Väkivallan taustoista tiedollisen kulttuurin piirissä

Vantaalla tapahtunut lapsen kouluampuminen järkyttää laajasti. Kiinnostavaa sen käsittelyssä on, että A-studiot sun muut tiedotusvälineet ovat täydentyneet asiantuntijoista, ennen kuin poliisitutkinta on suoritettu.

Asiantuntijat kertovat, että aikuisuutta pitää vahvistaa, lasten kanssa puhua ja ohjeistusta tarkentaa. Ei ole oikein uutinen, vaan suojautuvaa mantraa vastaavissa tilanteissa. Voisi sanoa: tämä on niin nähty.

Asiantuntijapuheenvuorot kuulostavat jonkinlaiselta ”liturgiselta” eleeltä vastaavanlaisten katastrofien ilmetessä. Asiantuntijat tuntuvat puhuvan sisäänpäin. Jargon merkitsee siitä osallisen itseterapiaa.

Kouluissa odotetaan jo kieli pitkällä, minkälaisia kaavakkeita ja suunnitelmia niille lisätään tapauksen jälkeen, aivan kuten vastaavissa, kuitenkin harvoissa tilanteissa, on ennenkin tehty.

On tehty kyselyitä nuorison turvattomuuden kokemuksista. Niiden mukaisesti nuorten ihmisten kodin ulkopuolisen turvallisuuden kokemus on vahvistunut vuodesta 2013 alkaen. Lähinnä tyttöjen kokema seksuaalinen ahdistelu on kokemuksellisesti lisääntynyt, mikä ei ole sinänsä outoa, koska tämä teema on ollut laajasti erilaisten kampanjoiden toimesta esillä. Samalla lehdistä luemme, että nuorisoväkivalta on voimistunut. Erityisesti sen raaistuminen on kiinnittänyt erityisesti poliisin huomiota.

Olen toiminut 25 vuotta toisen asteen rehtorina. Valtionhallinnon virkamiehet ovat 2000-luvun alusta lähestyneet kouluja määräyskirjein, joissa on kolme sisältöä. Ensinnäkin tarvitaan suurempia kouluja. Toiseksi opinto-ohjausta pitää lisätä. Kolmanneksi annetaan määräraha erityisoppilaiden opetuksen järjestämiseksi.

Lisäksi annetaan parin vuoden välein eri koulutusmuotojen uusittu opetussuunnitelma. Siinä ei ole opetussisältöjen näkökulmasta mitään uutta, mutta kymmenkunta uudissanaa, jotka tulee kirjata paikalliseen opetussuunnitelmaan. Nämä uudissanat ovat yleensä luonteeltaan seuraavia: otetaan jostakin vanhasta ilmiöstä pala erillensä, annetaan sille uusi nimi ja kuvataan koko ilmiö tämän nimen avulla.

Aatehistoriallisesti kouluhallinnon kehittäjät ovat sen vallassa, jota nimetään termillä hairesis, väärä valinta. Niin sanotun hereetikon ongelma ei ole se, että hän olisi oikeassa. Hereetikko on aina oikeassa. Probleemi syntyy siitä, että hän valitsee yhden totta olevan piirteen ja runnoo kaikki muut sen tieltä.

Jo Vanhan testamentin kirjoittajat olivat tutustuneet tämän ilmiön kanssa. Syntiinlankeemuksen syy ei ole heidän mukaansa ihmisen pahuus ja heikkous vaan se, että inhimillisen olemisen parhaat voimat eli vapaus maksimoitiin.

Suurempien kouluyksikköjen, opinto-ohjauksen lisäämisen ohjeistuksen ja tukihenkilöstön palkkauksen viranomaisohjaus ei ole kuitenkaan johtanut koulujen oppimistulosten parantumiseen. Ne ovat kaikissa mittareissa hieman heikentyneet.

Näistä oppilaitoksiin osoitetuista määräyskirjeistä huolimatta ei ole syntynyt estettä sille, että joku menettelee väkivaltaisesti. Tarkastelenkin seuraavassa joitakin historiallisia ilmiöitä, jotka mielestäni ovat uskottavampia kuin katastrofin tiedotusvälineissä tapahtuvan ”liturgian” muoto.

