Kuuluessani vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen mietin usein, miksi liike kuuluu kansankirkkoon, koska kirkko uskovineen miellettiin liikkeen parissa uskottomiksi, vääräuskoisiksi tai omavanhurskaiksi. Kirkkoon kuulumista selitettiin liikkeessä ”kahden munankuoren” opilla:
Kirkko toimii valtion suojissa ja vanhoillislestadiolainen herätysliike kirkon suojissa ja myös lähetystyöllä; kirkossa kuuluu aina hyvän Paimenen ääni ja evankeliumi silloin, kun siellä on julistajana uskovainen pappi.
Ote liikkeen vanhasta pöytäkirjasta:
Kertomus ja pöytäkirja, tehty kristittyjen suuressa kokouksessa Tornion ja Haaparannan kaupungeissa lokakuun 4:nä, 5:nä, 6:na ja 7:nä päivinä 1909:
Seuraava kysymys oli Hokkasen: ”Voipiko hyvällä omallatunnolla ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin?”
Veli Heliste sanoi, että ei suinkaan kristityt hylkää yhteiskunnallisia ja valtiollisia asioita. Tuleehan kristittyin toki katsoa sitä, etteivät ulkonaisissakaan asioissa tukisi perkeleen asiaa, eivätkä auttaisi pimeyttä. On kannatettava sitä, mikä on Jumalan sanan jälkeen oikeata ja hyvää ulkonaisissakin. Ei Luteeruskaan hylännyt yhteiskunnallisia asioita, vaan otti osaa niihin. Kiittäkäämme Jumalaa, että saamme valtiollisestikin nauttia näin suurta rauhan aikaa. Esivallan miekka on puolellamme ja laki rankaisee, jos joku vaikka napin varastaisi Jumalan lapselta. Voi, voi Jumalan lapset näitä taivaallisen Isän lahjoja! Rukoillaan esivallan edestä, että Jumalan valtakunta saisi rauhassa kasvaa ja levitä. Katsokaamme, lapset, millainen oli apostolien aika tässä suhteessa. Apostoli sanoo: ”Meitä pidetään niin kuin teurastettavia lampaita”. Silloin olivat Jumalan lapset aukealla. Niin se voisi olla meidänkin aikanamme. Mutta nyt on Jumala säilyttänyt meitä, niin kuin linnunpoikia, kahden kuoren sisällä. Linnunpoikakin se kehittyy ja kasvaa kahden kuoren sisällä, niin mekin. Kristillinen esivalta on toinen kuori ja kristillinen kirkko on toinen. Jos nämä puhkaistaan, niinkuin pimeyden voimat nykyään siihen työtä tekevät, silloin tulee meillä, lapset, marttyyrikuoleman kautta paratiisiin lähtö.
Kirkkoon kuuluminen oli siis ensinnäkin hyödyllistä, koska sen suojissa evankeliumin julistaminen nähtiin jonkinlaisena turvana. Samalla kirkon jäsenet nähtiin erittäinkin saavana osapuolena, kun heille tarjottiin vanhoillislestadiolaisten kirkon työntekijöiden ja liikkeen jäsenten kautta pelastuksen mahdollisuus. Ilman vanhoillislestadiolaista herätysliikettä kirkko miellettiin hengelliseltä sanomaltaan täysin pimeäksi ja tyhjäksi.
Vuonna 2010 Liperin suviseuroissa saarnattua:
Minä toivon ettei meidän arvostetut piispamme ja kirkkoherramme ja kirkkomme edustajat loukkaannu siihen, mutta minä tahtoisin neuvoa semmosta, että täältä Jumalan valtakunnasta pittää tulla neuvoa kysymään jos neuvoa tahtoo. Täällä on oikeat neuvot täällä Jumalan valtakunnassa. Täällä neuvotaan, miten ihminen tulee autuaaksi.
Suviseurat kokoavat vanhoillislestadiolaiset yhteen joka kesä. Kuva: Wikipedia.
Joskus vähän naureskeltiin, kun jotkut epäuskoiset papit olivat omineet käyttöönsä vanhoillislestadiolaisten synninpäästösanat Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi ja luulivat voivansa antaa ihmisille syntejä anteeksi niillä sanoilla. Se kun ei liikkeen käsityksen mukaan onnistunut kuin Pyhän Hengen omaavilta ihmisiltä, eli vanhoillislestadiolaisilta. Vain heidän julistamanaan noilla synninpäästösanoilla oli voima siirtää epäuskoinen Jumalan valtakunnan asukkaaksi, Jumalan lapseksi.
Kaste, ehtoollinen ja evankeliumi
Mietin usein myös sitä, miten vaikea työpaikka kirkko oli vanhoillislestadiolaisille papeille ja muille työntekijöille, kun he joutuvat työskentelemään niin vaikeissa olosuhteissa. Ajattelin, että ei ole helppoa ”seisoa suorana” puheissaan erinäisissä tilanteissa, kun liikkeen opetukset poikkeavat niin paljon kirkon opetuksista.
Pappi suorittamassa kastetta. Kuva Freeimages.com.
