Tiede-lehdessä (2021/9) ilmestynyt Helsingin yliopiston kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon professori Kristiina Brunilan laaja, monipuolinen ja tärkeä haastattelu antoi virikkeen pohtia koulutuksen merkitystä ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Brunilan keskeinen ajatus voidaan tiivistää seuraavasti: koulutuspolitiikka ylläpitää ja uusintaa eriarvoisuutta.
Tätä väitettä on vaikea kiistää, mutta näin esitettynä se on kovin historiaton. Toteamus on myös tyhjä, se ei johda oikein mihinkään, vaikka sitä voidaan kuitenkin käyttää argumenttina yhteiskunta- ja koulutuspoliittisessa keskustelussa. Tämän takia jatkamme keskustelua aiheesta.
Näkemyksemme mukaan koulutuspolitiikan merkitys ja funktiot pitää aina sitoa aikaan ja paikkaan, kulloiseenkin yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen tilanteeseen. Ilmiöiden syyt, seuraukset ja kontekstit on tunnettava. Muutoin emme pääse etenemään (koulutus)politiikkasuosituksiin.
Oppivelvollisuuden luominen 1920-luvun alussa, peruskoulu-uudistus 1970-luvun alussa ja viimeksi laajennettu oppivelvollisuus, joka astui voimaan vuonna 2021, ovat tärkeitä merkkipaaluja. Vuoden 2021 lakia sovelletaan ensimmäisen kerran niihin oppivelvollisiin, jotka tänä keväänä olivat perusopetuksen 9. luokalla eli pääosin vuonna 2005 syntyneisiin. Lain mukaan oppivelvollisuus päättyy, kun nuori täyttää 18 vuotta tai kun hän tätä ennen suorittaa toisen asteen tutkinnon: ylioppilastutkinto tai ammatillinen tutkinto.
Nämä kaikki koulutuspäätökset ovat olleet aikansa merkittäviä ja myös kiisteltyjä sekä voimakasta kritiikkiä saaneita koulutuspoliittisia ratkaisuja. Ne ovat liittyneet elimellisesti suomalaisen demokratian ja oikeus- ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Koulutus on tasa-arvon ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien taustatekijä. Koulutuksen avulla on voitu lisätä kansalaisten tasa-arvoa luomalla sosiaalisen nousun väyliä vaatimattomista sosioekonomisista oloista ponnistaville. Alempien sosiaaliryhmien ja kasvukeskuksien ulkopuolella oleville lapsille on tarjoutunut mahdollisuuksia parantaa yhteiskunnallista asemaansa kouluttautumisen avulla. Näin onkin käynyt – eri mitassa eri aikoina.
Sosiaalinen nousu oli erityisen voimakasta 1960-luvulta 1990-luvulle, jona aikana korkeakoulujen verkostoa laajennettiin.
Mielestämme koulutuksen ja koulutuspolitiikan roolia pitää tarkastella kahdensuuntaisesti: yhtäältä se luo mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun, joka on myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden takia tärkeää demokraattisessa yhteiskunnassa.
Toisaalta on selvää, että koulutuksen rooliin ja merkitykseen vaikuttaa ratkaisevasti yleinen yhteiskuntapolitiikka. Jos yhteiskunnan valta- ja varallisuuserot kasvavat – niin kuin näyttää käyneen 2000-luvulla – myös koulutuspolitiikan mahdollisuudet tuottaa sosiaalista nousua vähenevät tai jopa tyrehtyvät. Jos näin käy, lapset eivät yllä vanhempiensa statukseen ja pahimmillaan syntyy alenevaa sosiaalista kiertoa. Se murentaa erityisesti keskiluokkaa, joka on vahvan demokratian tukipilari. Yhdysvalloissa tämän suuntainen valitettava muutos alkoi näkyä jo 1980-luvulla eivätkä Pohjoismaatkaan ole välttyneet samalta trendiltä.