Lopuksi esitän muutamia huomioita siitä, miksi niin sanottu ”osaaminen” on epä-älyllinen lähtökohta sivistystoimijan tavoitteiden muotoilijaksi, sekä joitakin sivistysperinteen näkökulmasta mielestäni olennaisia näkökohtia.

Kakania

Stephen Toulmin ja Alan Janik keskustelevat teoksessaan Wittgenstein’s Vienna  (1996) sekä Wittgensteinin Tractatus-teoksen että ensimmäisen maailmansodan syttymisen taustatekijöistä.

He päätyvät tulkintaan, jonka mukaisesti molempien taustaselitys on Itävalta-Unkarin pompöösi kulttuuri.

Siinä wienervalssi soi, mutta kaikki lika oli torjuttua. Ei ollut homoseksuaaleja, prostituoituja, jehovantodistajia ja mustalaisia.

Kun torjunta oli saanut siistin ja salonkikelpoisen muodon, viha patoutui ja purkautui ensimmäisessä maailmansodassa ja myös niissä näkemyksissä, joita Wittgenstein esitti Tractatuksessa: mikään merkityksellinen ei ole sanottavissa käsitettävässä kielessä. Kaikki merkityksellinen on maailman ulkopuolista.

Karl Barth jakoi hieman samanlaisia kokemuksia: Jumala on kokonaan ulkopuolella maailmaa. Jumala puhuu salamaniskuna maailman ulkopuolelta.

Toulmin ja Janik viittaavat Musilin romaaniin Mies vailla ominaisuuksia. Siinä jopa miehellä, jolla ei ole ominaisuuksia, on isä. Kakania merkitsee suomeksi ”paskamaata”. Se merkitsee kielteisten ominaisuuksien hiljaisuutta. Siinä kenelläkään ei ole ”ominaisuuksia”. Maailma on kuin Suomen lakkokeskusteluissa. Täynnä vihaa ja vallantahtoa olevat tahot keskustelevat herrasmiesmäisesti A-studiossa tyyliin:

– Kuten olemme sinun kanssasi, Jyrki, todenneet, meillä on paljon yhteisiä tavoitteita. Lakkomme ei millään muotoa kohdistu sinun toimialueellesi – vaikka oletkin sanellut (tämän saatanan riistävän) hallitusohjelman. Ne käsittelevät vain niitä huminitäärisiä epäkohtia, joita olemme panneet merkille Suomen hallituksen toiminnassa.

Todellisuutta kiertävä diskurssi, joka ei myönnä inhimilliseen toimintaan liittyvää likaa, on vaarallista. Se suosii kätketyn aggression purkautumista. Vain hyvä lehtimiestapa estää minua luettelemasta niitä siloitellun ja huolitellun kielenkäytön tapoja, jotka ovat tulleet tottumuksiksemme. Ne kaikki mielestäni ajavat konfliktiin. En suosi pahoja ja rumia puheita, mutta olen huolissani siitä, että niiden kriminalisoiminen tuottaa yhteiskuntaan väkivallan pohjan. 

Pahuuden viehätys

 Garerth B. Matthews analysoi useissa Augustinusta koskevissa tutkimuksissaan tämän Tunnustukset-teoksessa olevaa kuvausta päärynävarkaudesta.

Augustinus huokailee monissa luvuissa sitä, miten kurja syntinen hän on. Vähäiseksi jää hänen holtiton elämänsä prostituutioiden luona ja muussa opiskelijaelämässä. Kun lukijan sydän on pakahtua jännityksestä kuin Stephen Kingin kauhuromaanissa, selitys on kuitenkin oudon lattea. Hän oli varastanut päärynöitä naapurin puusta ja heittänyt ne sioille.

Augustinus puolustautuu. Hänen mukaansa hihitystä synnyttänyt tapahtuma selittyy osittain sillä, että kaverit käskivät.

Tässä meillä rikollisuuden syvällinen selitys.

Matthews viittaa James Deanin sankaroimaan elokuvaan Rebel Without a Cause, suomeksi Nuori kapinallinen, mutta alkuperäiseltä nimeltään paljastavampi: rikolliselle teolle ei ole syytä, se on yksinkertaisesti kivaa. Pahuudessa on attraktiivisuutta, viehätystä, on kiva seikkailla.

