Akseli Gallen-Kallelan muotokuva Sigurd Wettenhovi-Aspasta.

Vanhan maailman kulttuurin valtasuomalais-egyptiläinen alkuperä: Sigurd Wettenhovi-Aspa myytinrakentajana

Mikä runollinen kansa”, kulki kuiskeena yli maiden ja mantereitten,

”Mikä menneisyys sillä on takanaan! Missä onkaan sen historia! Sankarien ja tietäjäin kansa.” Tämä valtava innostus herätti Suomen kansan vuossataisesta unestaan.”

– Pekka Ervast

”Die Filologen, sie haben Dich un sich selbst betrogen”

– Goethe

 Omistettu Wettenhovi-Aspan suurelle ihailijalle, Alex Hongalle

Virta niiloaa vuolaana. Kylvö on koittamassa Kemissä (Egyptissä) ja ala-Kemin sydäntieteeseen (alkemiaan), erikoistuneet Paahtaja-jumalan (P`hta) papit ilmestyvät pitkänä rivinä kohti seremoniapaikkaa. Edesmennyt faarao on nyt muu-mies (muumio) ja hänet on käsitelty Lipeä-maasta (Libyasta) saaduilla aineilla. Pian manttelinperijä Ramses saapuu hetiittiläis-lappalaisen vaimonsa Teijailijan kanssa ja riitti voi alkaa. Hyvää sato-onnea edesauttaa se, että hallitseva faarao tarttuu kulta-auraan ja lähtee kiskomaan sitä maata pitkin. Ilo on ylimmillään, kulta-auran, kulturan eli kulttuurin aika on alkanut. Horisontissa siintää tulevaisuus, jolloin hänen pojastaan tulee seuraava kulta-auran kantaja. Historia tulee tuntemaan hänet Mäen Paahtajana (Menephtahina).

Näissä maisemissa liikkuvat Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870–1946) näyt. Aspa oli kultakauden taiteilijoista kummallisin, suomalaisuusaatteen ajajista omaleimaisin.

Pelkästään Aspan elämänvaiheissa riittää ainesta tutkimuksiin ja kirjoituksiin, samoin on hänen taiteensa laita. Joku tuntee hänet ennen kaikkea kuvataiteilijana, toinen fennomaanina, kolmas ahkerana pseudokielitieteilijänä. Kaikkea tuota hän olikin ja lisäksi vielä pilapiirtäjä, seurapiirimies, näytelmä- ja romaanikirjailija, runoilija, lehtimies, suojeluskunnan päällikkö ja poliittinen keskustelija. Aspa oli jo perhetaustansa puolesta kosmopoliitti. Hänen isänsä oli intomielinen svekomaani, anatomian professori Georg Asp ja äitinsä voimistelunopettaja, saksalaisia voimistelupedagogiikan trendejä Suomeen tuonut Mathilda Asp (os. Wetterhoff). Kuutta kieltä taitanut Aspa sai aikansa mittapuulla poikkeuksellisen sivistävän kasvatuksen. Hänelle olivat ovet auki myös Eurooppaan: hän opiskeli kuvataiteita Kööpenhaminassa ja hän aloitti taiteilijanuransa Pariisissa.

Aspan elämää ja teoksia on kiitettävästi perattu jo monessa yhteydessä. Erityistä kiitosta ansaitsevat Pekka Pitkälän artikkelit ja hänen Aspaa käsittelevä pro gradu -tutkielmansa sekä Harry Hálenin ja Tauno Tukkisen hieno elämäkertakirja Elämän ja kuoleman kello. Salakirjat-kustantamo on viime vuosina kunnostautunut myös Aspan teosten uudelleenjulkaisussa, samoin kuin merkittävää kulttuurityötä tekevä Kane Kanerva, joka kokosi Aspan hajanaiset kirjoitelmat yksiin kansiin osaksi Hermeetikko-sarjaa.

