Natalie Portmanin esikoisohjaus ennustaa vähinäänkin kiinnostavaa jatkoa.
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on israelilaisen kirjailija Amos Ozin muistelmateos suvustaan ja erityisesti äidistään. Aiheen kipeydestä kertoo aika, joka sen kertomiseen tarvittiin: äiti kuoli lääkkeiden yliannostukseen tammikuussa 1952, kirja ilmestyi vuonna 2002.
Kun 649-sivuisesta runsaasta kirjasta muokataan 98-minuuttinen elokuva, on tehtävä rankkoja valintoja. Natalie Portman muokkasi kertomuksen kehykseksi vanhan Amos Ozin muistot äidistä ja äidin menetyksestä ja keskitti tarinan nuoren pojan kokemuksiin. Hänen silmillään elokuvassa katsotaan 1940-luvun Jerusalemia, Israelin syntytuskia ja pienen perheen suuria jännitteitä.
Aihe on Portmanille henkilökohtainen, sillä hänkin on Amos Ozin lailla syntynyt Jerusalemissa. Elokuvan kieli on heprea. Portman on käsikirjoituksen lisäksi ohjannut filmin, joka on hänen esikoisensa. Hän myös näyttelee Amosin äidin, Fanian roolin.
Rohkeuden puutteesta Portmania ei ainakaan voi syyttää. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -elokuva liukuu muistojen lailla ajassa rajoja tuntematta. Niukka väriskaala tuo siihen kaunista historian patinaa ja korostaa sen tunneskaalaa, jossa niin paljon jätetään sanomatta.
Äiti Fania oli kotoisin Rovnon kylästä, jota palloteltiin Ukrainan, Venäjän ja Puolan kesken. Vanhemmat muuttivat Israeliin 1933. Tytär jäi ensin opiskelemaan Prahaan historiaa ja filosofiaa kunnes seurasi vanhempiaan Israeliin vuotta myöhemmin.
Amos Oz kertoo kirjassaan, että isä luki kuutta-seitsemäätoista kieltä ja puhui yhtätoista. Äiti puhui neljää tai viittä kieltä ja luki seitsemää tai kahdeksaa.
Laajan kirjallisen sivistyksen ja eurooppalaiseen kulttuuriin juurtumisen rinnalla korostuu elokuvan pakahduttava vaiteliaisuus. Sanojen juuria ja merkityksiä kyllä eritellään, mutta tunteista, toiveista ja pettymyksistä puhuminen on jo liian vaikeaa.
Sekö suistaa Fanian viimein todellisuuden mustaan aukkoon, johon ei valo ulotu?
Hän oli uneksinut Israeliin muuttaessaan komeasta sotilaasta, joka taistelisi yhtä hyvin vapauden puolesta kuin raivaisi maata. Hän avioitui kirjaviisaan Arieh Klausnerin (Gilad Kahana) kanssa ja päätyi Jerusalemiin pieneen kolmenkymmenen neliön pohjakerroksen asuntoon ahtaan kujan perälle.
Unelma eurooppalaisesta sivistyksestä vaihtui puutteeseen, ahdinkoon ja monenlaisiin paineisiin. Tässä onnettomassa perheessä ei riidellä. Keskinäiset jännitykset näkyvät pieninä liikkeinä, joita nuori Amos (Amir Tessler) herkästi rekisteröi. Mitä elämä kujan perällä vanhemmille todella merkitsi, saattoi hyvinkin jäädä lapselta täysin salaan.
Pienen Amosin (Amir Tessler) maailma on hänen vanhempiensa suhde. Äiti Fania (Natalie Portman) on rakkain, isä Arieh (Gilad Kahana) puhuu paljon, mutta osaa vaieta tärkeimmästä. Kuva: Cinemanse.
Amosin ja äidin suhde on elokuvassa läheinen ja lämmin. Äiti kertoo tarinoita, ottaa illalla syliin, äiti on kaunis. Sitä suurempi on pojan hämmennys, kun äiti vähitellen liukuu syvyyksiin, joista häntä ei kukaan enää tavoita.
