Vampyr – runoutta kuolemasta

Tänä vuonna täyttävät vuosia kaksi viime vuosisadan merkittävää vampyyrielokuvaan: F.W. Murnaun Nosferatu (1922) sekä Carl Theodor Dreyerin (1889–1968) Vampyr (1932). Näistä Murnaun Nosferatu on kiistatta tunnetumpi elokuva, ja sen vaikutus populaarikulttuuriin ja erityisesti sitä seuranneeseen vampyyrikuvastoon on ollut valtaisa. Dreyerin Vampyr jäi puolestaan jo julkaisunsa aikaan paitsioon mutta on sittemmin kerännyt osaksensa mainetta ja kunniaa, eikä suotta, sillä kyseessä on yksi elokuvataiteen kauneimmista ja runollisimmista kauhuelokuvista.

Dreyer halusi Jeanne d’Arcin kärsimyksen (1928) jälkeen tehdä studioista riippumattoman mutta myyvän elokuvan, joka käsittelisi yliluonnollisia tapahtumia. Dreyer löysi irlantilaisen Sheridan Le Fanun (1814–1873) kirjoitukset ja päätyi tarinaan verenhimoisista vampyyreistä, joista on kerrottu kauhutarinoita ympäri maailmaa mutta jotka eivät vielä tuolloin olleet päätyneet montakaan kertaa valkokankaalle saakka Murnaun Nosferatua lukuun ottamatta. Studiosta riippumattoman tuotannon rahoittajaksi löytyi omalaatuinen ranskalaissyntyinen paroni de Gunzburg, joka suostui rahoittajaksi sillä ehdolla, että hän sai näytellä pääosan. Ja sen hän sitten tekikin salanimellä Julian West. Elokuvan kuvauspaikat löytyivät Ranskan maaseudulta läheltä Pariisia. Kansainvälinen näyttelijäjoukko – lähinnä amatööreistä koostunut – näytteli kukin omalla kielellään, ja elokuva äänitettiin jälkikäteen saksaksi ja ranskaksi, joista saksalainen versio on tunnetumpi.

Nykyään vampyyrit ovat ruton tavoin levinneet populaarikulttuurin jokaiseen nurkkaan, mutta vielä 1930-luvun alussa Dreyer olisi ollut suunnannäyttäjä, ellei kohtalo olisi Hollywoodin muodossa puuttunut peliin ja tuonut valkokankaalle Draculan (1931). Saksassa elokuvien jakelemisesta vastannut yhtiö UFA halusi viivästyttää Vampyrin ensi-iltaa seuraavaan vuoteen saakka, jotta Dracula ja muut elokuvahirviöt olisivat luoneet sille nostetta. Toisin kuitenkin kävi Hollywoodin viedessä kaiken huomion ja Vampyrin jäädessä pölyyntymään muistojen hämärään.

Vampyr onkin yksi lähimmäksi runoutta pääsevistä elokuvista, jotka historia tietää. Juonellisesti elokuva on todella yksinkertainen: Nuori okkultismista kiinnostunut Allan Grey (Julian West) saapuu pieneen Courtempierren kylään, missä hänen saavuttuaan alkaa välittömästi tapahtua kummia. Vanha kartanonherra ilmestyy yllättäen yöllä majataloon Greyn huoneeseen ja kertoo hänelle mystisesti: ”Se tyttö ei saa kuolla”- Lähtiessään hän jättää huoneeseen kirjan, jonka saa avata vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tapahtuneesta hämmentyneenä Grey suunnistaa ikään kuin yliluonnollisten voimien saattelemana läheiseen kartanoon, missä hän kohtaa ensimmäisenä omituisen kylätohtorin. Tohtori saa vanhalta synkänoloiselta vanhalta naiselta myrkkypullon, jonka synkkä tarkoitusperä selviää myöhemmin. Grey puolestaan todistaa kummallisen ja kammottavan tapahtuman, jossa varjolta näyttävä henkiolento ampuu vanhan kartanonherran.

Synkät ja omituiset tapahtumat jatkuvat, kun Grey muistaa kartanonherran fatalistiset sanat ja avaa tältä saamansa paketin, josta paljastuu kirja, joka käsittelee seudulla tehtyjä havaintoja vampyyreistä. Kartanossa asui vanhan isännän lisäksi kaksi hänen tytärtään Gisèle ja Léone. Léone joutuukin pian vampyyrin, joka erehtymättömästi muistuttaa aiemmin tavattua vanhaa rouvaa, hyökkäyksen uhriksi ja sairastuu puremasta. Tohtori pyydetään apuun, mutta auttamisen sijasta hän jättää myrkkypullon potilaan sängyn viereen – tohtori onkin liitossa vampyyrin kanssa! Kartanossa toiminut uskollinen palvelija saa Greyn kirjasta selville vanhanrouvan todellinen henkilöllisyyden: Marguerite Chopin, jonka kirkko on kieltäytynyt siunaamasta hautaan tämän kuoltua. Hänestä on sittemmin tullut vampyyri, joka on pitkään levittänyt kauhua lähitienoolla. Tohtori on puolestaan kaapannut Gisèlen pahat mielessä, ja Grey lähtee urhoollisena pelastamaan tätä, ja yhdessä uskollisen palvelijan kanssa päättävät tehdä lopun vuosisataisesta painajaisesta.