Selityksen näkökulmasta väärää käyttäytymistä ei selitä mikään erityisempi ja syvällisempi ilmiö. Se on yksinkertaisesti viehättävää ja kiehtovaa.

Voi kuitenkin esittää kysymyksiä siitä, millainen on yhteiskunta ja kulttuuri, joka luo puitteet sille, että henkilössä syntyy tarve käyttäytyä väärin.

Tuttavani kirjoitti asiasta keskustellessamme osuvasti:

Voimme verrata tilanteeseen maassamme, kun olin 12 v. eli vuoteen 1960. Ammuttiinko kouluissa, vaikka sodasta oli tuotu luvattomasti käsiaseita seinillä riippuvien lisäksi, ryhmät olivat suuria, psykologi- tai kuraattorisanaa ei edes tunnettu kouluissa, vanhemmilla oli ihan muuta tekemistä kuin kuunnella lapsiaan jne. Mikä oli toisin? Elämällä oli merkityssisältö, joka syntyi hengissäselviämiskamppailusta. Erilaisia ideologisia ja poliittisia suuntiakin yhdisti into selvitä parempaan huomiseen. Karuissakin oloissa eli jonkinlainen idealismi.

Irtep kuvasi osuvasti nykyistä ajan julkista henkeä ja puhetta. Todellisuus näyttää olevan kadoksissa. Vantaan tragedian syiden etsinnän ei soisi päättyvän poliisin raporttiin vaan jatkuvan laajenevilla kysymyksillä yhteiskuntamme tilasta. 

Kaksi ongelmaa: osaaminen ja oppilashuolto

Kouluja koskevan diskurssin ilmatilan ovat vallanneet keskustelu osaamisesta ja oppilashuollosta.

Osaaminen ei ole tiedollisen kulttuurin perinteen eikä kasvatusalan termi. Se on johdettu talouselämän ja politiikan piiristä oppilaitoksiin 1990-luvulta alkaen. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa työelämässä ja erityisesti teollisessa tuotannossa edellytettyä varsin epäintellektuaalista soveltamista.

Osaaminen on oppilaitosten perinnäisten tavoitteiden näkökulmasta varsin perifeerinen ja myös loogisesti ristiriitainen tavoite.

Jos uimataitoinen henkilö putoaa veneestä, hukkuuko hän, ellei hänellä ole uimataidon lisäksi uimaosaamista? Joissakin opetusalan määräyksissä selitetään, että osaaminen on tietojen ja taitojen käytännön soveltamista. Miten taitoa voitaisiin käytännössä soveltaa, jos asia edellyttää taidon lisäksi jonkin lisäkyvyn? Eikö taito merkitse juuri käytännön soveltamiskykyä?

Oppilaitosten perinnäinen tehtävä on ollut jalostaa osaamista taidoksi. Osaan laulaa, mutta minulla ei ole laulutaitoa ilman asian edellyttämää koulutusta. Osaan käydä potalla ja solmia kengännauhat. Tästä infantiilista todellisuudesta on kuitenkin väylä aikuisuuteen, joka valloittuu tiedoilla ja taidoilla.

Osaamisen mantra onkin tuottanut opetusalan määräyksissä oppilaitoksiin tehtävän, joka on käytännössä merkinnyt niiden tasovaatimusten alentamista. Se on merkinnyt perinnäisestä sivistyskäsityksestä luopumista, tiedollisen kulttuurin autonomian rikkomista ja sen alistamista tuotannollisten tavoitteiden alkutuotantoyksiköksi. Ei ihme, että tämä ei tyydytä tiedonhaluisia lapsia ja nuoria.

Perinnäinen länsimainen sivistysajattelu ei tunne osaamisen kaltaista siihen jotenkin loisena tuotettua ilmiötä.

Aristoteles luonnehti kirjassaan Politiikka koulutuksen ja sivistyksen perusperiaatteet sekä organisoimisen. Toinen merkittävä antiikin teos, jonka vaikutuksia edellisen ohella voi lukea jonnekin 1980-luvulle asti, on Platonin dialogi Menon, joka käsittelee hyveen opettamisen ongelmia, Vasta 1990-luvulla nämä saivat väistyä ”osaamisen” tieltä.

