Kävimme Wienissä. Ihan vain muutaman päivän turistimatkalla. Paljon tuli nähtyä, vielä enemmän jäi näkemättä.
Kaksi asiaa jäi päällimmäiseksi kaihertamaan mieltä: paavi Paavali III:n muotokuva Taidehistoriallisessa museossa ja Rooseveltplatzilla kohoava Votiivikirkko. Kaksi aivan erilaista kohdetta, mutta samalla kaksi hyvin olennaista läpileikkausta kirkon ja vallan toisiinsa kietoutuvasta symbioosista.
Suuren mestarin Tizianin maalaama muotokuva paavi Paavali III:sta (1468–1549) vie renessanssiajan kuohuvaan Eurooppaan 1540 luvulle. Katolisen kirkon alennustilaan, heikkojen paavien aikaan, aviottomia lapsia kylvävien kirkkoruhtinaiden kauteen, jossa ihanteita ei niinkään ollut hurskas elämä vaan itselle maallisia aarteita jo tänne maan päälle kokoava kirkollinen itsekkyys.
Paavin muotokuva on varsin vaatimaton, se melkein katoaa Wienin historiallista keskustaa kiertävän vuonna 1891 Ringstrassen varrelle valmistuneen Taidehistoriallisen museon valtaisien salien seiniä hallitsevien maalausten ylenpalttiseen määrään ja koreuteen. Hallitsijoita, sotatantereita, madonnia, helvetin kauhuja, taivaan ja maan iloja, alastomia vartaloita. Huone toisensa perään.
Sitten tulee tämä, ovenpielessä nököttävä vaatimattoman kokoinen maalaus paavista, joka kuitenkin vangitsee katseen, saa pysähtymään. Asento on kumara, katse samean utuinen, kuin koko maailman taakka olisi uhkaavana painona tämä yksinäisen Kristuksen sijaisen yllä.
Ei tämän kuvan paavi vaatteilla koreile, ei väreillä hekumoi. Ei ole kultaisia ristejä, ei timantteja päähineessä. Itse asiassa ainoa viittaus rahaan ja valtaan on nimettömässä oleva sormus, sekin pikemminkin feminiininen pieni kantasormus kuin mahtipontinen paavillinen sinetti.
Museon esittelyteksti kertoo, että paavi Paavali III:n muotokuvassa Tizian (noin 1488–1576) on tavoittanut psykologisesti jotain olennaisen syvällistä paavin sisäisestä olemuksesta ja erityisesti hänestä taiteen mesenaattina. Esittelyteksti myös kertoo, ettei muotokuva ole alkuperäinen vaan kopio, osa Tizianin Venetsiassa sijainneen ateljeeyhteisön tuottamaa paavin muotokuvien sarjaa.
Kopio tai ei, siitä henkii kuitenkin vuosisatainen suora näkymä renessanssiajan mestareiden kykyyn kuvata malliensa syvintä olemusta. Ja ehkä jotain kertoo myös se, että muotokuva on myös toisen kopio tai toisinto: se noudattaa täydellisesti ajan toisen suuren mestarin eli Rafaelin luomaa sommitelmaa paavi Julius II:n muotokuvasta. Siis kuvaa siitä, miten paavit haluttiin kuvata. Rafaelin vuosina 1511-1512 valmistunut alkuperäinen maalaus on nähtävänä Lontoon National Galleryssa.
Väsynyt vanhus
Mitä Tizian tässä muotokuvassa sitten oikein on tavoittanut, mikä on paavi Paavali III:n syvin olemus? Minulle kuvasta välittyy väsynyt vanhus, silmiensä alta kaikkea epäluuloisesti kyräilevä hallitsija, itseensä kyllästynyt kaiken kokenut mies, jonka kasvojen ilmeessä on jäljellä enää vain ripaus hallitsijan ylimielisyyttä – kuitenkin sen verran että sen vielä huomaa.
