”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (Kirkkojärjestys 1. luku 1 §)
Näihin sanoihin päättyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestyksen ensimmäinen pykälä, joka kertoo Raamatun keskeisestä asemasta kirkon elämässä. Katolisessa kirkossa traditio ja Raamattu ovat saman jumalallisen ilmoituksen kaksi puolta, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Protestanttisessa maailmassa ilmoitus on yksi, ja se on ”Jumalan pyhä sana”. Useimmille kristityille tämä kaikki on hyvin yksinkertaista, mutta kirkoissa on jäänyt varsin vähälle huomiolle, kuinka ilmoitus todella välittyi vuosisatojen ajan ja mitä teksteille tapahtui sen aikana. Tämän prosessin tuntemus on tärkeää, sillä se paljastaa jotain hyvin oleellista Raamatun luonteesta.
Uuden testamentin teksti: lukemattomia käsikirjoituksia ja kirjureita
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallisesti käytössä oleva Raamattu on vuoden 1992 Kirkkoraamattu (KR92). Sen perustan muodostaa kaksi alkukielistä pohjatekstiä. Uuden testamentin osalta tämä tarkoittaa ajan tasalla olevaa kreikankielistä kriittistä editiota, joka on tutkijoiden ”paras arvaus” Uuden testamentin alkuperäisestä tekstistä. Arvauksesta puhutaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei meillä ole käytössä yhtään alkuperäistä tekstiä, joka olisi esimerkiksi evankelista Luukkaan omakätisesti kirjoittama. Meidän käytössämme oleva aineisto koostuu käsikirjoituksista, jotka ovat kirjureiden käsin tekemiä kopioita varhaisimmista kopioista. Näiden ajallinen etäisyys evankeliumien ja kirjeiden alkuperäiseen tekstiin on parhaimmillaan 1400 vuotta. Tieteenalaa, joka tutkii käsikirjoituksia ja niiden välisiä eroja, kutsutaan tekstikritiikiksi. Sen perinteisenä tehtävänä on päästä käsiksi mahdollisimman varhaiseen tekstimuotoon vertailemalla käsikirjoituksia toisiinsa.
Uuden testamentin tekstikritiikki on ainutlaatuisessa asemassa, sillä sen teksteistä on säilynyt hyvin paljon käsikirjoituksia. Esimerkiksi Platonin tekstien tutkijoilla on käytössään ehkä vain yksi tunnettu käsikirjoitus, kun jo pelkästään Luukkaan evankeliumista tunnetaan yli 2000 kreikankielistä käsikirjoitusta. Tutkijoilla on siis valtava tekstimassa tutkittavanaan, millä on ollut suuri vaikutus tieteenalan metodologiseen kehitykseen. On kehitetty niin sanottu tekstityyppiteoria, joka jakaa kaikki käsikirjoitukset kolmeen ison ryhmään ja ne puolestaan pienempiin alaryhmiin. Tällä tavalla tutkijat ovat pyrkineet hallitsemaan alati kasvavaa aineistoa.
Käsikirjoitukset syntyivät siis kirjureiden työn tuloksena. Alkuaikoina he olivat mitä todennäköisimmin luku- ja kirjoitustaitoisia seurakuntien jäseniä. Keskiajalle tultaessa he olivat pääsääntöisesti luostareiden munkkeja, mutta myös nunnien tiedetään kopioineen tekstejä. Kirjurit toimivat tekstien kopioitsijoina ja välittäjinä aina siihen saakka, kun tekstejä alettiin painaa suuremmassa mittakaavassa 1500-luvulla. He käyttivät jotain vanhempaa käsikirjoitusta esimerkkinä ja jäljensivät sitä kirjain ja sana kerrallaan niin tarkasti kuin mahdollista. Jokainen kirjuri teki kuitenkin kopioidessaan myös virheitä. Joskus sana tai lause saattoi jäädä välistä, toisinaan jopa kokonainen jae. Kirjurit myös sotkivat sanoja toisiinsa, koska ne näyttivät samanlaisilta. Osa näistä muutoksista korjattiin ajan saatossa, osasta tuli pysyvä osa tekstiä. Prosessin alkuaikoina, 100–400-lukujen välisenä aikana, kirjureilla näyttää myös olleen mahdollisuus muokata tekstiä.
