Neuvostoliitossa opiskellut ja Suomen Elokuva-arkistossa työskennellyt filosofian lisensiaatti Pentti Stranius kirjoittaa venäläistä elokuvaa käsittelevässä esseeteoksessaan Unohdettu valkokangas (Warelia 2022), että Neuvostoliitossa elokuvataide koki dramaattisia vaiheita, kun sitä yritettiin valjastaa puoluevallan palvelukseen ja kommunismin rakentamiseen. Asiaa tuntematon lukija joutuu miettimään, eikö se koskenut neuvostomaassa kaikkia taiteita ja muutakin kulttuurielämää, kirkkoa myöten.
Elokuva oli Neuvostoliitossa suosittua ja virallisesti arvostettua – puoluediktatuuripakkasten kahleissa. Suojasääaikaa eli vapaamman ilmaisun kausia koettiin Straniuksen mukaan Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvulla, omanlaisella 1960-luvulla ja vihdoin glasnostin ja perestroikan myötä ennen systeemin lopullista luhistumista.
Kohtalo ja historiankulku taitavat ironian: elokuvataiteen poliittinen merkityksellisyys, josta jo Lenin oli unelmoinut, tuli todistetuksi, kun Neuvostoliiton hajoamisessakin elokuvataiteella sanotaan olleen merkittävä rooli!
Straniuksen teos on laaja ja seikkaperäinen. Merkittävintä ja kiintoisinta on elokuvasensuurin käsittely. Ensimmäinen aste oli ideologinen vaikuttaminen marxilais-leninismin ja sosialistisen realismin vaatimuksilla. Mielivaltaisin julkilausumin ja asetuksin tuomittiin se ja se taideteos formalismiksi tai subjektivismiksi. (Tällaista kritiikkiä ja juuri näillä haukkumasanoilla harjoittivat eräät stalinistiset, marxilais-leninistisiksi itseään kutsuvat tahot Suomessakin 1970-luvulla ja vielä 1980-luvun alkupuolella.) Toisessa, ankarammassa asteessa tehtiin poistoja jo puolivalmiiseen elokuvaan. Tämä luonnollisesti myöhästytti elokuvan ehtimistä ensi-iltaan, ja se oli tarkoituskin.
Ankarinta sensuuria oli hyllyttäminen eli esityskielto. Se saattoi olla osittainen; filmiä sai esittää pienessä teatterissa aamupäivisin viikon verran. Mutta nuoren Andrei Smirnovin uudistuksellinen ja ihmismielen synkkiä puolia esiintuova Enkeli (1967) kiellettiin ”epäisänmaallisena” ja ”inhorealistisena” peräti 20 vuodeksi. Saman ohjaajan eroottisesti rohkeana sikäläisittäin pidettyyn elokuvaan Syksy (1974) vaadittiin muunkinlaista säätä (!) kuin syksyn ankeutta.
Loppupuolella Straniuksen teosta on luettelo arveluttavista ja vaarallisista aiheista/seikoista, hyllytysten syistä. Niitä olivat historian ja kulttuurin epähenkilöt niin aiheina kuin tekijöinä, kansallisuuspolitiikan arvostelu, armeijan ja miliiisin työn varovainenkin kritiikki, kolhoosilaitoksen ja muu maaseudun realistinen (!) kuvaus sekä tyylikokeilut: ranskalaisen uuden aallon vaikutus, metaforat, alastomuus – ja jopa arkipuhe!
Andrei Tarkovski saa ansaittua huomiota kahdellakin esseellä, joista suppeampi käsittelee valokuvan ja ikonitaiteen käyttöä hänen elokuvissaan. Osuvasti otsikoitu laajempi essee ”Ajan vanki” tarkastelee Tarkovskin työtä ja kohtelua neuvostomaassa sekä uran jatkumista lännessä. Stranius esittelee myös naisohjaajia, episodielokuvia, ja onpa mukana jopa venäläisohjaajien julkisia ja yksityisempiä keskustelu- ja puhekatkelmia, Sodankylän elokuvajuhliltakin.
Kirja on runsaasti kuvitettu, niin kuin elokuva-alan teokselta sopii odottaakin. Sisällysluettelo on turhan pienellä präntillä muuhun tekstiin verraten. Tilasäästöä ei lie paljon tullut, kun seuraavalle sivulle jatkuva osuus luettelosta on mahtunut puolelle arkille. – Straniuksen teos olisi vielä suuriarvoisempi ja tekona rohkeampi, jos se olisi ilmestynyt jo parikymmentä vuotta sitten.
Arvioitu teos: Pentti Stranius, Unohdettu valkokangas. Esseitä venäläisestä elokuvasta. Warelia 2022.