Ei tämä Paavali III mikään turha mies ollut. Paljon hän sai aikaan. Uransa alussa siviilinimeltään Alessandro Farnese keskittyi perheensä ja sukunsa vaurauden kasvattamiseen, aikansa muiden kirkkoruhtinaiden tavoin. Pappien selibaatti oli tuolloin vain hidaste: rakastajattarensa Silvia Ruffinin kanssa Alessandro sai ainakin neljä lasta, joista osan hän tunnusti voidakseen taata perintönsä säilymisen suvussa. Yksi heistä oli Pier Luigi, jonka hän valitutti Parman herttuaksi – nepotismi oli noina aikoina aivan tavallinen käytäntö.
Kardinaaliksi 1493 nimitetty Farnese aloitti itsensä Michelangelon johdolla 1514 asunnon rakennuttamisen perheelleen ja suvulleen Roomaan. Eikä mitään pientä piispantaloa tullutkaan: Palazzo Fernese on edelleenkin Rooman suurin renessanssipalatsi, nykyisin Ranskan suurlähetystö.
Se mistä tämä 13.10.1534 paaviksi valittu sumeakatseinen Paavali III varsinaisesti tunnetaan, on paljon suurempaa. Hän käynnisti 1545 Trenton kirkolliskokouksen – siis katolisen kirkon vastauskonpuhdistuksen Martti Lutherin ja kumppaneiden aloittamalle reformaatiolle.
Trenton suuri teologinen kysymys oli tietysti vanhurskauttamisoppi ja anekauppa ihmisen pelastumisessa: yksin armosta vai hyvien tekojen kautta. Kirkkohistorioitsijat ja dogmaatikot voivat jatkaa tästä ja kertoa, mikä oli Paavali III:n käynnistämän Trenton kirkolliskokouksen todellinen merkitys molempien kirkkokuntien kehitykselle ja uudistumiselle. Jotain siinä kuitenkin oli, sillä katolisessa kirkossa uudistusten seuraava merkittävä askel Trenton jälkeen otettiin vasta 400 vuoden kuluttua Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa 1962–1965. Luterilaisessa kirkossa kiistely oikeasta opista tuntuu jatkuvan edelleen.
Trenton lisäksi Paavali III on jäänyt kirkkohistoriaan jesuiittaveljestön pelisääntöjen rakentajana, liittoutumisesta Saksan keisari Kaarle V:n kanssa protestantteja vastaan käydyissä uskonsodissa ja Rooman Sikstuksen kappelin Viimeinen tuomio -freskon tilaajana. Sitä ja muita Michelangelon maalaamia kappelin freskoja käyvät tuhannet turistit päivittäin yhä edelleen ihailemassa.
Myös kelvoton pappi kelpaa
Paavi Paavali III vie myös yhden perimmäisen kysymyksen äärelle. Mikä on tällaisen Jumalan sijaisen uskottavuus, jonka menneisyydestä löytyy liuta aviottomia lapsia, ylenpalttista maallista ahneutta, sukulaisia suosivaa nepotismia, hillitöntä vallan käyttöä, kiivainta oikean opin puolustamista?
Ehkä häneen kiteytyy kristillisen uskon syvin paradoksi, joka luterilaisittain on tiivistetty Augsburgin tunnustukseen ja siihen sisältyvään yksimielisyyden ohjeeseen. Eli kysymykseen, voiko myös kelvoton pappi toimittaa ehtoollisen. tuon kirkon suuren mysteerin. Näin Augsburgin tunnustus vastaa: ”Me näet väitämme, ja tästä emme tingi: vaikka ehtoollisen ottaa vastaan tai sen jakaa täysi heittiö, hän ottaa vastaan oikean sakramentin eli Kristuksen ruumiin ja veren.”
Paavi Paavali III:n muotokuvan äärellä on helppo jäädä miettimään kirkon ja vallan ikiaikaista liittoutumista ja sen ikiaikaista perspektiiviä. Maallinen valta on aina tarvinnut korkeampia voimia pyhittämään ja motivoimaan uhrautumisen, kirkko ja sen palvelijat ovat aina olleet vastavuoroisesti herkkiä maallisen vallan houkutuksille oman asemansa pönkittämisessä.
