Ex-pastori ja kirjailija Kai Sadinmaan uusin projekti on KokoTeatterissa Helsingin Hakaniemessä kevään aikana viitenä maanantai-iltana toteutuva teatteriesitys. Ennen esitystä on mahdollista tulla etkoille ja esityksen jälkeen jäädä keskustelemaan. Maanantaina 27.3 useimmat jäivät ja keskustelua riitti.
Kokonaisuus on hankalasti määriteltävissä. Puoleentoista tuntiin mahtuu puhetta ja saarnaa, virsilaulua, keskustelua yleisön kanssa, yksi irralliseksi jäävä videoinstallaatio, stand up -meininkiä ja lopulta hyvin vähän perinteisiä teatterin elementtejä. Kosketinsoittaja Veera Railion livemusiikilla on tärkeä rooli musiikillisen taustan luomisessa, virsien säestämisessä ja laulussa.
Kokonaisuudesta on haluttu tehdä kotoisa. Katsoja sai valita, istuuko salin sivuilla vai takaosassa penkkiriveillä, vai pyöreiden pöytien ääressä ja kynttilöiden valossa permannolla. Esityksen alun ja lopun rajaa tietoisesti häivytetään.
***
Sadinmaa ei jätä katsojiaan kylmäksi. Esitys on henkilökohtainen ja elämänhistoriallinen. Syyllisyys ja häpeä olivat lapsuuteni kestoteemoja, kertoo saarnaaja itse. Kerrotuksi tulee niin oman äidin tarvitsevuus kuin mystinen kokemus puistossa, jossa ensin lehmus hehkuu yksilönä ja sen jälkeen kaikki alkaa hehkua. Tästä alkaa pitkä tie, joka johtaa aikanaan pappeuteen ja pappeudesta irti. Sadinmaa tekee tiliä omasta ulkopuolisuuden tunteestaan ja auktoriteettikammostaan, jotka alkoivat jo varhain. Tämän polun avaaminen tekee mielestäni ymmärrettävämmäksi sen, miksi sopeutuminen kirkolliseen elämään ja vallankäyttöön on ollut hänelle niin hankalaa.
Teatterissa Sadinmaa on ehkä enemmän kotonaan kuin kirkossa kuunaan. Esityksen tunnelma oli välitön ja rento. Paikalla oli selvästi useita Sadinmaan ystäviä. Esityksen äärellä herää kysymys, onko hänellä nyt enemmän rauha itsensä ja kirkon kanssa, kun pappeus ja kirkon jäsenyys ovat takanapäin?
***
Sadinmaan käsittelemät teologiset teemat ovat tuttuja hänen aiemmista teksteistään, blogeistaan ja haastatteluistaan. Uusliberalismi ja kapitalismi saavat tyrmäyksen, samoin kirkollinen vallankäyttö ja patriarkaalisuus. Kristinuskon merkitys mittautuu kykynä vastata aikamme suuriin kysymyksiin.
Jeesus ei kuollut meidän syntiemme tähden, eikä tehnyt mitään muutakaan puolestamme, vaan kutsui uuteen olemiseen, manifestoi ja osoitti, että todellisuuden kantava ja perimmäinen voima on Jumalan tinkimätön rakkaus, joka asettuu kaikkien tarpeessa olevien, sorrettujen ja ulossuljettujen rinnalle.
Sadinmaa mainitsee esityksessään yhden teologin, yhdysvaltalaisen eko- ja feministiteologin Sallie McFaguen. Juuri häneltä esityksessä on paljon lainaa, kuten aiemmissakin Sadinmaan teksteissä. McFaguelle on tyypillistä panenteistinen ajattelu, jossa maailma nähdään Jumalan ruumiina. Jumala on kaikessa ja kaikki on Jumalassa. Kuitenkin Jumala on enemmän kuin luotu todellisuus.
Kun maailma on Jumalan ruumis, meidän ei tarvitse mennä tiettyyn paikkaan, kirkkoon tai kuoleman jälkeiseen taivaaseen ollaksemme Jumalan läsnäolossa vaan olemme siinä tässä maailmassa ja todellisuudessa. Jumalan läsnäolo on tämänpuoleista, käsin kosketeltavaa ja ruumiillista läsnäoloa.
McFaguen teologiassa metaforilla on keskeinen merkitys. Perinteiset metaforat esimerkiksi Jumala Isänä ja Kuninkaana korostavat Jumalan hallintavaltaa ja erillisyyttä suhteessa maailmaan. Näiden metaforien rinnalle tai sijasta McFague ehdottaa metaforia Jumalasta Äitinä, Rakastajana ja Ystävänä. Tämä puhe Sadinmaalla toistuu, ja luonnollisesti esitys päättyy äidin, ystävän ja rakastajan nimeen.
***
Yhtäältä siis Sadinmaan stand up -saarnassa ei ole teologisesti juurikaan uutta. Toisaalta uutta on konteksti ja yleisö, joka löytyy kirkkosalien ulkopuolelta. Suomalaisessa rippikoulussa on jo pitkään opetettu sekä nuorille että aikuisille metaforisen jumalakuvan ja -puheen tarpeellisuutta. Tulokset eivät mairittele: edelleen kristinusko usein näyttäytyy nykysuomalaiselle kirjaimellisen raamatuntulkinnan kautta, jolloin uskon ja tieteen välillä on kestämätön jännite. Valkopartainen ukko istuu sitkeästi pilven reunalla ainakin mielikuvien tasolla.
Jumalakuvan ravisteluun ja kristillisyyden perusteemojen omakohtaiseen pohdintaan Sadinmaan saarna sopii hyvin, vaikka ei allekirjoittaisikaan perinteisen sovituskuoleman hylkäämistä tai jyrkkää kirkkokritiikkiä. Vallankin, kun esityksen kaltaista vuorovaikutteisuutta toivoisi enemmän myös kirkkoon.
Arvioitu teos: Sadinmaan rippikoulu, KokoTeatteri 27.3.2023.