Tekstikritiikin suuret solmukohdat
Käsikirjoitusten välisten suhteiden selvittäminen Uuden testamentin tekstien osalta on hyvin haastava, ellei mahdoton tehtävä. Tämä johtuu kolmesta seikasta. Ensinnäkin käsikirjoitukset ovat itsessään hyvin haastava aineisto, koska ne tehtiin käsityönä. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen niistä on oma ainutlaatuinen yksilönsä. Se teksti, joka aikanaan lähti kirjoittajan käsistä, erosi jo sen ensimmäisestä kopiosta, ja se puolestaan erosi sen kopiosta, ja näin käsikirjoitusten välillä alkoi hyvin nopeasti esiintyä isojakin eroja. Joskus kirjurit käyttivät yhtä käsikirjoitusta mallikappaleena, toisinaan useampaa. Jotkut kirjurit olivat tarkempia kuin toiset. Tiedetään jopa sellaisia tapauksia, joissa kirjurit lisäsivät kopioimaansa tekstiin mallikappaleen marginaalimerkintöjä. Nämä tekijät luovat äärimmäisen monimutkaisen suhteiden verkoston, jota on lähes mahdotonta selvittää.
Toinen haaste on käsikirjoitusten lukumäärä, joka on Uuden testamentin osalta kerrassaan mykistävä. Uuden testamentin tekstit ovat säilyneet meille noin 6000 kreikan-, 2000 latinan-, 1500 armenian-, 1000 koptin- sekä 350 syyriankielisen käsikirjoituksen välityksellä. Tähän on vielä lisättävä pienempi määrä muita varhaisia käännöksiä. Tutkijoiden käytössä on siis 10–15 000 käsikirjoituksen aineisto, jonka perusteella pitäisi selvittää kirjoitusten alkuperäinen tekstimuoto. Esimerkiksi jo kreikankielisten käsikirjoitusten välillä arvellaan olevan 100–750 000 eroavaa lukutapaa eri varianttia. Tutkijoiden rekonstruktio Uuden testamentin teksteistä eli kriittinen tekstieditio on siis parhaimmillaankin vain likimääräinen akateeminen arvaus. Millään metodilla kaikkia yli 10 000 käsikirjoitusta ei voida ottaa huomioon. Uusin Uuden testamentin kriittinen editio, joka tunnetaan nimellä Editio Critica Maior (ECM), ottaa huomioon esimerkiksi Apostolien teoissa ”vain” 183 kreikankielistä käsikirjoitusta.
Kolmantena haasteena on se, ettemme tunne tarpeeksi hyvin toisen vuosisadan tekstiä. Uuden testamentin kirjoitusten suuret aleksandrialaissyntyiset käsikirjoitukset, koodeksit Sinaiticus ja Vaticanus, ovat peräisin neljänneltä vuosisadalta, ja niitä tukevat varhaisemmat, mutta hyvin fragmentaariset Egyptin hiekasta ja tunkioilta tehdyt papyruslöydöt, jotka nekin kuuluvat niin kutsuttuun aleksandrialaiseen tekstiin. Sen sijaan Uuden testamentin vanhalatinalaiset käännökset, edellä mainittu Codex Bezae sekä paljolti myös syyrialainen käännös edustavat monelta osin toisenlaista tekstityyppiä, jonka lukutapojen arvioiminen on Uuden testamentin tekstikritiikin keskeisiä kiistanaiheita.
Viime aikoina tutkijat ovat ottaneet käyttöön digitaalisen maailman metodeita vastaamaan näihin haasteisiin. Tämä työn tuloksena syntyi Coherence-Based Genealogical Method (CBGM). Metodia on tähän mennessä käytetty katolisiin kirjeisiin, Apostolien tekoihin sekä Markuksen evankeliumiin. Metodin myötä katolisten kirjeiden pohjatekstiin tehtiin 34 muutosta, Apostolien tekoihin 52 ja Markuksen evankeliumiin 33. Nämä muutokset vaikuttavat myös moderneihin käännöksiin, sillä kääntäjät käyttävät työssään tekstikriitikoiden tuottamia kriittisiä tekstieditioita. Näin tehtiin myös UT2020:ssa, jossa käytettiin United Bible Societies -järjestön toimittaman The Greek New Testament viidettä editiota (UBS5). Tässä editiossa CBGM:n tekemät muutokset näkyvät vasta katolisten kirjeiden tekstissä.