Natalie Portman kuvaa kyllä maan yhteiskunnallista tilannetta ja brittiläisen mandaatin päättymisen synnyttämiä jännitteitä ja Israelin valtion tunnustamisesta seuraavaa sotaa. Pääpaino on kuitenkin henkilökohtaisessa. Erityisesti Fanialle puute ja läheisten ystävän kuolema alkaa olla liikaa.
Omat pettymyksensä on myös kirjaviisaan Ariehin elämässä: innolla painosta tullut kirjasarja ei käy kaupaksi kenellekään, ja vaimo eristäytyy ja vaikenee yhä enemmän. Edes kivikovaan pihamaahan muokattu kasvimaa ei tuota mitään.
Perheen puhumattomuus pitää sisällään myös hellyyttä, niinpä isä kantaa salaa kotiin taimia, istuttaa ne ja kutsuu pojan katsomaan äkillistä ihmettä. Ruuan niukentuessa äiti ojentaa lautasensa miehelleen.
Unohtaminen ja pimeys ovat sanoja, joilla on sama juuri, opettaa isä jo elokuvan alussa poikaansa. Opetus tulee todeksi monta kertaa elokuvan aikana. Pimeys lähestyy silloin, kun ei ole enää muistoja tai puuttuu valoa ja tarkoitusta. Pimeys on puutetta.
Natalie Portman on Fanian roolissa liikuttava, mutta jää jotenkin viileäksi. Hänen kokemukseensa todellisuudesta ei ole helppo samaistua – yhä hyvin tuttua läheisen ihmisen masennuksen suhteen.
Mikä oli se kuilu, joka veti häntä puoleensa? Mikä sai kuoleman tuntumaan melkein tanssiin kutsulta? Elokuvan viimeisessä kuvassa vanha Amos Oz kirjoittaa lopulta yhden sanan ”äiti”.
Kirjassaan Amos Oz purkaa äidin kuoleman aiheuttama vihaa ja menetyksen tuskaa laajemmin: ”Jos en olisi onnistunut selittämään, olisin tehnyt kaikkeni herättääkseni hänessä sääliä ja saadakseni hänet armahtamaan ainoaa poikaansa. Olisin itkenyt ja rukoillut häpeilemättä, olisin syleillyt hänen jalkojansa, ehkä jopa teeskennellyt pyörtyväni tai raapinut ja repinyt itseni verille, kuten olin nähnyt hänen itsensä tekevän epätoivon hetkinä. Tai olisin hyökännyt hänen kimppuunsa kuin murhamies ja epäröimättä iskenyt maljakon hänen päähänsä. Tai olisin lyönyt häntä silitysraudalla, joka oli huoneen nurkassa. Tai olisin käyttänyt hyväkseni hänen heikkouttaan ja heittäytynyt hänen päälleen ja sitonut hänen kätensä selän taakse, siepannut ja tuhonnut kaikki hänen pillerinsä, tablettinsa, rohtonsa, liuoksensa, pulverinsa ja siirappinsa.”
Sanoja rakastettiin Klausnerin perheessä ja ihannoitiin niiden kannattelemaa sivistystä, mutta tunteiden kieleksi sanoista ei ollut. Amos ei saanut osallistua äitinsä hautajaisiin, mutta isä ja poika jakoivat katastrofin jälkeisen tuhon tunnun, kunnes poika ”tappoi isänsä” muuttamalla nimensä ja asettumalla asumaan kibbitsiin.
Natalie Portmanin elokuva ei ole kaukana täydellisyydestä. Poliittisen tilanteen hahmottelu ja liittäminen maan nykyisiin ongelmiin on ollut liian iso yritys, mutta tunnetason koskettamisessa hän onnistuu välillä mainiosti.
Kun esikoisohjaus on aiheeltaan näinkin haastava, ja ohjaajan kerronta tavoittaa tiheitä kokemuksia ja unenkaltaisia muistoja, ei voi kuin jäädä kiinnostuneena odottamaan uusia ohjauksia ja näyttelijäsuorituksia.
Arvioitu elokuva:
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Ohjaus ja käsikirjoitus Natalie Portman. Elokuvateattereissa juuri nyt.
Artikkelikuvassa on Natalie Portman, joka tekee vaikuttavan Fanian, kuvan naisesta, jonka unelmat eivät jaksaneet elää arjen puristuksessa. Kuva: Cinemanse.
