sanoa Vartijan kaltaisessa intellektuellissa ympäristössä, äsähdän itselleni ja maalaan koko jutun siniseksi. Delete-nappulan painallus hävittää tekstin.

Kaisa Kariranta
Kirjoittaja tuntee kirjoitusahdistuksen ja luovuuden tuhoavan itsekriittisyyden läpikotaisin. Sen lisäksi hän on intohimoisen kiinnostunut ihmisen uskosta ja tavoista ilmaista uskoaan.


Avatar photo

Kirjoittaja

Kirjoittaja on piispa Irja Askolan erityisavustaja.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.