Kriittinen ja aiheellinen kommentti koulutuspolitiikan tosiasiallisista vaikutuksista pitää sitoa kunkin ajan yhteiskuntaan. Olemme eläneet jonkin aikaa, ehkä jopa muutaman vuosikymmenen, tilanteessa, jossa tasa-arvoisten mahdollisuuksien ideaali on rapautunut. Väylät etenkin suosituimmille aloille, esimerkiksi lääketiede, oikeustiede, kauppatiede, ovat valitettavasti kapeutuneet siten, että sosiaalisten asemien periytyminen on vahvistunut. Tämän suuntaisia signaaleja emme ole osanneet tai halunneet ymmärtää, vaikka ilmiöstä on varoiteltu jo pitkään.
Tätä huolestuttavaa muutosta on viimeksi edistänyt muun muassa todistusvalintojen painoarvon kasvattaminen jatko-opintoihin haettaessa. Se pakottaa perheet tekemään opintovalintoja lapsilleen ja nuorilleen aivan liian varhaisessa vaiheessa.
Tällaisilla rakenteellisilla ratkaisuilla opiskelijat tosiasiassa pakotetaan valitsemaan tuleva opintosuunta jo ennen kuin he ovat lainkaan tutustuneet esimerkiksi lukion kaikkiin oppiaineisiin. Tämä nykyinen järjestelmä suosii sellaisia lapsia, joiden vanhemmilla ja huoltajilla on esimerkiksi oman korkeakoulutaustansa takia muita paremmat mahdollisuudet ohjata lastensa valintoja.
Me emme voi emmekä saa tuudittautua myönteisen kehityksen jatkumiseen. Emmekä varsinkaan saa ohittaa heikkoja signaaleja, jotka viittaavat eriarvoisuuden kasvuun ja sosiaalisten asemien entistä voimakkaampaan periytymiseen. Tällainen kehitys ei ole viime kädessä kenenkään etu, vaikka kaikkein kovimman laskun siitä joutuvat maksamaan ne lapset ja nuoret, joiden sosioekonominen asema on alhainen. Hyvä ja oikeudenmukainen yhteiskunta on sellainen, jossa yhteiskunnalliset uudistukset, esimerkiksi koulu-uudistukset, auttavat ja tukevat suhteellisesti eniten niitä oppilaita, jotka ovat lähtökohtaisesti muita heikoimmassa asemassa.
Koko yhteiskunnan menestymisen, tasa-arvon ja myös yhteiskuntarauhan kannalta on ensiarvoisen tärkeää se, että oppilaat ovat koulutuksellisesti tasavertaisessa asemassa jatkokoulutukseen haettaessa. Ainoastaan sellainen koulutuspolitiikka, joka huolehtii laaja-alaisesti siitä, että erilaisilla oppiaineilla, tieteenaloilla, on merkittävää painoarvoa, on oikeudenmukainen ja relevantti. Nimittäin tosiasiassa kaikki koulun oppiaineet ovat yhtä tärkeitä! Olemme pakotettuja toistamaan historiaa, jos emme tunne sitä. Katsomusopetus puolestaan on tehokas rokotus fundamentalismia ja ääriajattelua vastaan. Filosofian opinnot antavat erinomaiset valmiudet yliopisto-opintoihin ja työmarkkinoiden kaipaamaan tiedon soveltamiseen. Ilman luonnontieteellistä, humanistista, taiteellista ja taidollista sekä matemaattista että kielellistä sivistystä ihmisestä tulee vain “puolisivistynyt” ja kritiikitön mukautuja. Sen seurauksena ei vain ihminen, vaan koko yhteiskuntamme jää torsoksi ja näivettyy. Näin emme halua käyvän.
Turun Sanomissa (15.9. 2021) ja Kalevassa (19.9. 2021) on julkaistu keskenään erilaiset ja tätä selvästi lyhyemmät kirjoituksemme otsikolla “Pönkittääkö koulutuspolitiikka eriarvoisuutta?”
Artikkelikuvassa Platonin akatemia, mosaiikki Pompeijista. Kuva: Wikipedia.
Jukka Kekkonen.
Matti Taneli.