 Aspa-tutkimus on keskittynyt toistaiseksi pitkälti persoonaan, henkilöhistoriaan ja retrospektiiviseen näkökulmaan tai vaihtoehtoisesti kieliteorioihin ja taiteeseen. Seuraavassa katsauksessa aion tarkastella Aspaa kolmen kysymyksen kautta:

1. Millaista mytologiaa Aspa Suomelle rakensi?

2. Uskoiko Aspa itse rakentamiinsa myytteihin?

3. Mikä oli Aspan suhde myytteihin, uskontoihin ja hengellisyyteen/henkisyyteen?

Aspan ajattelua koskevat kirjoitukset voidaan jakaa kahteen päälinjaan: niihin, jotka uskovat Aspan olleen eräänlainen ”esitrolli” – kotimainen patafyysikko ja pilke silmäkulmassa kynäillyt humoristi sekä niihin, jotka uskovat Aspan olleen tosissaan, ainakin johonkin pisteeseen asti. Aspan tulkitseminen ei ole helppoa, sillä hän hyödyntää kirjoituksissaan toistuvasti liioittelua retorisena keinona. Liioittelu ja puoli-ironinen julistavuus yhdistyvät tahalliseen ja joskus tahattomaankin huumoriin. Usein käsitteet ja mielikuvituksen lento saavat hymyn kareilemaan. Koko suomalais-egyptiläisen kantaheimon käsitekin on riemastuttavan absurdi. Aspan julistaessa, että ”Euroopassa on vielä lukemattomia suomalais-egyptiläisistä polveutuvia sukuja” ja kertoessa, miten Suomessa muistetaan paikannimien muodossa Niili-virran kuohuja (Nilsiä, Nilijärvi yms.), ei lukija voi kuin vaikuttua.

 Aspan elinaikana hänen teoriansa otettiin vastaan ristiriitaisesti. Taiteilijaystävät Sibeliuksesta Gallen-Kallelaan eivät Kämp-toverinsa kirjoituksia kauheasti mainostaneet, mutta esimerkiksi Eino Leino jopa käänsi Aspan runoja. Myös teosofipiirien johtohahmo Pekka Ervast suitsutti varauksetta Aspan tutkimustyötä, muun muassa tämän esityksiä hieroglyfien ja suomenkielen suhteesta.

 Myöhemmin teorioita ei käsittääkseni juuri kukaan ole tarkastellut vakavissaan. Pekka Pitkälä tiivistää osuvasti, että ”Wettenhovi-Aspa on usein marginalisoitu menneisyyden kuriositeetiksi tai demonisoitu äärinationalismin ja irrationaalisen pseudotieteen edustajaksi”. On totta, että myyttien soppa on sakea. Aspalaisessa maailmankatsomuksessa yhdistyvät romantisoitu suomalainen kansanusko, 1900-luvun teosofiset virtaukset, kansallisromantiikka ja kummallinen holistinen elitismi, ”kaikki tai ei mitään” -asenne. Mutta miten?

II

 

Tutkiessaan muinaisegyptiläistä kulttuuria Louvressa, Aspa hämmästyi egyptin kielen ja suomen ”kummastuttavasta yhtäläisyydestä”. Aluksi Aspa kiinnitti huomiota jumalten nimiin: rakkauden jumala H`orus oli hyvin lähellä sanaa huoruus, samoin totuuden jumalan Tottin nimi muistutti likeisesti sanaa totta. Kun vielä taivaan neitokin oli egyptiksi Neith, tuntui Aspasta siltä, että ollaan suuren arvoituksen äärellä. Huumaava historia avautui Aspan silmien edessä: suomalainen kantasuku on kaiken takana, ja suomi on maailman vanhin kieli! Muinaisen Egyptin korkeakulttuuristakin vastasi luonnollisesti fennoegyptiläinen heimo.

 Tämän heräämisen jälkeen Aspa oivalsi kantasuvun vaikutukset kaikkiin maailman kieliin. Selkeimpänä alkuperäisen kantasuomen jäljet näkyivät paikkojen nimissä: Perälinna (Berliini), Tuonensija (Tunisia), Merisäiliö (Marseille), Venesija (Venetsia), Warushovi (Warsova), Kivihovi (Kiova) ja niin edelleen. Aspalaisen katsannon mukaan juuri nimet olivat pysyneet pisimpään muuttumattomina ja täten ne toimivat parhaana todisteena suomesta maailman kielten kantakielenä. Mitä syvemmälle historiaan mentiin, sen aukottomimmilta todisteet tuntuivat. Raamatulliset maisematkin muuttuivat selkeämmin ymmärrettäviksi suomen kautta: Pallastienoo (Palestiina), Jännesaaret (Genesaret), Välimeren Syrjä (Syyria) ja Mahtolan Marja (Magdalan Maria) siitä todistivat.

