Katherine Stewart on amerikkalainen tutkiva journalisti, joka on paneutunut erityisesti amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston päämäärien ja toimintatapojen kartoittamiseen. Uskonnollisesta oikeistosta syntyy Stewartin mukaan helposti kuva, että se on ensisijaisesti uskonnollinen liike, jonka kiinnostuksen kohteena ovat ”vain” tiettyjen kulttuurisotien piiriin kuuluvien asioiden kuten abortin ja homoseksuaalisen avioliiton vastustaminen. Tässä kirjassa Stewart maalaa uskonnollisesta oikeistosta paljon synkemmän kuvan.
Stewart käyttää uskonnollisen oikeiston edustajista ennen muuta nimitystä kristilliset tai uskonnolliset nationalistit ja liikkeestä nimitystä kristillinen nationalismi. Kristillinen nationalismi ei ole uskonnollinen oppi vaan monitasoinen poliittinen ideologia, jonka päämääränä on poliittinen valta. Poliittisen vallan avulla se haluaa iskostaa ”raamatullisen maailmankuvan” ja ”raamatulliset arvot” koko amerikkalaiseen yhteiskuntaan kouluista sairaaloihin. Kyseessä ei ole vain kulttuurisota vaan sota demokratiaa vastaan, jossa kaikki keinot ovat käytössä.
Kristillinen nationalismi ei ole siinä mielessä organisoitunut liike, että sillä olisi päämaja, vakituista henkilökuntaa tai karismaattinen johtaja. On vain joukko tuttuja nimiä ja rypäs ajatuspajojen, etujärjestöjen ja pastoraalisten organisaatioiden lyhenteitä, Stewart toteaa. Tahot, joita Stewart kirjassa kuvaa, ovat ennen muuta evankelikaaleja, mutta liike ei rajaudu vain heihin.
Yksi kirjan tärkeistä teemoista on se, mitä kristillisten nationalistien puhe uskonnonvapaudesta (religious freedom, religious liberty) ja sen edistämisestä varsinaisesti tarkoittaa. Periaatteessa uskonnonvapauden puolustaminen tietenkin kuulostaa varsin kannatettavalta ja valistuneelta tavoitteelta. Mutta taustalla onkin karumpi näkemys.
Kristillisten nationalistien katsannossa uskonnonvapaus ei suinkaan koske kaikkia, ei varsinkaan ei-kristillisiä kirkkoja tai ateisteja. Se kuuluu ennen muuta niille kirkoille ja kristityille, jotka jakavat tietyt hyvin konservatiiviset, ”raamatulliset” arvot. Se tarkoittaa uusia etuoikeuksia ja julkisen rahan ohjaamista oikein uskoville tahoille. Kyse ei ole vain oikeudesta kieltäytyä leipomasta kakkuja homoseksuaalisille vihkipareille vaan paljon laajemmasta kuviosta.
Toinen kirjan keskeisistä teemoista on konservatiivisen uskonnon ja kapitalismin liittoutuminen yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Kristilliset nationalistit saavat taloudellista tukea rikkailta liikemiehiltä ja varakkailta perhesäätiöiltä, joiden tavoitteisiin ei suinkaan kuulu amerikkalaisten taloudellisen eriarvoisuuden vähentäminen. ”Hyperkapitalistisen ideologian” ja ”hyperkalvinistisen teologian” liitto turvaa kristillisen nationalismin tulevaisuuden. Yksi liikkeen ”isistä”, Buddy Pilgrim, on aikanaan todennut, että ”business is God’s system of wealth creation”.
Kolmas leimallinen piirre on ollut vääristellä sitä, mitä Yhdysvaltain perustuslaki sanoo valtion ja uskonnon erottamisesta. Kristillisten nationalistien intresseissä on ymmärrettävästi nakertaa perustuslain tiukkaa määräystä tästä olennaisesta kysymyksestä. Eron purkaminen mahdollistaisi julkisen rahan entistä tehokkaamman ohjaamisen konservatiivisille kirkoille. Asian hämärtämiseen voidaan hyvin käyttää epärehellisiä keinoja. Erityisesti asiaan on erikoistunut David Barron, joka on noussut liikkeen hovihistorioitsijan asemaan. Hänen valheelliset tulkintansa perustuslain laatijoiden ajattelusta uppoavat ideologisesti vastaanottavaiseen yleisöön.
Amerikkalaisten kristillisten nationalistien lonkerot ulottuvat myös Eurooppaan. Heidän vaikutuksensa on näkynyt jo Britanniassa, missä Englannin kirkon koko ajan vähentyvä vaikutusvalta antaa lisää pelikenttää monenlaisille uusille tulokkaille. Liike löytää samanmielistä ajattelua sellaisista maista, joissa valtio on liittoutunut konservatiivisen kristillisyyden kanssa: Puolasta, Unkarista ja Venäjältä. Erityisesti ortodoksisen kirkon ja valtion läheinen suhde Venäjällä herättää kristillisten nationalistien keskuudessa ihailua. Venäjän poliittinen johto taas on pitänyt kristillistä oikeistoa hyvänä kanavana vaikuttaa Yhdysvaltain politiikkaan.
Trump oli monessa mielessä vastaus kristillisten nationalistien rukouksiin. Stewartin mukaan Trumpin pahin perintö on Yhdysvaltain oikeuslaitoksen miehittäminen kristillisten nationalistien suosimilla edustajille. Kirja on kirjoitettu ennen Bidenin valintaa presidentiksi, joten se ei tietenkään sisällä arviota presidentinvaihdoksen merkityksestä kristillisten nationalistien tavoitteiden ajamiselle. Voi tietenkin olettaa, että hyväksi se ei niille ole, mutta liikkeen olemassaolo ei riipu Trumpin presidenttiydestä.
Onko Suomessa näkyvissä kristillisten nationalistien toimintaa? Siihen ei Stewartin kirja puutu. Ainakaan täällä ei ole näkyvissä, että suomalaiset miljonäärit käyttäisivät hyväkseen konservatiivisia kristittyjä omien poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Vuorineuvosten ja viidesläisten allianssi ei kuulosta uskottavalta. Toisaalta on ollut havaittavissa, että äärioikealla sekä uskonnnollisesti että poliittisesti olevat tahot ovat joissakin asioissa löytäneet toisensa. Facebookiin on äskettäin perustettu uskovien perussuomalaisten yksityinen ryhmä, jossa on jo yli 500 jäsentä. Viestimistä voisi kristillisen nationalismin evankelikaaliseen aatemaailmaan lukea Oikean Median, Patmos-lähetyssäätiön blogin, TV7:n ja AlfaTV:n, kuten Petri Jääskeläinen on Kirkossa ja kaupungissa todennut. Eräillä ulkovalloillakin olisi varmasti kiinnostusta käyttää hyväkseen suomalaisia kristillisiä nationalisteja, jos sellainen ryhmä saa vaikutusvaltaa, vaikuttaakseen Suomen sisäpolitiikkaan samaan tapaan kuin Venäjä on tehnyt Yhdysvaltain suhteen.
Arvioitu teos: Katherine Stewart, The Power Worshippers. Inside the Dangerous Rise of Religious Nationalism. New York: Bloomsbury, 2019.
Artikkelikuvana kirjan kansikuva.
