Reilu puolitoista vuotta sitten siirryin seurakuntapapin tehtävistä yliopistoon kirjoittamaan väitöskirjaa. Samalla tulin siirtyneeksi kirkon sisäpiirin – siis kirkon työntekijöiden ja aktiivisten seurakuntalaisten – ulkopuolelle.
Useiden kirkon jäsenten tavoin olen ollut suhteellisen passiivinen seurakuntalainen. Osittain tämä on ollut tietoinen ratkaisu. Olen halunnut nähdä, miltä kirkko näyttää ulkopuolisen silmin.
Tänä aikana olen rakentanut suhdettani kirkkoon pitkälti median välityksellä. Lähin kirkon työntekijäni on ollut se, joka on esiintynyt lehdissä, televisiossa tai internetissä. Käsitys kirkostani on siis muodostunut niiden välityksellä. Uskon, että näin kuva kirkosta monelle muodostuu. Kirkko on sellainen, millainen se on mediassa.
Ensimmäinen tekemäni huomio oli, että mediassa oleva kirkko on kovin erilainen kuin se kirkko, johon olin tutustunut seurakunnan toiminnassa.
Seurakunnan diakoniatyön arkea eli kasseja valmiina ruokajakeluun. Kuva: Johanna Hörkkö-Granö/Liedon seurakunta.
Seurakunnan arki koostuu toimituksista, leireistä, jumalanpalveluksista ja kohtaamisista, kuten on muodikasta sanoa.
Tätä arkea pyörittää laaja ammattilaisten joukko, jotka hoitavat hommansa hyvin ja tunnollisesti – monet pitämättä itsestään sen suurempaa meteliä. Yleisesti arki sujuu ihan mukavasti.
Median kautta välittyvä kuva kirkosta on taas ristiriitainen ja riiteleväkin. Mieleen nousee ensimmäiseksi, että kirkossa on päällä jonkinlainen paniikki. Sen yhtenä syynä lienee huomio siitä, että kirkon asema yhteiskunnassa ei ole enää sitä, mitä se on joskus ollut.
Ristiriitaisen kuvan muodostumiseen ei vaikuta vain kirkon asema yhteiskunnassa, vaan sen lisäksi myös kirkon sisältä nousevat syyt, jotka kietoutuvat viime kädessä vallan ympärille.
Tämän vallan yksi ulottuvuus on, että kirkon sisäpiirin tuottamaa puhetta ei voi aina ymmärtää yksinomaan maailmaa koskevana kuvauksena. Sen sijaan puheen tarkoituksena on luoda ja ylläpitää ryhmiä. Tällaisessa keskustelussa puheenvuoroja ei arvioida sen perusteella, miten hyviä argumentteja esitetään, vaan sen perusteella mihin ryhmään kuulumista puhe ilmentää. Puhe kertoo sen, kuuluuko hän meidän vai noiden ryhmään. Vaikka näennäisesti puhuttaisiinkin Jumalasta, tosiasiassa puhutaankin meistä ja noista.
Toinen vallan ulottuvuus on valta kirkon sisällä. Vaikka eräisiin valtarakenteisiin kuuluvat virat tuovat mukanaan automaattisesti medianäkyvyyttä, myös medianäkyvyys tuo mukanaan valtaa. Positiivisesta mediahuomiosta seuraa erityisesti mielipidevaltaa kirkossa, joka voi myöhemmin johtaa myös konkreettiseen valtaan virkojen muodossa. Siksi julkisuudessa oleminen palvelee yksilön tai ryhmän omia intressejä eikä aina kirkon yleistä intressiä.
Harmillista tämän kaiken keskellä on, että se kirkko, joka näyttäytyy seurakunnan arjessa, jää kirkkopolitiikan värittämän kuvan jalkoihin. Kirkon kuvaa medioissa määrittävät yksittäisten henkilöiden ja ryhmien omat intressit. Samalla siihen eivät pääse vaikuttamaan ne lukuisat kirkon työntekijät, jotka ammattitaidollaan pyörittävät kirkon arkea.
Tuomas Vaura
Kirjoittaja on uskonnonfilosofian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa.