 Kun Aspa lähti tutkimaan eurooppalaisia merkkimiehiä ja -sukuja, hän löysi lähes jokaisen taustalta suomalais-egyptiläisen sukunimen: Pahkaniini (Paganini), Louhiola (Loyola), Alikieri (Alteghieri).

Ymmärrettyään, että suomi on kaikkien pronssikauden jälkeen syntyneiden kielten äiti, Aspa ryhtyi etsimään muiden kielitieteilijöiden tutkimuksia aiheesta. Suoria tunnustuksia ei löytynyt, mutta ranskalaisen kielitieteilijä Quatrefageksen mukaan Suomi oli tarinankertojamaana jopa antiikin Kreikkaa korkeammalla ja Leuzon de Lucin mukaan suomen kielessä yhdistyi runotarten ja tietäjätärten perintö. Tällaisia lausuntoja taakseen keräten Aspa aloitti ristiretkensä.

 Intoa ei Aspalta puuttunut: Hämeen retkillään hän sai käsiinsä Kalevalan ja huumantui niin, että oman väittämänsä mukaan käänsi Kalevalan kokonaan ranskaksi, vieläpä mitan säilyttäen. Valitettavasti tuo kyseinen käännös kuitenkin katosi, eikä Aspa enää uudestaan jaksanut tehdä voimia vaatinutta ”Herkuleen työtä”. Sukellus suuren Suomen suureen historiaan oli kuitenkin alkanut. Pian Aspa sinkosi syvyyksiin vain kieli kompassinaan.

Pian kävi ilmi, että suomalaiset olivat vastuussa muustakin kuin kielellisestä perinnöstä: he olivat vastuussa myös koko maailman ensimmäisestä korkeakulttuurista. Suomalaiset heimot asuttivat Eurooppaa laajalti, eikä heidän vaikutuspiirinsä alueella aurinko laskenut koskaan. Tutkittuaan Amerikan alkuasukkaiden kieliä Aspalle selvisi myös se, että esimerkiksi suomen sana ”tomu” on vaikuttanut peräti Atlantin toisella puolen: ”kun tomahdus yhtyy hakkaus-sanaan, saadaan Amerikan ”intiaanien” kuuluisa sotakirves: Tomahauk – Syvällä tammen juuret! Muinaistiede ei vielä ole verrannut Amerikan alkuasukkaiden kivikirveitä muinaissuomalaisten kivikirveisiin. Kunhan se tapahtuu, saavat ehkä jonkun verran valaistusta kaikki epäilijätkin…”

 Aspa oli pöyristynyt kun jotkut kehtasivat suunnitella, kuinka suomesta tehdään sivistyskieli. ”Sivistyskieltä kielestä, joka 10 000 vuotisen kehityksensä aikana, ehkä jo ikivanhassa Kemissä (Egyptissä), on muodostunut enimmin kehittyneeksi kieleksi”. Suomesta haarautuivat aikanaan myös kreikan ja heprean kielet. Kielen lisäksi heprean ja kreikan puhujat perivät suomalaista viisautta ja hengellisyyttä. Aspa on ehdottoman varma siitä, että esimerkiksi antiikin filosofia vilisee lainoja suomalaisista sananlaskuista. Samoin on kuningas Salomonin viisauksien laita. Väinämöinen, Apollo ja Orfeus polveutuvat kaikki samasta kantahahmosta, samoin kuin Herkules Kullervosta. Osiris-myytin egyptiläiset puolestaan perivät Lemminkäisen tarinasta.

 Myös useat Vanhan testamentin kertomukset ovat Aspan mukaan uudelleen kerrottuja suomalais-egyptiläisen korkeakulttuurin tarinoita, jotka vain käännettiin hepreaksi. Selvimpänä esimerkkinä Aspa pitää Jobin kirjan yhtäläisyyttä Joukahaisen ja Väinämöisen mittelön kanssa. Kun Job haastaa Jumalan, kysyy Jumala Jobilta: ”Oletko sinä tutkinut meren lähteet ja mitannut valtameren syvyydet?” Väinämöinen puolestaan teroittaa Joukahaiselle heidän keskinäisen hierarkiansa seuraavasti: ”Ei sinua silloin nähty, kun merta kynnettihin, meren kolkot kuokittihin”. Vanhan testamentin tapahtumien suomalais-egyptiläinen alkuperä vahvistuu jälleen nimien kautta: profeetta Haapakukka (Habakuk) ilmeisimpänä esimerkkinä. Myös faaraon hoviin päätynyt uniennäkijä Joenseppä (Joosef) sekä faaraon viininkaataja Potinvartija (Potifar) ovat Aspalle tästä kelpo todisteita.