Esimerkiksi kaste; kirkon piirissä kaste mielletään lapsen liittämiseksi Jumalan lapseuteen ja vl-liikkeessä hyvän omantunnon liitoksi Jumalan kanssa.
Evankelisluterilainen kirkko: Lähetyskäskyn mukaisesti kasteessa tullaan Kristuksen opetuslapseksi. Kasteen sakramentissa Jumala kutsuu jokaisen nimeltä omakseen, mikä merkitsee samalla kristillisen kirkon jäsenyyttä. Jumalan toiminta kasteessa tuo ihmiset kirkon yhteyteen ja tekee heistä Jumalan lapsia.
Vl-liike, SRK:n toimittamasta Uskon kautta -kirjasta: Jeesus opettaa, että pienet lapset ovat Jumalan lapsia. Ne ovat Jumalan omia jo syntyessään, sillä Vapahtajamme syntyi kerran ihmiseksi ja lunasti meidät. Hänen lunastustyönsä perusteella lapset ovat autuaita. Miksi lapset kastetaan, kun he kerran ovat autuaita? Lapset kastetaan siksi, että he säilyisivät autuaina. Kasteen sakramentti on hyvän omantunnon liitto.
Samoin ehtoolliskäsitys eroaa kirkossa ja vanhoillislestadiolaisuudessa; kirkon opin mukaan ehtoollisella saa syntinsä anteeksi, ja vl-liikkeen opin mukaan ehtoollinen on muistoateria ja se nautitaan uskovaisella sydämellä uskon vahvistukseksi.
Evankelisluterilainen kirkko: Ehtoollinen antaa sen, minkä lupaa: syntien anteeksiantamuksen. Ehtoollinen on hengellinen ateria, joka yhdistää Kristukseen, vahvistaa uskoa ja lisää rakkautta lähimmäisiä kohtaan. Jumala synnyttää luottamuksen siihen, että Kristuksen ruumis on elämän leipä ja Kristuksen veri on kuolemattomuuden lähde.
Vl-liike, SRK:n toimittamasta Uskon kautta -kirjasta: Edellä olevat lainaukset, jotka ovat Svebiliuksen katekismuksesta, opettavat ehtoollisesta, että se on ennen kaikkea uskon vahvistukseksi asetettu muistoateria – – Jumalan lapsi tuntee ehtoollisella käydessään arkuutta ja syntisyyttä. Hän haluaa panna pois uskon esteitä, syntejä, ja kuulla omakohtaisen evankeliumin siunauksen. Ehtoollisessa ei saa syntejään anteeksi epäuskoinen eikä uskovainen ihminen, sillä Jumala on säätänyt valtakuntaansa saarnaviran, jossa Pyhän Hengen kautta päästetään ihminen synneistään.
Kirkon toimittamaa lähetystyötä pidettiin ainakin minun aikanani omavanhurskauden ilmentymänä ja sille hiukan naureskeltiin kun sen kautta kirkon väki luuli saavansa autuuden. Samoin rukousta, jossa Jumalalta pyydetään syntejä anteeksi, luullen ne olevan niin kuitatut, pidettiin vääränä.
Ylipäätään kirkon piirissä oli kaikki jo lähtökohtaisesti pielessä, kun sillä ei ollut evankeliumia opetuksessaan. Evankeliumi tarkoittaa vl-liikkeessä synninpäästöä.
Uskon kautta -kirjasta: Evankeliumissa päästetään ihminen lain alta armon alle. Lain herättämälle, syntejään katuvalle ihmiselle saarnataan Jumalan valtakunnasta evankeliumia, joka on Jumalan sanan tärkein osa. Evankeliumi on ilosanoma Jeesuksesta. Sen ydin on syntien anteeksiantaminen Jeesuksen nimessä ja veressä.
Pelkästään se, että ei kuulu vanhoillislestadiolaiseen uskonyhteisöön, on merkki joko epäuskosta tai vääräuskoisuudesta, mutta kadotuksen omaksi voi ihmisen mieltää jo ulkonaisin merkein; korvakorut, meikkaaminen, hiusten värjääminen, miehillä pitkät hiukset ja parta. Tosin nämä ennen ehdottomina pidetyt säännöt ovat hiukan muuttuneet.
Uskon kautta -kirjassa on lueteltu uskovaisen ihmisen tuntomerkkejä: rakkaus, hyvyys, ilo, pitkämielisyys ja rauha.
Epäuskoisen ihmisen tunnusmerkkejä ovat kirjan mukaan kiroilu, juopottelu, tanssi, omavanhurskaus, varastaminen, televisio.
Ilmapiirin muutos 2000-luvun alussa
Kaiken tämän jälkeen minun oli vanhoillislestadiolaisena todella vaikea ymmärtää, miksi kuuluimme kirkkoon. Kirkon tilaisuuksiin osallistumisestakin varoiteltiin aiemmin saarnoissa, jos siellä saarnasi epäuskoinen (ei-vanhoillislestadiolainen) pappi. Niinpä hämmennyinkin melkoisesti, kun yhtäkkiä ilmapiiri kirkkoa kohtaan alkoi liikkeessä muuttua joskus 2000-luvulle siirryttäessä.