Yleensä kääntäjät seuraavat yhden edition pohjatekstiä, mutta UT2020 kääntäjät tekivät myös itsenäisiä päätöksiä. Esimerkkinä mainittakoon jakeet 1. Piet. 4:16; 2. Piet. 2:18; 3:10 ja 3:18, joissa UT2020 ei seuraa uusia UBS5 lukutapoja, vaan pitäytyy vanhemman edition tekstissä. Tämän lisäksi esimerkiksi jakeessa 2. Kor. 5:3 UT2020 (mutta myös KR92) sisältää tekstin ”Silloin emme jää alastomiksi, koska meidät puetaan”, vaikka pohjatekstissä on sana riisua. Kaikki tärkeimmät käsikirjoituksen sisältävät kreikankielisen sanan pukea, mutta tekstikriitikot pitävät tätä myöhempänä muutoksena ja suosivat sanaa riisua. Syynä tähän on jakeen sisäinen logiikka. Miksi Paavali haluaisi tässä viitata arkipäiväiseen havaintoon pukeutumisen seurauksista, minkä kaikki jo valmiiksi tietävät? Jos käytämme sanaa riisua, jota latinalainen kirkkoisä Tertullianus tekstissään käyttää vuoden 200 tienoilla, jakeesta tulee merkityksellinen tekstin asiayhteydessä: vaikka meidät riisutaan (maallisesta kehosta), emme jää alastomiksi (koska saamme uuden taivaallisen vaatteen). Käännösprosessit synnyttävät siis itsessään uusia tekstimuotoja riippuen käytetystä pohjatekstistä ja siinä tapahtuvista muutoksista, mitä kääntäjät seuraavat tai jättävät seuraamatta. Näin Uuden testamentin tekstit jatkavat muutostaan, ei vain käsikirjoitusten tai painetun sanan aikakaudella, vaan myös digitaalisuuden aikakaudella.
Kaksi radikaalia esimerkkiä
Codex Bezae Cantabrigiensis on kuuluisa esimerkki kirjureiden muokkaustavoista. Tämä teksti on erityisen mielenkiintoinen, sillä se eroaa noin neljänneksen KR92:n pohjatekstistä kertoen paljon sen taustayhteisön teologisista painotuksista. Kirjurit eivät toisin sanoen toimineet tyhjiössä vaan osana yhteisöä, mikä usein näyttää heijastuvan kirjureiden tekemissä muokkauksissa. Olemme aiemmin tänä vuonna julkaisseet ensimmäisen suomennoksen Codex Bezaen Apostolien teoista. Suomennos on vapaasti luettavissa (ja arvioitavissa) e-kirjana osoitteessa https://codexbezae.kotobee.com/.
Vaikka valtaosa käsikirjoitusten välisistä muutoksista ovat pieniä, on myös sellaisia, jotka muuttavat tekstiä radikaalilla tavalla. Codex Bezaessa on kaksi erittäin mielenkiintoista poikkeamaa aleksandrialaiseen tekstiin, jonka mukaan myös kaikki meidän raamatunkäännöstemme Uuden testamentin tekstit on käännetty. Kertomuksessa Jeesuksen kasteesta KR92 kääntää jakeen Luuk. 3:22 näin: ”Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: ’Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.’” Codex Bezaessa, vanhalatinalaisen käännöksen käsikirjoituksissa sekä Justinoksella, Kleemens Aleksandrialaisella ja Origeneella taivaallinen ääni on lainaus jakeesta Ps. 2:7: ”Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.” Tämä on vaikeampi lukutapa ja samalla tekstikohta, johon Luukas viittaa myöhemminkin kaksoisteoksessaan (Ap. t. 13:33). Tuntemamme toisen vuosisadan todistajat ovat ylivoimaisesti psalmilainauksen puolella aleksandrialaista tekstiä vastaan. Kyseessä on mielestämme alkuperäinen lukutapa, joka on syrjäytetty tekstistä siksi, että sen on ajateltu edustavan adoptiaanista kristologiaa.
