Veikko Huovinen julkaisi Havukka-ahon ajattelijan jatko-osan, jonka innoittajana oli visio Konstan Pylkkeröstä sellaisena, joka palaa kotikulmilleen päästäkseen eroon suhdanteista.
Tämän kirjoituksen tavoite on päinvastainen. Käsittelen uskonnollisen elämän muutoksia suhdanteissa, kuitenkin alkuperäisen Huovisen romaanin hengessä. Siinä Konsta ilmoittaa vetäytyvänsä yläkertaan lukemaan maantiedon oppikirjaa ja selostaa, että häntä ei tulisi häiritä, mutta kahville kyllä kutsua. Puoliso, Iita, purista leipäveistä rystyset valkoisina ja tiuskaisee perään: ”rehtori, kouho!”
Suhdanteiden muutos
On julkaistu joku barometri, jonka mukaan vain puolet papeista pitää jumalanpalvelusta tärkeänä.
Ymmärrän ja en. Jos osallistujia on vähän, tilanne turhauttanee.
Siksi en ymmärrä, että käsitykseni papeista on, että he ovat sakraalihenkilöstöä. Työ on siis toimittaa palveluksia.
Juu, tiedän, että työnkuvaan uusimman ajan maailmassa kuuluu kaikenlaista muutakin kuten sielunhoitoa ja kotikäyntejä sekä erittäinkin oman työn vaativuuden itsearviointia ja merkityksellisten kohtaamisten tilastoraportointia.
Lisäksi on lehtijuttuja siitä, että laitetaan pyhäkköjä pääsymaksullisiksi, niiden kryptiin pizzerioita ja kirkkotiloja ”olohuoneeksi” niin sanotuille yhteisöille.
Ollaan täten kansainvälisiä.
Aivan autiutta tällainen ei kentillä kuolematonta sinänsä aiheuta.
Olin kesällä St. Paulin katedraalin messussa Lontoossa. Sanotaan, että Britanniassa kirkot ovat tyhjiä ja Westminster Abbeyhin pääsymaksu. No, ainakin St. Paulin katedraalissa kesäisenä sunnuntai-iltana oli sadoittain seurakuntalaisia, hyvää urkumusiikkia ja aika perinnesaarna, jossa käsiteltiin Blaise Pascalin ajatusta järjelle vieraista sydämen syistä.
Kun kirkkoja on joka kadunkulmassa, toki niistä monet ovat autioita. Mutta tämä ei suoraan tarkoita rukoukseen päänsä painaneen ihmiskunnan osan katoamista katukuvasta.
Runsaasti on kuitenkin vesi lainehtinut Genesaretinjärvessä omankin kristikunnan historiassa vain hetkisen kestäneen elämäni aikana.
Oli aika, jolloin näillä raukoilla rajoilla päiviteltiin, miten Neuvostoliitossa kirkot oli muutettu ateismin museoiksi, uimahalleiksi, elokuvateattereiksi, hevostalleiksi ja paikallisen yhteisön olohuoneiksi.
Nyt ei päivitellä vaan pidetään tällaisia muutoksia ratkaisuna ongelmaan.
Ei ole itsellä ratkaisua ja osaamista tällaisten kysymysten osalta. Ei elä myöskään moitteen sanaa raunioilla seisovien ehdotuksiin niiltä poistumiseksi. Sen sijaan vanhassa pihvissä rintalastan alla kytee pieni hämmennys: miten ajatuksen vankeudeksi koettu muutamassa vuosikymmenessä vaihtuu aika suitsait ajatuksen vapaudeksi.
Sen kuitenkin julmenen lausua, että vapaaehtoinen osallistuminen ja yhteisöllisyys eivät ole uskoakseni tulevaisuuden ratkaisuja.
Täkäläisessä perinteessä ei ole juuri muuta yhteisöllisyyttä kuin se, joka tavataan jossakin Etelä-Pohjanmaalla könninkellon mitatessa lakeuksien muuttumatonta aikaa.
