Sam Harrisin teoksen Waking Up kansi.
Amerikkalainen Sam Harris luetaan tavallisesti – muiden muassa Richard Dawkinsin ja Daniel Dennettin ohella – niin sanottujen uusateistien joukkoon. Uusateistit ovat julkaisseet uskontokriittisiä kirjoja ja puolustaneet ateismia maailmankatsomuksena. Harris on tässä ryhmässä kiinnostava ja poikkeava tapaus, koska hän suhtautuu myönteisesti hengellisyyteen vaikka torjuukin organisoidut uskonnot oppeineen.
Waking Up -teoksessaan Harris (s. 1967), joka on opiskellut filosofiaa ja suorittanut tohtorin tutkinnon neurotieteessä, rakentaa omaa käsitystään uskonnottomasta ja ateistisesta hengellisyydestä. Harrisin mukaan tämä on tärkeä projekti siksi, että maailmaa repivät vaaralliset uskonnolliset kiistat ja toisaalta ihmisessä on ulottuvuuksia, joita tiede ja sekulaari kulttuuri eivät tunnusta. Jälkimmäiseen näkökulmaan Harris kertoo tutustuneensa parikymppisenä ystävänsä kanssa, jolloin molemmat olivat nauttineet tajuntaa laajentavaa psykedeelistä ainetta. Harris tunsi ylittävänsä radikaalisti egonsa rajat ja siirtyvänsä jonkinlaiseen universaalin rakkauden olotilaan.
Harris ei kuitenkaan suosittele huumeita tajunnan laajentajina. Hänelle hengellisyys on oman tietoisuuden tutkimista ennen kaikkea meditaation avulla. Positiiviset tunteet, kuten myötätunto ja kärsivällisyys, ovat tunteita, joita ihminen voi oppia. Harrisin kirjan ja hänen hengellisyytensä ydin on oivalluksessa, että ihmisen kokemus omasta, erillisestä ”minästä” on illuusio. Oivalluksen juuret ovat buddhalaisuudessa, johon Harris on myös käytännössä tutustunut, mutta kirjoittaja ei käytä buddhalaista terminologiaa tai erityisesti ihannoi sen perinnettä. Harris esittää asiansa selkeällä nykykielellä. Myös hänen kärkevä tyylinsä on tallella.
Jos minuuden illuusio on Harrisin hengellisyydessä keskeisintä, on kysyttävä, mitä hän oikeastaan tarkoittaa minuuttomuudella. Minän tai egon luonne on kysymys, josta on paljon keskusteltu klassisessa buddhalaisessa perinteessä. Myös nykyfilosofiassa käydään keskustelua tietoisuudesta, sen subjektiivisesta luonteesta ja persoonan identiteetistä. Harris viittaa niin ikään aivotutkimuksen tuloksiin, jotka hänen mukaansa tukevat minuuttomuus-väitettä. Harris muistuttaa, kuinka suuresti kokemuksemme ja käsityksemme muuttuvat elämän kuluessa. Näiden vaihtuvien kokemusten haltijasta on luontevaa puhua egona tai minänä. Tällaisen konventionaalisen, psykologisen minän olemassaoloa Harris ei sinänsä kiellä.
Sen sijaan Harrisin mukaan ei ole olemassa erillistä kokemusten subjektia, joka olisi tietyllä hetkellä päänsisäinen ajatusten ajattelija tai fyysisen ruumiin omistaja ja sen käyttäjä. En löydä ”minää” kokemusteni joukosta tai tarkastellessani kokemusteni kokonaisuutta.
Mielestäni Harris on oikeilla jäljillä. Väitän, että suurimmat onnen hetket koemme elämässä juuri silloin, kun ylitämme oman egomme rajat, ”unohdamme” oman itsemme. Tämä voi tapahtua rakkaussuhteessa toiseen ihmiseen, johonkin aktiviteettiin – tai sen voi tuottaa äärimmäinen liikuntasuoritus ja monille myös humalatila. Emmekö toisaalta pidä kypsänä ja aitona ihmisenä henkilöä, joka ei samastu omistuksiinsa, titteleihinsä tai rooleihinsa? Harrisilais-buddhalainen minuuttomuusajatus on lopulta vain tämän näkemyksen radikaalimpi muoto.