 Suomeen suomalaiset tulivat Aspan mukaan vasta Kristuksen syntymän tienoilla. Ajan kuluessa menneisyyden loisto unohtui, mutta jossain kansan kollektiivisen alitajunnan perukoilla, jaetun äidinkielen koukeroissa elää Aspan mukaan jokin, joka odottaa heräämistään. ”Hymyilee Sfinksi erämaasta sulle isäisi pyramiidein pyhää taikaa” runoili Aspan ystävä Eino Leino suomennoksessaan Aspan tekstistä. Aspa oli vakuuttunut siitä, että on koittava aika, jolloin pieni Suomen kansa tulee tietoiseksi kunniakkaasta historiastaan.

 Kaiken kansallismielisyyden keskelläkin Aspa jäi teorioineen yksin. Lehdistö vaikeni hänet lähes kuoliaaksi, ja huomionhakuinen persoona kirvoitti usein kiivaitakin vastakommentteja. Tästä tietoisena Aspa sovittaa usein itselleen marttyyrin kruunua: ”Samoin kuin A. Ahlqvist turvautui professorin arvovaltaansa vainotessaan Aleksis Kiveä, samoin on myös Setälä v:sta 1915 lähtien käyttänyt hyväkseen jok`ainoaa tilaisuutta halventaakseen ”Suomen Kultaista Kirjaa”, niin että hän kerran sai Eino Leinon ollessa läsnä itse valtioneuvos Eliel Aspelin-Haapkylältä ansaitun ojennuksen, tämän lausuessa: ”Vai niin, minä olen lukenut Suomen Kultaisen Kirjan suureksi tyydytyksekseni ja surkuttelen niitä, jotka eivät ole niin tehneet”.

 Suurmiesten ja suosittujen aikalaistensa taakse piiloon meneminen on Aspalle liikuttavan tyypillistä. Nimitiputtelua tapahtuu sellaisella tahdilla, että se tuntuu välillä jopa ironiselta. Aspalle on ilmeisen tärkeää toistuvasti korostaa, että hänen teorioitaan tukevat muun muassa professori O.M. Reuter ja Robert Kajanus. Itsensä Aspa näkee totuuden puolestapuhujana, historiallisen salaliiton paljastajana, joka ”nöyränä” astuu historian näyttämölle ja osoittaa kansalle suunnan. Hän sitoo itsensä mielellään suomalaisten suurmiesten jatkumoon, todellisen suomalaisuuden edustajien joukkoon.

 Perinteinen ”me vastaan muut” -ajattelu ja ”oikean suomalaisuuden” monopolisointi välittyy vahvasti esimerkiksi Aspan kirjasessa Nauloja kieltolain ruumisarkkuun sekä reseptikokoelma kotimaisten viinien ja liköörien valmistamista varten. Siinä Aspa kertoo ”uusmaalaisen alhaisimman silakkaporvariston hylkiöiden” tuhoavan todellisen Suomen ja ”kansanvallan” ajajien vastustavan suomalaisia. Seuraa taas tukeutuminen nimilitaniaan – Aspa valittelee, kun nuo surkimukset eivät jaksa ”nousta sille ylhäiselle, ensiluokkaisen, suuren suomalaisuuden kannalle, joka säteilee Paikkarin torpanpojan Elias Lönnrotin kirkkaista silmistä, tuhannen tuhansista kansantaruistamme, saduistamme, runojemme, laulujemme, arvoitustemme ja sananlaskujemme kuninkaallisista aarreaitoista ja joka soi ja kaikuu yli avaran maailman, maitten ja mantereitten, kaukaisten merten taa Sibeliuksen jättikanteleen kielistä, Kajanuksen tai Järnefeltin kipenöitsevien tahtipuikkojen kärjestä, Palmgrenin, Merikannon, Kuulan ja Madetojan y.m. sointuvista sävel-aalloista, Jaakko Juteinin, Aleksis Kiven, Paavo Cajanderin, Arvid Jänneksen, Väinö Salmisen ja Eino Leinon nerokkaista sanoista ja säestöistä. Saman suuren suomalaisuuden, joka edelleen kuvastuu silmiimme Takasen, Säilön, Väinö Aaltosen ja Liipolan veistoksista. A. Uotilan, Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ym. Siveltimien loistavista tuotteista. Herää Suomi!”

