Vaikka voissa paistaisi

Kun venäläiset joukot Vladimir Putinin käskystä valtasivat Krimin niemimaan ja hyökkäsivät Donbassin alueelle vuonna 2014, lännessä aika monet näkivät yhteyden menneisyyteen. Putin loi provosoimattomilla hyökkäyksillään samanlaisen asetelman kuin Hitler vuonna 1938 liittäessään Tšekkoslovakian sudeettialueet ja Itävallan natsi-Saksaan. Lännen sanktiot Venäjää vastaan jäivät laimeiksi, ja ainoastaan Ukrainassa tunnuttiin tajuavan, että tämä on vasta alkua.

Toisen maailmansodan alla nähtiin vähitellen, että diplomatian keinoilla ei saavuteta Adolf Hitlerin kanssa yhtään mitään. Nyt viimeistään pitäisi tietää, että diplomatia läntisen demokratian arvoja avoimesti halveksivan Vladimir Putinin kanssa on silkkaa ajan haaskausta. On tullut selväksi, että Putin haluaa viedä sotavoimin isovenäläisen diktatuurinsa ja kleptokratiansa koko Itä-Eurooppaan. Niin hän myös tekee, ellei häntä pysäytetä. Ukraina taistelee paitsi itsensä myös koko vapaan Euroopan puolesta. Sota Putinia vastaan on voitettava ja Venäjän on korvattava kaikki Ukrainassa aiheuttavansa taloudelliset vahingot. Rauhasta neuvotteleminen Putinin ja hänen hallintonsa on yhtä hyödytöntä kuin neuvotteleminen vesikauhuisen koiran kanssa.

Toisin kuin Saksa ja muut provosoimatonta sotaa ja tuhoa aiheuttaneet maat, Neuvostoliitto ja Venäjä eivät ole koskaan joutuneet maksamaan rikoksistaan. Putin kuvittelee, että Venäjällä on imperialististen päämääriensä saavuttamiseksi oikeus kylvää ympärilleen tuhoa ja kärsimystä aivan niin paljon kuin tarpeelliseksi katsoo. Venäjällä olisi mahtailevan suurvaltahaaveilun ja järjettömän sodankäynnin sijaan paljon arvokkaampia haasteita: demokratian kehittäminen, korruption kitkeminen ja köyhyyden syrjäyttäminen, koko väestön koulutuksen, terveydenhuollon ja tuottavan työllisyyden huomattava parantaminen, sananvapauden ja yhteiseen hyvään pyrkivän poliittisen kulttuurin tukeminen. Maailman suurimmalla maalla, luonnonvaroistaan rikkaalla Venäjällä on kelvottoman alhainen bruttokansantuote, ja sen hallitsijat ovat varkaita, murhaajia ja sotarikollisia. Heidän loppusijoituspaikkansa tulisi olla Haagin sotarikostuomioistuimen käsissä.

Vuosikymmenen mittaisen aktivisminsa jälkeen länteen paennut feministisen anarkistiryhmän Pussy Riotin jäsen Maria Alyokhina tekee tilanteesta äärimmäisen johtopäätöksen: ”En usko, että Venäjällä on enää oikeutta olla olemassa. Jo aiemmin oli kysymyksiä siitä, miten ja millä arvoilla se voisi yhdistyä ja mihin se on menossa. Mutta nyt en usko, että siitä on enää kysymys.” Emme haluaisi ajatella näin lohduttomasti, vaikka voimme edelleen lukea Tšehovia, kuunnella Tšaikovskia ja katsella Tarkovskia.

Jaan Krossin novellin nimeä mukaillen voi todeta, että viime kuukaudet ovat olleet silmien avaamisen kevät. Länsimaissa on pitkään ummistettu silmät siltä, millainen Putinin kausi Venäjän johdossa on ollut, vaikka osoituksia sen raakuudesta ja häikäilemättömyydestä on saatu riittämiin. Ukrainassa on nähty Venäjän todellinen luonne selvemmin.

Putin ei tietenkään ole pahan alku ja juuri. Hän on vain oppimansa mukaisesti jatkanut sitä väkivallan ja terrorin politiikkaa, joka Leninin aikana pantiin alulle. Putinin mielestä Neuvostoliiton loppu on pahin geopoliittinen katastrofi, jonka hän tietää. Vielä sitä pahempi oli kuitenkin Neuvostoliiton perustaminen.

Suomessa sietäisi hyvin noudattaa Venäjän suhteen niin sanottua Eino Leino -doktriinia, joka tulee muutamasta säkeestä hänen runostaan Vapauden viljaa vuodelta 1919: ”Näät Moskova pettää, on pettänyt ennen, ja pettävi tuhansien vuosien mennen.”

Matti Myllykoski & Mikko Ketola