Muutoin perinne on se, että ei ole kiva mennä kirkkoon, jos sielläkin pitää touhuta ja esiintyä. Paljon on vielä sitä perinnettä, että jos pappi kirkon ovella toivottaa hunajaisin äänenpainoin tervetulleeksi, puristuu nyrkki taskussa rauhanhäiritsijää kohtaan. Jopa sosiaalituki on meikäläisessä perinteessä muodostettu sen uskomuksen varaan, että ihminen ei ole erityisen paha, mutta ei erityisen hyväkään.
Ei ole heränneellä kansalla voimia vähäisellä vapaa-ajallaan auttaa, mutta asia on tärkeä. Siksi se ulkoistetaan verotukselliseksi.
Ei ole painetta osallistua yhteisöön traditiossa, jossa naapurista virran tuoma kirveenlastu on aiheuttanut hepulikohtauksen ja tarpeen häätää rauhanhäiritsijä muuanne.
Samaan systeemiin kuuluu se, että kaikki ammattityö on verotuksellista. Kun puhutaan siitä, että seurakunnissa tarvitaan vapaaehtoisia, mitä tehdä, kun diakoniaan on ammattikorkeakoulututkinto? Kyllä tällaisten unelmointien paikka on ihan vain webseminaari.
Verottajan sivuilta ilmenee, että kaikki ammattitutkintoja edellyttävät tehtävät ovat veronalaisia eikä talkootyötä. Tämä pätee esimerkiksi vanhuksen saattamiseen suojatyön yli. Koulutusyhteiskunnassa moinenkin tehtävä edellyttää vähintäänkin ammattikorkeakoulutasoisen huippuosaamistason vaatimuksista ja diplomeista suoriutumista. Jos seurakunnat perustaisivat toimintansa vapaaehtoistyöhön, olisi jälkivero hirmuinen.
Syynä kaikkeen yllä mainittuun on vääjäämätön kulttuurin ja yhteiskunnan murros. Niin sanotut ajatuksen markkinat avautuivat meillä vasta 1990-luvun puolivälin paikkeilla. Ei ollut enää niin sanottua institutionaalista pakkoa kuulua kirkkoon.
Käsittelen seuraavassa hieman erästä muutosta, joka on lainehtinut meillekin.
Uskonnollinen ”none”, kyklooppi ja ”ei-kukaan”
Heräsin eräänä aamulla ja tavoistani poiketen päätin ryhtyä globaaliksi kansalaiseksi. Puhelimen näytöstä katsottujen uutisotsikoiden sijasta avasin Washington Postin onlinejulkaisun.
Hetikohta silmään osui pitkähkö kolumni amerikkalaisten uskonnollisuudesta, tuosta maidon ja hunajan maasta, jossa 70 % väestöstä ilmaisee olevansa jollain tavoin uskonnollisia.
Kolumnissa käsiteltiin uskonnollisiin yhteisöihin sitoutumattomia henkilöitä, joista käytetään termiä ”none”. None on uskonnollisen instituution suhteen liittymisensä ja valtaosin vakaumuksensakin suhteen nobody eikä somebody suuntaan tai toiseen.
Tällaisia henkilöitä lasketaan Yhdysvalloissa olevan 30 %, kun luku 1990-luvulla oli 5 %. Nonella ei ole erityistä syytä olla kuulumatta uskonnolliseen yhteisöön ja hän ei ole välttämättä epäuskonnollinen. Hän on vain sitoutumisen osalta none.
Kun en ole uskontososiologi enkä vastaavanlainen peto alalla kuin vaikkapa Tapio Lampinen, joka joutotöinään varmaankin selostaisi asian, googlailin hieman termihistoriaa.
Termiä näytetään käytetyn jo 1960-luvun lopun tutkimusjulkaisuissa. Se näyttäisi olevan kaukainen sovellus poliittisen järjestäytymisen alalla käytetystä termistä independent, joka viittaa palttiarallaa sinne, mistä meikäläinen puhetapa käyttää nimitystä ”nukkuvien puolue”. Sen jäsenillä lie poliittisia kantoja, mutta he eivät kanavoi niitä vaalien ja puolueiden välityksellä.