Herää kysymys, miksi näin mahtavilla hengenrikkauksilla ravittu kansa sitten on ajautunut koskaan sorron alle ja epätietoisuuden tilaan? Tässä kohdin Aspalla on surullisen vihamielinen kanta. Suomen surullinen rappiotila on ruotsalaisten syytä!

 Aspa näkee skandinaavit ja germaanit viikinkeinä, joiden historia on tulvillaan sotia ja väkivaltaa. Suomen kansa on ollut aina liian sivistynyttä ja siksi ”barbaarit” ovat tallanneet sen jalkoihinsa. Tämä kansa, joka pettua syöden kutsuttiin olemaan ”ihmiskunnan suolana ja Herran valittuna kansana”, joutui Ruotsin siirtomaaksi. Ruotsalaiset hävittivät suomalaisen korkeakulttuurin raudalla ja vainosivat Suomea 1000 vuotta. Tähän teoriaan liittyy Aspalla myös voimakas katolisen kirkon kritiikki, mikä retoriikka on tuttua myös tuon ajan teosofisista teoksista. Tällöin katolinen kirkko näyttäytyy tahona, joka on kätkenyt totuuden, tukahduttanut henkisyyden ja niin edelleen. Katolisen kirkon ja Ruotsin vallan alla ollut Suomi ei sivistyneenä rauhan kansana mahtanut sortajilleen mitään. ”nähtävästi raakuus ja ryöstöt eivät ole olleet ominaisia suomalaisille”. Suomi on Aspan mukaan rauhan aatteen kehto ja suomalaisittain toteutettu maailmanrauha ”todellisen sivistyksen korkein saavutus”.

 Tässäkään isäkapinassa ei Aspalta puutu leukailua. Kun kysymykseksi nousee se, pitäisikö virastoissa saada palvelua ruotsiksi vai suomeksi, Aspa ehdottomasti kannattaa ruotsia. Suomi on liian korkea ja hieno kieli virkamiesten käytettäväksi.

 Jokaisella ruotsalaisella oli kuitenkin mahdollisuus tehdä kääntymys ja ryhtyä suomalaisuuden ystäväksi. Esimerkkitapauksena Aspa pitää J. L. Runebergiä. Tämän arvomaailmaa Aspa pitää esimerkillisimpänä: ”Jumala armahtakoon sitä nuorisoa, joka luulee voivansa halveksia Runebergin ihanteita”.

III

Järjestäytyneen uskonnollisuuden suhteen Aspa oli pessimistinen. Maailmansotien välissä hän ilmaisi pettymyksensä siitä, että uskonto ei kyennyt pelastamaan Eurooppaa kristittyjen sotiessa keskenään. Euroopan aurinko oli Aspan mukaan laskemassa ja kommunismi oli tuhoamassa perinnerikkaat heimokansat. On merkille pantavaa, että Aspa ei kaikesta huolimatta tahtonut altistua äärioikeistolaisten virtauksien vaikutukselle. Vaikka hän suhtautuikin Adolf Hitleriin uteliaasti, hän samalla torjui useaan otteeseen antisemitismin. Italialainen fasismi sai Aspalta suopeamman arvion, olihan Benito Mussolini sentään hänen mukaansa Julius Caesarin reinkarnaatio.