Vampyrin keskeisenä teemana on kuolema ja tuonpuoleisuus, joita ei ole ennen eikä jälkeen kuvattu yhtä yksinkertaisesti että kompleksisesti: Vampyrissä kaikki asiat vain tapahtuvat, mutta samalla sen jokaisessa kuvassa kerrotaan tuhansia tarinoita, joita ei sen kummemmin selitellä katsojalla – hän on itse vastuussa omista tulkinnoistaan. Selittämättömyys ja näennäinen epäloogisuus ovatkin Dreyerin elokuvan vahvuuksia, kun kerrotaan tarinaa, missä kuolema ja yliluonnollisuus, vampyyrit ja henkiolennon ovat jatkuvasti läsnä. Elokuvan visuaalisesti ja teknisesti upeimpia kohtauksia on elokuvan loppupuolella, kun tajuntansa menettänyt Grey erkaantuu kehostaan ja päätyy todistamaan omaa kuollutta ruumistaan arkussa, jota riivaajat lähtevät kuljettamaan. Elokuva on vahvasti fatalistinen: ihmiset ja omituiset tapahtumat ennakoivat tulevaa, ja jotkut tulevat kuoleman takaa kostamaan kuolemansa.

Elokuvassa mielenkiintoista on myös kristinuskon rooli ja se, miten se näkyy tapahtumissa. Kirkko on kieltäytynyt siunaamasta Chopinin pyhään maahan ja näin aiheuttanut omalla toiminnallaan pahan syntymisen. Muuten ei kirkko ole juurikaan läsnä elokuvassa paitsi nunnaa, joka yrittää lääketieteen avulla parantaa Léonen tässä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta yksin raaka fyysinen voima tuhoaa pahan vallan. Dreyer oli lapsuudessa saanut ankaran luterilaisen kasvatuksen, mikä on sittemmin näkynyt voimakkaasti hänen taiteessaan. Jeanne d’Arcin kärsimyksessä ja Sanassa (1955) kuvataan uskonnon hyviä ja myös pahoja vaikutuksia ihmisessä: se voi olla pelastava henkinen voimavara, jonka kautta ihminen voi saada uskomattomat voimat kestää vastoinkäymiset, mutta se voi toimia myös päinvastoin ja musertaa ihmisen henkisesti ja johtaa fanatismiin ja tuomitsemiseen. Vampyrissä kristinusko on lähinnä kädetön selittämättömien kuolemien sattuessa, vaikka sen roolia tapahtumien kulussa ei juurikaan alleviivata.

Mikään toinen ei elokuva ei ole tällä tavalla samaan aikaan sekä yksinkertainen että monimutkainen. Monet sen kohtauksista tuntuvat olevan toisistaan irrallisia, mutta samaan aikaan se on saumaton kokonaisuus; se on kuin painajaisuni, joka tuntuu poukkoilevalta mutta kun pääsemme loppuun, ymmärrämme ettei toisenlaista tapaa kertoa tätä tarinaa kuin sen, minkä Dreyer on valinnut. Mikä on mielenkiintoista, sillä Dreyer ei itsekään aluksi tiennyt miten aikoisi Le Fanun tekstin pohjalta tarinan kertoa, vaan tarinankerronta muokkautui jatkuvasti sitä kuvatessa.

Vampyr on myöhemmin löytänyt ansaitseman yleisönsä ja se on muun muassa päässyt toistuvasti tunnetun brittiläisen elokuvajulkaisun Sight & Soundin 250 parhaimman elokuvan listalle, johon ovat antaneet äänensä kriitikot ja elokuva-ammattilaiset ympäri maailmaa. Paikkansa parhaiden elokuvien listalla Vampyr todellakin ansaitsee, niin ainutlaatuinen ja ajaton kertomus se on. Vampyr on puhdasta elokuvallista kerrontaa. Vaikka elokuvalla on kirjallinen pohja, ei sen visuaalinen unenomainen kerronta, joka leikkii valolla ja varjoilla, voisi olla muuta kuin elokuvaa. Vampyr pitää sisällään koko seitsemännen taiteen ja on paras esimerkki edustamaan koko taiteenlajia yhdessä Jacques Tatin tuotannon kanssa. Vampyr pitää sisällään kaiken elämästä ja kuolemasta, ihmisistä, jotka kulkevat elämän ja kuoleman välissä.

Artikkelikuvassa kohtaus elokuvasta.


Avatar photo

Kirjoittaja

Tuomas Hurme (s. 1987) on teologian maisteri, joka vapaa-ajallaan lukee kirjoja ja katselee elokuvia. Tajusi teini-ikäisenä katsottuaan Stanley Kubrickin elokuvia, että elokuvat voivat olla enemmän kuin viihdettä.


'Vampyr – runoutta kuolemasta' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.