Kolumnin kirjoittaja Perry Bacon jr, kertoo olevansa none. Hänen perheensä on ollut uskonnollisesti sitoutunut ja niin on hänkin ollut, joskin aavistellen, voiko kaikkeen uskoa, mitä uskonnollisessa (kristilisessä) yhteisössä sanotaan. Kirkosta erottuaan hän on katsellut pääsiäisjumalanpalvelusta netistä koronan aikana ja pohtii uskonnollisia kysymyksiä.
Bacon kertoo, että ei hänellä ollut mitään erityistä syytä jättää kirkollista yhteyttä taakseen. Hänen kuulumissaan kirkoissa oltiin ihan avoimia, naiset saivat toimia pappeina. Trumpin valtaantultua ihmiset taputtivat käsiään, kun pappi kertoi, että tänne ovat kyllä maahanmuuttajat tervetulleita.
Ikäviä asioitakin toki kuului: joskus oli pappi kieltänyt homoseksuaalisen henkilön toiminnan seurakunnan piirissä, ja jotkut opit herättivät kysymyksiä. Trumpin valinnan jälkeen monet erosivat joistakin kirkoista, joissa hänen linjansa alkoi kovettaa puheenvuoroja.
Erityisen keskeiseksi kirkosta ”vieraantumisensa” syyksi Bacon kertoo sen, että hänestä tuli isä. Lapsenhoito kuulemma tuli kirkkokäyntien käytännölliseksi rajoittajaksi ja vähitellen vain tarve osallistua perinteiseen kirkonmenoon jotenkin lässähti, varsinkin koronaeristyksen aikana.
Samalla Bacon kertoo, että toivoo itselleen ja lapselleen kirkkokokemuksia. Hän toivoo, että olisi kirkko niille, jotka ovat noneja. Hän ei usko sellaisen muodostumiseen, mutta toivoo, ettei olisi nobody vaan somebody. suhteessa uskonnolliseen järjestäytymiseen.
Kiinnostavaa Baconin ilmaisemassa toiveessa on, että nobodyjen kirkossa ilmaistaisiin yleispäteviä humaaneja arvoja.
Tämä ehkä laajemminkin omaksuttu toivomus on kaltaiseni lokaalin lukijan kannalta kiinnostavaa. Olen ajatellut, että Anthony Earl of Shaftesbury oli oikeassa todetessaan, että on uskovaisia, joilla on huono moraali ja kieltäjiä, joilla on hyvä moraali. Uskonnon ja moraalin välillä ei vallitse välttämätöntä sidosta. En ole tottunut ajattelemaan, että uskonnon olemus olisi arvokasvatus ja moraalioppi.
Toisaalta voi viitata siihen, että varhaisempaan kristinuskoon syvästi vaikuttaneen stoalaisuuden mukaan todellisuuden ontologinen eli olemassaolon luonteen muodostava rakenne on luonteeltaan eettinen.
Herää kysymys, kuinka suuri ero henkilökohtaisen katselmansa osalta on niillä, jotka kuuluvat uskonnolliseen yhteisöön (somebody) niihin, jotka eivät kuulu (nobody). Ehkä eroja ei ole kovin paljon. Keskeinen ero on, kuuluuko vai eikö kuulu. Kirjassaan The Great Dechurching Jim Davis et alii (2023) esittävät, että Amerikassa on 40 miljoonaa ”anonyymia” nonea eli uskonnollisten instituutioiden jäsentä, jotka ovat irtautumassa niiden jäsenyydestä. Nobodyn katsomusasenne uskonnollisen instituution jäsenenä tai siihen kuulumattomana ei ole välttämättä erityisen erilainen.
En ole varma, missä määrin idea niistä, jotka ovat none, on perusteltavissa ja miten se valaisisi suomalaista uskonnollisuutta. Ehkä yleisenä läntisenä ilmiönä voisi ajatella, että ollaan uskontososiologisesti homeerisessa maailmassa.
Kun kyklooppi, yksisilmäinen jättiläinen, kysyy Odysseukselta, kuka hän on, Odysseus vastaa: ei kukaan (oudeis). Niiden näkökulmasta, jotka ovat none, uskonnollinen instituutio ehkä vaikuttaa vaikuttaa kykloopilta.
Artikkelikuvassa Könnin kello. Lähde: Finna.fi.