Aspalainen maailmannäky lähestyy pasifismissaan ja ”alkuperäisen uskon metsästyksessään” kuuluisia teosofeja, kuten Pekka Ervastia tai Helena Blavatskya. Tämän saman alku-uskon kintereillä olivat tuohon aikaan useat ajattelijat. Tällaisen näkemyksen mukaan kaikki maailmanuskonnot ja luonnonuskonnot ammentavat samasta pyhästä lähteestä. Aspalle tämä ”alkuperäinen maailmanuskonto” on muinaissuomalainen usko, jonka juurille pääsee tänä päivänä parhaiten Kalevalan ja Kantelettaren avulla. Tällainen usko ei ole pelkästään kuriositeetti tai historiallinen reliikki vaan Aspan mukaan siinä piilee totuus – ”se luja varma usko, että oli olemassa uusi elämä haudan tuolla puolen, oli järkkymätön perusta, jolle suomalais-egyptiläisten koko maailmankatsomus rakentui”. Aspan uskontokäsityksen mukaan henki on kaikkialla ja esimerkiksi sielunvaellus on mielekäs ajatus. Aspa näkee munan sielunvaelluksen symbolina, sillä tuo merkki löytyy niin Egyptistä kuin Kalevalastakin. Kalevalan tarina sotkanmunasta syntyvästä maailmasta on Aspan mukaan alkuperäisin luomiskertomus, jonka kaiut ovat kuultavissa Veda-kirjallisuudessa asti.

IV

 ”Kiitän joka päivä Jumalaa, etten ole tiedemies” Aspa julisti uhmakkaasti. ”En kuulu mihinkään valtiolliseen puolueeseen, en mihinkään koulukuntaan, en mihinkään yliopistoon; en nauti ruhtinasten suosiota”. Tällä asenteella Aspa koki voittavansa paljon. Se teki hänestä riippumattoman totuuden etsijän ja sankarillisen paljastajan. Kiistakysymykseksi nousee, uskoiko Aspa itse tutkimuksiinsa. Oliko kyseessä pitkä performanssi – teos, jonka tarkoitus oli toimia peilinä aikansa virtauksille?

Esoterian ja okkultismin maailma oli Aspalle tuttu jo 1890-luvun Pariisista, jossa hän tutustui ruusuristiläisyyteen. Pariisin aikanaan hän tutustui myös August Strindbergiin, joka oli tuolloin kiinnostunut Emanuel Swedenborgin ajatuksista. Swedenborg oli itseään William Blakeakin inspiroinut ruotsalainen mystikko, jonka vaikutus eurooppalaisen mystiikan myöhäisempään historiaan on ollut mainittavaa. Sittemmin Aspa syventyi kalevalaisen perinteen kanssa flirttailevaan suomalaiseen teosofiaan ja salatieteistä innostuneena vaikutti myös Suomen vapaamuurariloosissa.

 Mystiset järjestelmät, esoteeristen liikkeiden piirissä syntyneet vaihtoehtoiset maailmanselitysmallit ja historiantulkinnat olivat siis Aspalle sen verran tuttuja, että niiden pohjalta rakennettu performanssi olisi ollut mahdollinen. Olisiko intomielisellä taiteilijalla kuitenkaan ollut todella halua upota noin syvälle performanssiin, johon hän ei itse olisi millään tasolla uskonut?

 On äärimmäisen vaikeaa tunnistaa, koska Aspa on tosissaan ja koska ei. Kane Kanervan mukaan suurin osa Aspan kirjoituksista on kirjoitettu ”kieli poskessa”, mutta vaivannäkö ja performanssin laajuus sekä ajallisesti että kirjallisesti hämmentää.

 Esimerkiksi pateettisuudessaan paikoin puuduttavakin Nauloja kieltolain ruumisarkkuun pitää sisällään humoristisen kieltolain vastaisen julistuksen, joka on ilmeisen ilkikurinen ja koominen. Silti se sisältää silti samaa retoriikkaa ja muotoiluja kuin Aspan ”vakaviksikin” tarkoitetut tekstit. Pilanteko tuntuu ilmeiseltä, kun hän kertoo henkien käskeneen häntä aloittamaan taistelun kieltolakia vastaan, mutta lähes seuraavassa kappaleessa hän palaa jo vakavampaan sävyyn tekstin kääntyessä Kalevalaan ja Raamattuun.

 Teoksissa on omituinen jännite. Kalevala on pyhä ja suomalaisuuden todellisen historian paljastaminen armoitettu projekti, mutta aina on silti aikaa pienelle provosoinnille, leikinlaskulle ja kaskuilulle. Kun kansallismielisyys, mytologia ja kieli-intoilu yhdistyvät leikinlaskuun, on lopputulos vähintäänkin hämmentävä. Pekka Pitkälän mukaan Aspan ”projektina oli luoda kansakunnalle mytologiaa”. Toivoiko Aspa tulevansa vakavasti otetuksi?