Sivistyksen lähtökohta on usko ihmiseen tiedonhaluisena ja uteliaana eläimenä. Tätä varten hyvinvointi tuottaa vapaata aikaa, sen käännös antiikissa oli skholee,  sananmukaisesti käännettynä ”vapaa-aika”, jonka piirissä hänet on vapautettu tiedolle muista elämän huolista.

Aristoteles kirjoittaa, että on neljä elämänaluetta: työ, sota, koulu ja rauha. Näistä koulu ja rauha kuuluvat yhteen ja vastaavasti sota ja työ yhteen. Osaamisen idea on rampauttaa koulurauha ja tehdä koulusta työn ja sodan kenttä.

Aristoteelisessa tiedonihanteessa sivistys merkitsee ihmisen intellektuaalisten ja taidollisten valmiuksien aktualisoitumista. Sivistynyt ihminen käsittää todellisuutta ja lisäksi hänelle on kehkeytynyt kasvatuksen avulla spontaaneja toimintavalmiuksia, joiden avuitse hän kykenee elämään tässä tunnetussa todellisuudessa toisten ihmisten kanssa. Tällä ei ole mitään tekemistä osaamislatteuksien kanssa.

Toinen ongelma on oppilashuollon korostaminen. Tämä on siirtänyt koulun tehtävää yhdessä osaamistavoitteisuuden kanssa ulkopuolelle koulun sivistystehtävän ohella.

Kansainväliset vierailijat ihmettelevät, mihin Suomessa tarvitaan oppilashuoltolaki. Sitä ei ole missään muualla maailmassa. Vastaus on ollut, että juuri sen takia.

Oppilashuoltolaki ei ole kuitenkaan poistanut koulun ongelmia. Lisäksi monissa maissa, joissa sitä ei ole, ei ole vastaavia ongelmia kouluissa.

Oppilashuoltolaki takaa luonnollisesti Psykologiliiton intressit: kaikkialla pitää olla psykologin virka. Mutta se toimii huonosti ja lähinnä lisää opettajien opetustyön ulkopuolista byrokratiaa. Kaikessa pitää laatia kaavake ja raportti, varsinkin pienimmistä risauksista, mutta ongelmien äärellä ollaan avuttomia. Pitää perustaa moniammatillisia tiimejä, joissa hymistään monen asiantuntijan voimasta jollekin erikoisesti käyttäytyvälle, että ollaan huolissaan. Vähemmästäkin lapsi alkaa uskoa, että on epäluoma.

Tätä vahvistaa kaikki. Nykyisessä hallitusohjelmassa kerrotaan, että satsataan perusopetukseen. Määräraha ei ole kuitenkaan osoitettu opettajille, näiden jatkokoulutukseen tai opetuksen parantamiseen yleisesti. Se on osoitettu koulun perinnäisen tehtävän ulkopuolisen toiminnan rahoittamiseen, oppilashuoltoon ja osaamiseen.
Kun tiedollinen kulttuuri romahdutetaan osaamiseksi ja oppilashuolloksi, ei synny niin sanottua visiota yhteiskunnasta ja siinä elämisestä. Syntyy pikemminkin merkityskato. Kun elämän merkitykset on tiedollisen kulttuurin piiristä riisuttu, niitä voi etsiä esimerkiksi pyssysankarin elämän merkityksistä. Asiantuntijoilta toki löytyy tuki tälle pelille: kyse on kiusatuksi tulleen kokemuksesta. Kuten onkin.

Johtopäätöksiä

Elämässä ei ole ylipäänsäkään yksinkertaista selitystä sille, miksi joku käyttäytyy väkivaltaisesti.

Voi olla, että kulttuurin ja yhteiskunnan ethos luo edellytyksiä poikkeuskäyttäytymiselle.

Asiantuntijoiden analyysit ja viranomaisten ohjeet koulujen osalta ovat ongelmallisia ja osuvat luultavasti väärään suuntaan.

Koulun kehittämisen tiedollisen ja sivistyksellisen kulttuurin ylläpitämisen, mikäli nämä ovat koulun perustehtävät, ongelmat liittyvät siihen, että koulujen osalta vain lisätään niitä asioita, jotka ovat sen yllä sanotun tehtävän kannalta haitallisia.

Artikkelikuvan lähde: Gobierno de Castilla-La Mancha – https://www.flickr.com/photos/gobjccm/52186021628/, CC BY-SA 2.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=120020644