Olin silloin seurakuntapäivillä rauhanyhdistyksellä. En muista, mikä oli silloisen tilaisuuden aihe, mutta siellä alettiin yhtäkkiä ylistää kansankirkkoamme. Yksi kirkon vanhoillislestadiolainen pappi ja maallikkosaarnaaja puhuivat kuin yhdestä suusta, kuinka rakas kansankirkkomme on ja kuinka tärkeää kirkon tilaisuuksissa olisi uskovaisenkin käydä, vaikka siellä ei saarnaisikaan uskovainen pappi. He selittelivät, kuinka evankeliumitekstit ovat kuitenkin oikeita ja tarpeellisia kuunnella.
Vanhana kunnon patalestadiolaisena kuiskuttelin penkissä istuessani vieruskaverini korvaan tyrmistyneenä: ”eihän väärillä tulilla saa käydä lämmittelemässä”, jolloin sain outoja mulkaisuja osakseni. Nyt tietenkin tuo juttu naurattaa minua huvittavuudessaan, mutta silloin olin varma, että edessä puhuvat saarnamiehet olivat harhautuneita ajatuksissaan ja puheissaan.
Noh, samoihin aikoihin partasyntikin lakkasi monen vanhoillislestadiolaisen kauhuksi olemasta synti ensinkään ja kaikuja kaikenlaisista muistakin vapauksista alkoi tulla ilmoille. Liike alkoi siis muuttua salakavalasti, ilman että asiasta olisi sen enempi puhuttu missään. Ne, joilla oli pelisilmää ja ehkä jotain salaista tietoa omanaan, osasivat ottaa muutokset vastaan tyyninä ja niin kuin mitään muutosta ei olisi tapahtunutkaan, mutta esimerkiksi minä suurisuisena ja lapsellisen yksinkertaisena ihmettelin monia asioita usein ääneeni. En käsittänyt sitä, miten oli mahdollista luopua elämän ja kuoleman asioista noin vain.
Jaakko Töllin ajatukset eivät olleet yllätys
En siis myöskään ymmärtänyt ollenkaan, miksi suhtautuminen kirkkoon oli muuttumassa. Epäilen, että tätä ei ole moni muukaan liikkeen parissa ymmärtänyt. Siksi minulle ei ole mitenkään yllätys se, mitä vanhoillislestadiolainen pappi Jaakko Tölli on kirjoittanut alustuksessaan, jonka hän on pitänyt yhteisönsä kansanopistolla teologian opiskelijoille maaliskuussa 2017.
Töllin kirjoitus on minusta sekoitus hänen oppimiaan asioita teologisessa tiedekunnassa ja vanhoillislestadiolaisia maallikkokäsityksiä, jotka hän on sujuvasti yhdistellyt omaksi tiukaksi paketikseen. On erittäin hyvä, että hän on tuonut pakettinsa avattuna kaikkien nähtäväksi. Jospa nyt viimeistään alettaisiin avoimesti puhua niin kirkossa kuin vanhoillislestadiolaisuuden parissakin, mikä on tämän koko jutun juoni. Miksi vl-liike kuuluu kirkkoon?
On todella hämmentävää ja skitsoakin elää sellaisessa maailmassa, jossa on kaksoisviestintää ja -toimintaa sekä paljon puhumattomia asioita sisällä. Ymmärrän erittäin hyvin Jaakko Tölliä, joskaan en ole hänen kanssaan samaa mieltä monistakaan uskon asioista ja käsityksistä.
Hoitokokouksissa on kontrolloitu oikeaa kristillisyyttä. Kuva: Omat polut ©.
Silloin kun itse avauduin julkisesti vl-liikkeen asioista, sain joiltakin papeilta kommentteja, joissa he ihmettelivät ja ihailivatkin rohkeuttani puhua: ”Yhtäkkiä tulee joku Ilola ja räjäyttää pankin, itse olemme tällaisia vellihousuja, ettemme uskalla hoitokokousten pelossa puhua mitään.”
Hyvä, että Jaakko Tölli ei pelkää hoitokokouksia, niin hirveitä ja vammauttavia kuin ne ovatkin. Itse tsemppasin aikoinani itseäni rohkeuteen virren sanoin: ”Pois ihmispelko heitä ja pelkää Jumalaa – –” Näin, älä pelkää puhua suutasi puhtaaksi pelosta toiseen ihmiseen tai ihmisporukkaan! Niin kauan kuin pelkäät, hänellä tai heillä on valta sinuun ja tekemisiisi. Ole itsesi herra!
Luojan kiitos on olemassa lisäkseni muitakin ihmisiä, jotka eivät osaa pelata herrojen elovainiolla kovaa ja liukasta peliä, sitä ei tarvitsekaan osata! Jos pelaat sitä siksi, että pelkäät lapsen häviämistä mahdollisen pesuveden mukana, niin tiedoksesi vaan, että pesemättömyydenkin takia lapsosia häviää.
Toivon itselleni järkeä ja voimia kääntää kokonaan selkäni hullutukselle, missä avoimuus ja rehellisyys on vain teoriassa hyvä asia.