Toinen poikkeama koskee Luukkaan evankeliumissa olevia Jeesuksen ehtoollisen asetussanoja (22:19–20). Codex Bezaen teksti päättyy ”tämä on minun ruumiini”. Siitä puuttuu siten laaja loppuosa (j. 19b-20): ”…joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni. Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.” Codex Bezaen teksti ei siten sisällä ollenkaan ajatusta Jeesuksen kuoleman sovittavasta merkityksestä, jota Luukas muutenkin laajassa kaksoisteoksessaan vieroksuu – ainoana poikkeuksena vaikeasti tulkittava jae Ap. t. 20:28 (”…huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut”). Osa tutkijoista on sitä mieltä, että Codex Bezaen teksti on Luukkaan evankeliumin alkuperäinen sanamuoto, jota olisi korjattu, kun haluttiin harmonisoida ehtoollistekstien välisiä eroavuuksia.
Näissä kahdessa Luukkaan evankeliumin tekstikohdassa käsikirjoitusten väliset eroavuudet eivät ole pikkuseikka, jonka voi kevyesti jättää huomiotta. Toisinaan tekstikriittinen keskustelu sivuaa jopa kristillisen opin ydinkysymyksiä.
Suomenkieliset käännökset eivät viitanneet käsikirjoitusten välisiin eroihin millään tavalla ennen uusinta virallista käännöstä (KR92), jossa on useita jakeita varustettuna hakasulkeilla ja marginaalimerkinnällä ”Jae puuttuu vanhimmista käsikirjoituksista”. Esimerkkinä mainittakoon Apostolien tekojen jakeet 8:37 ja 15:34. Uusin Uuden testamentin suomennos UT2020 on jatkanut samoilla linjoilla, mutta ottanut nämä jakeet kokonaan pois korpustekstistä ja siirtänyt ne ponnahdusikkunan taakse.
Lopuksi
Protestanttisten kirkkojen perinteiset oppijärjestelmät edellyttävät, että olisi olemassa jokin yksi Jumalan ilmoitukseksi ymmärrettävä Raamattu, jota voisimme käyttää sitovana opillisena mittatikkuna. Kristityt eivät ole kuitenkaan ikinä tunteneet yhtä ja yhtenäistä versiota Raamatusta, vaan lukemattomia erilaisia versioita. Perinteisiä oppikäsityksiä seuraten monoliittiseksi tulkitun Sanan pitäisi edelleen olla jollain tavalla vakaa sanamuodoiltaan, jotta sitä voitaisiin käyttää ainoana mittana. Käsikirjoitukset ja modernit käännösprosessit kuitenkin opettavat meille, että Uuden testamentin tekstit ovat olleet jatkuvan muutoksen tilassa aina siitä lähtien, kun niitä alettiin kopioida. Tämä on kristillisten yhteisöjen pyhien tekstien perimmäinen luonne. Ne eivät ole itsenäinen saareke ihmisyhteisöjen keskellä, vaan osa sitä ja kanssakäymisessä sen kanssa. Ei ole ihme, että osa nykyisestä Raamatun teksteihin kohdistuvasta tutkimuksesta suuntautuu paikallisiin teksteihin – siis teksteihin, joita käytettiin tiettyyn aikaan tietyssä paikassa.
Käsikirjoitusten tekstit muuttuivat joiltakin osin sattumanvaraisesti, mutta erityisesti sen takia, että niitä kopioiva ja tulkitseva yhteisö muuttui tai tulkitsi samaa tekstiä uudelleen muuttuneessa tilanteessa. Edellä esitetyt Codex Bezaen nykyraamatuista poikkeavat Luukkaan evankeliumin tekstikohdat saattavat edustaa alkuperäistä tekstiä. Tekstien tietoinen korjaaminen sekä tekstien väliset erot eivät olleet etenkään toisella vuosisadalla eivätkä usein myöhemminkään mitenkään tavaton asia. Varhaiskristillisten käsikirjoitusten maailma, jota tunnetaan liian vähän, on runsautensa ja moninaisuutensa vuoksi tärkeä haaste jokaiselle kristitylle ja Raamatusta kiinnostuneelle. Se kutsuu meitä lukemaan ja osallistumaan vuoropuheluun, joka on kristillisissä yhteisöissä ollut käynnissä kohta 2000 vuotta.
Artikkelikuvassa ote Codex Bezae Cantabrigiensisista.
Vartijan päätoimittaja Matti Myllykoski.
Pasi Hyytiäinen.