Harrisin esitykseen toisi selkeyttä yksinkertainen erottelu. On eri asia puhua minuudesta objektina kuin subjektina. ”Minä” ei selvästikään ole mikään muuttumaton objekti, vaikka ihminen luonnostaan takertuu tiettyihin käsityksiin ja tarinoihin itsestään. Sen sijaan tietoisen kokemuksen subjektiivista minä-ulottuvuutta on vaikea kieltää. Filosofi Kant puhui aikoinaan minä-muotoisuudesta ajattelumme välttämättömänä ehtona. Tietoisilla kokemuksilla täytyy olla subjekti. Hengellisesti tämä tarkoittaa, että ihmisen ei tarvitse etsiä ”itseään” ulkopuoleltaan; hänellä on jo se, mitä hän on etsinyt.
Jos subjekti–objekti-erottelua ei huomioida, voi egottomuuden korostaminen muodostua myös ongelmaksi hengellisessä etsinnässä. Minuuttomuuteen on vaikea pyrkiä, sillä jo pyrkimys näyttää vahvistavan egoa; siitä tulee eräänlainen objekti. Tällöin on mielestäni keskeisempää, esimerkiksi meditaation avulla, tulla tietoiseksi mielen vaihtuvista sisällöistä, jolloin niiden otteesta voi vapautua. Tämä on mindfulness-meditaation ydin, josta myös Harris kirjoittaa myönteiseen sävyyn. Siten tietoisuuden keskeinen piirre näyttäisi olevan sen transsendoivuus – tietoisuus voi aina ylittää sisältönsä – eikä niinkään tietoisuuden ”tyhjyys” tai siihen pyrkiminen (vai ovatko nämä lopulta eri asioita, Harris ehkä kysyisi).
Harrisin minuuttomuuden korostaminen on ymmärrettävä myös siten, että hän haluaa välttää kirjassaan todellisuuden luonnetta koskevia metafyysisiä kannanottoja. Minuus liitetään usein uskonnollisessa kielenkäytössä sieluoppiin, jonka Harris torjuu jyrkästi. Hän tosin kritisoi kirjassaan myös materialistisesti suuntautuneita tieteilijöitä siitä, että he yrittävät palauttaa tietoisuuden itsensä pelkästään tietoisuuden tiloihin, mieleen. Harris ei ota selvää kantaa siihen, mikä lopulta on tietoisuuden suhde materiaaliseen maailmaan.
Harrisin hengellisyys ei sisällä viittauksia Jumalaan tai korkeampaan tietoisuuteen. Mutta hänen käsityksistään voitaisiin päätyä jonkinlaisen korkeamman tietoisuuden olettamiseen. Jos tietoisuus ei palaudu vain sisältöihinsä eikä ole sidottu yksilöllisiin egoihin ja jos tietoisuudella täytyy aina olla subjekti, niin eikö ihminen voi meditaation tai muiden hengellisten minuuttomuusharjoitusten kautta olla yhteydessä kokonaistietoisuuteen, joka on ylittää ihmisen yksilötietoisuuden? Voisiko tämä kosminen tietoisuus, ”Jumala”, joskus myös paljastua ihmiselle spontaanisti?
Harrisin kirjan yksi vahvuus on, että hän ei keskustele minuuttomuudesta tai meditaatiosta vain teoreettisesti, vaan hän voi tukeutua myös omiin vuosikautisiin kokemuksiinsa. Harris kertookin tervejärkisesti kokemuksistaan ja kohtaamisistaan hengellisten opettajien kanssa. Mukana on myös vinkkejä meditaatioharjoituksiksi. Harris tarkastelee niin ikään psykedeelisten aineiden ja kuolemanrajakokemusten tuottamia muutoksia kokijoiden tietoisuudessa. Rajakokemusten opetuksiin hän suhtautuu yllättävän kriittisesti. Eikö kuitenkin kuoleman rajalla ihminen viimeistään joudu luopumaan egokuvitelmistaan?
Arvioitu teos:
Sam Harris: Waking Up: A Guide to Spirituality Without Religion. New York: Simon & Schuster, 2014. 245 s.