Ja aina on kaikki ollut niin helppo verhota hengellisyyteen ja raamatunlauseisiin oman oikeassa olemisen puolustamisessa, oman oikean uskon puolesta uhrautumisessa – ja uhriutumisessa. Niin suurissa kuvioissa kuin pienemmissäkin opillisissa kinoissa. Viime aikojen kotoisia esimerkkejä tuskin tarvitsee tässä toistaa, antavatpa nämä menneen maailman paavit ja muut prelaatit kuitenkin perspektiiviä vaikkapa keskusteluun klassisesta kristinuskosta tai kirkon suhtautumisesta avioliittoon – mitä se milloinkin on ollut milläkin aikakaudella. Ei taida löytyä siihenkään lopullista totuutta, onneksi.
Wienin Taidehistoriallisen museon saleissa on hyvin helppo samastua ja kuvittaa mielessään tämän päivän oikean opin puolustajien veristä sielunmaisemaa. Kyllä näihin kuviin istuvat yhä edelleen pyhää uskon sotaa käyvät presidentti Putin ja patriarkka Kirill, toistensa sairaaloita ja kouluja ohjuksillaan koston kierteessä räjäyttelevät Palestiinan jihadistit ja Israelin juutalaiset, netin X:ssä toisiaan raivoisasti raastavat kaikessa oikeassa olevat verbalistit.
Tähänkö kierteeseen ihmiskunta on ikuisesti tuomittu: sitä hyvää, mitä haluaisin, en tee, sitä pahaa mitä en haluaisi, sitä teen? Ja siihen, että aina joku toinen kerää voitot.
Menneen maailman sponsorit
Sitten toisaalta, mahtipontisen Wienin historiallinen keskusta, sen lukemattomat palatsit, kirkot, raatihuoneet, vuosisatoja säilyneet mahtavat asuintalot saavat kysymään myös toisin päin: mitä meillä olisi, jos ei olisi ollut näitä itselleen muistomerkkejä pystyttäneitä itsevaltaisia hallitsijoita, pönöttäviä kirkkoruhtinaita, vauraita kauppiaita – kulttuurin, taiteen ja musiikin mesenaatteja.
Mitä olisi arkkitehtuuri ilman menneiden aikojen paaveja ja kirkkoruhtinaita, jotka omiatuntojaan rauhoittaakseen rakennuttivat itselleen muistomerkkejä. Ja maalauttivat itsestään muotokuvia, freskoja, alttaritauluja oman aikansa mestareilla – ja siinä sivussa elättivät kokonaisia taiteilijayhdyskuntia.
Se, mikä useita näitä menneen maailman sponsoreita yhdistää, on sanonta Vain parasta Jumalalle. Kun jotain tehdään, tehdään se sitten kunnolla. Palkataan parhaat asiantuntija, parhaat mestarit, parhaat säveltäjät, parhaat kuvittajat. Rahaa säästämättä.
Tämä kuva tulee mieleen, kun Taidehistoriallisesta museosta siirtyy muutaman ratikkapysäkin päähän Rooseveltplatzille uusgoottilaisen Votiivikirkon 99-metristen tornien juurelle. Siinä se kohoaa, nykyisin Sigmund Freudin mukaan nimetyn puiston laidalla sijaitseva yksi merkittävä maallisen kiitollisuuden Parasta Jumalalle -esimerkki.
Uhrilahjoja Jumalalle
Tarina on kiehtova. Itävallan nuori, vain 23-vuotias keisari Frans Josef I yritettiin salamurhata helmikuussa 1853. Asialla oli 21-vuotias unkarilainen räätäli Janos Libény, sen ajan äärinationalistinen terroristi. Murhayritys kuitenkin epäonnistui. Kaulaan tähdätty puukonisku kilpistyi keisarin uniformun jäykkään kultakoristeiseen korkeaan kaulukseen, mutta aiheutti kuitenkin syvän verta vuotavan haavan.