On valitettavaa, että Aspan pettymys kristinuskoon oli suurta. Vaikka hän arvostaa Raamattua ja viittailee siihen toistuvasti, hän kokee Vanhan testamentin syrjäyttäneen kalevalaisen perinteen. Kiukku kohdistuu ennen kaikkea Vanhaan testamenttiin, jonka etiikka on hänen mielestään huomattavasti Kalevalan pasifistista maailmankuvaa rajumpi. Tästä syystä hän toivoisi, että esimerkiksi pienten koululaisten tulisi ensin opiskella Kalevalaa ja sitten vasta Vanhaa testamenttia…

 Aspa ilmaisee myös pettymyksensä kirkon toimintaan. Pietistinen kristikansa asettui ruotsalaisten herrojen puolelle ja vastusti kansanrunouden maailmaa ja sen henkevää perinnettä. Aspaa kauhistutti ajatus protestanttisista papeista, jotka olivat vaientaneet koko kalevalaisen loitsimisen kulttuurin, vaikka sen kautta olisi saattanut aueta kokonainen maailma.

Vaikka Aspa ei ollutkaan varsinainen teosofi, hänen hengellinen katsomuksensa oli pitkälti teosofis-henkinen. Aspa uskoi, että maailmassa kaikkialla on henki: eläimissä, ihmisissä, kivissä ja kasveissa. ”Kivetkään eivät ainoastaan elä, vaan myös puhuvat, kuten Kalevalassa” Aspa kiteytti. Kristinusko ja muut maailmanuskonnot eivät ole Aspalle vihollisia, mutta niiden alisteisuus suomalaiselle kansanuskolle täytyisi tunnustaa.

 

Väkevän hengellistä kieltä ja otetta Aspa suosii halki tuotantonsa. ”Suokoon Jumala” ja ”Jumala suokoon” ovat tyypillisiä ilmauksia. Malliesimerkki Aspan raamatullista kieltä jäljittelevästä tyylistä on hänen surumielisen uhmakas toteamuksensa siitä tragediasta, kun germaaniset ja slaavilaiset ”muinoin luopuivat kantasuomalaisesta heimostaan ja vaipuivat Babelin sekamelskan uhrilampaiksi”.

Aspan mysteeri tuskin ratkeaa. Esipuheessaan Suomen Kultaiseen Kirjaan hän korostaa kulkevansa totuuden jäljillä eikä ymmärrä, miksi kukaan valehtelisi. Myös kirjan suomentaja J. Raekallio korostaa saatesanoissaan, että Aspa on taistelussa ”totuuden ja oikeuden puolesta” paljastaessaan Suomen kansan menneen suuruuden ja kielen vaikutuksen.

 Nykylukijalle Aspa näyttäytyy nokkelana karikatyyrina aikansa tuulista. Hän on teosofian kanssa flirttaileva kansallisromantikko, joka tahtoo saada koko maailman heräämään. Tuo yliläikkyneen kansallistunteen absurdi bardi tahtoi herättää Suomen tietoisuuden, jotta ”se näkisi lapsensa ja lastensa lapset Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa”. Hän toivoi nöyrästi kaikkien maailman kansojen tajuavan, että ”he kaikki ovat Sinun huoneestasi eksyneitä lapsia”.

Oli Aspa sitten tosissaan tai ei, hän teki elämästään ehyen kokonaistaideteoksen. Partoineen, teorioineen ja teoksineen hän muodosti aivan oman universuminsa, jonka kaltaisia ei Suomen kulttuurihistoriasta muita löydy. Toivon, että sillä hetkellä, kun aika hänestä jätti, hän saattoi rauhassa sulkea silmänsä, katsoa elämäänsä ja todeta: teokseni on valmis.

Artikkelikuvassa Akseli Gallen-Kallelan muotokuva Sigurd Wettenhovi-Aspasta vuodelta 1919.


Avatar photo

Kirjoittaja

Niilo Rantala on teologian maisteri, pappi, kulttuurityöläinen ja tamperelainen perheenisä, joka seuraa erilaisia kutsumuksiaan parhaansa mukaan.


'Vanhan maailman kulttuurin valtasuomalais-egyptiläinen alkuperä: Sigurd Wettenhovi-Aspa myytinrakentajana' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.