Nuoren keisarin veli, arkkiherttua Ferdinand Maximilian – myöhemmin Meksikon keisari – pelästyi murhayrityksestä niin, että hän päätti käynnistää uuden kirkon rakentamisen ”kiitokseksi Hänen Majesteettinsa pelastumisesta”. Kirkon rahoittamiseksi kansalta kerättiin lahjoituksia – votiivilahjoja eli Jumalalle annettavia uhrilahjoja kiitokseksi pelastumisesta.
Votivkirche Wien. Arkkitehti Heinrich von Ferstel. Valmistunut 1879. Kuva: Hannu Kuosmanen.
Tarinan mukaan lahjoituksia kertyi 300 000:lta yhteisöltä ja kansalaiselta. Sitä tarina tosin ei kerro, miten ja minkä suuruisina lahjoja kerättiin. Kun kirkkoa katsoo, kovin pienistä lahjoista ja kovin köyhistä lahjoittajista tuskin oli kyse. Eikä keräys tainnut tuon ajan verotuskäytännön mukaan olla kovinkaan vapaaehtoista.
Kansainvälisen arkkitehtikilpailun jälkeen kirkon rakentaminen alkoi vuonna 1856 ja kirkko vihittiin käyttöön 23 vuoden rakentamisurakan jälkeen 24.4.1879, keisarin ja hänen vaimonsa Elisabethin – siis Sissi-keisarinnan – hopeahääpäivänä.
Wienin uusgoottilaisesta Votiivikirkosta piti alun perin tulla Habsburgin keisarisuvun pääkirkko, samanlainen kuin Lontoon Westminster Abbey, mutta aika ajoi sen ohi. Rakentamisaikana se palveli ensin Wienin varuskuntakirkkona, ja vuonna 1880 se muutettiin tavalliseksi seurakuntakirkoksi.
Nykyisin Votivkirche toimii Wienin yliopiston kirkkona sekä useiden kaupungissa vaikuttavien vieraskielisten yhteisöjen kosmopoliittisena kirkollisena kokoontumispaikka. Se on tavallaan palannut juurilleen: alun perin kirkon piti yhdistää Itävalta-Unkarin monarkian alla eläviä Tonavan alueen eri kansakuntia, nyt se kokoaan suojiinsa laajentuneen EU:n itäisten lähivaltioiden ja Latinalaisen Amerikan Wienissä asuvaa monikielistä väestöä.
Hyödyllisiä idiootteja
Parasta Jumalalle. Mutta millä hinnalla?
Onko se ollut sen arvoista? Kaikkien taustalla olevien veristen uskonsotien, oppiriitojen, oikeassa olemisen arvoista? Ehkä sitä pitäisi kysyä myös heiltä, jotka näissä taisteluissa ja verojen riistossa on uhrattu? Ja uhrataan.
Vai pitääkö vain kyynisesti katsoa sivusta: aina on ollut ja tulee olemaan näitä oman itsetuntonsa pönkittäjiä, näitä kiivailijoita ja oikean opin kontrollereita, milloin Luthereita, milloin muita reformaattoreita, kaikkien uudistusten vastustajia.
Ehkä tämä on hyvä muistaa myös meidän kotoisten oppiriitojen keskellä. Olemme vain ihmisiä, emme Jumalia. Kilpailevia totuuksia ja niiden pikkusieluisia julistajia tulee ja menee, mutta kirkot ja Jumalan sijaiset maan päällä pysyvät.
Ja niin pysyvät myös ne, jotka kaiken maksavat, me veron maksajat. Koska kaikesta raadollisuudesta huolimatta uskossa ja sitä kannattelevassa mysteerissä on jotain järjellä käsittämätöntä, jotain sanojen tuolle puolen kurottuvaa ja ulottuvaa.
Jotain, joka saa taas vielä kerran uskomaan hyvän tekemiseen, rauhan rakentamiseen. Kaikista kelvottomista papeista ja paaveista huolimatta.
Hyödyllisiä idiootteja, sanoisi joku. Jos niin, olkoon sitten niin. Meilläkin on paikkamme.
Artikkelikuvassa Tizianin maalaus paavi Paavali III:sta. Öljy, kanvas, 90×78,5 cm. 1546. Kunsthistorisches Museum Wien. Kuva: Hannu Kuosmanen.
