Usko, tiede ja evoluutio. Kansikuva.

Uskonto ja tiede. Puoli matkaa edessä

Tieteen ja uskonnon välinen kiistely on ikävystyttävä kähinä mutta toisaalta jatkuvasti uusia näytöksiä tarjoava debatti. Ikävystyttävä koska jännite tuntuu jämähtäneen jonnekin 1900 luvun alun asentoon. Keskiverto katselija lähinnä haukottelee. Syvempi perehtyminen paljastaa isoja, kutkuttavia jopa vavahduttavia asioita, mutta draaman jujut eivät aukea muuten kuin asioihin perehtymisen, tieteen tuntemuksen ja intohimoisen kiinnostuksen kautta.

Sain äskettäin käsiini Tapio Puolimatkan teoksen Usko, Tiede ja Evoluutio (Uusi Tie 2009). Teos on perinpohjainen kritiikki niin sanotun tieteellisen maailmankuvan rajoituksia, puutteita ja yksipuolisuutta kohtaan. Tätä arvostan. Samalla kirja on melko suoraviivainen ehdotus, jonka mukaan uskonnolliset argumentit tulisi sallia mukaan tieteen käytäntöihin kausaaliselityksien rinnalle ja tarvittaessa korvaajaksi. Kampanjan johtoajatus on niin sanotun naturalistisen maailmankuvan kritiikki. Naturalismi nähdään tässä erityisesti materialismin, fysikalistisen tiedeuskon ja ateismin edustajana. Ellen erehdy, kirjoittajan motiivi on vieläkin kohdennetumpi. Hänen maalinsa on evoluutioteoria ja tieteen spekulaatiot maailmankaikkeuden synnystä ja elämän alkuperästä. Puolustettava asema on kirjoittajan käsitys Raamatun maailmankuvasta ja sieltä löytyvät selitykset.

Tapio Puolimatka. Kuva Wikipedia/Creative Commons.

Tapio Puolimatka. Kuva Wikipedia/Creative Commons.

Itsekin kampanjoin tönkön materialismin sekä positivistisen tiedekäsityksen maailmankuvaa vastaan ja tunnistan kirjasta kohtia, joissa olen samaa mieltä. Monet kirjoittajan lainauksista hyvin laajasti peratusta kirjallisuudesta ovat mielenkiintoisia ja arvokkaita. Kirjan tiedekritiikki on kuitenkin yksipuolista, ja tendenssi tuoksuu. Naturalismi samastetaan lähinnä metafyysiseen naturalismiin, joka väittää materialistisen todellisuuden olevan kaikki. Huomioimatta jää muun muassa maltillisempi metodologinen naturalismi, joka ei kiellä yliluonnollisen, henkisyyden, jumalatodellisuuden mahdollisuutta, ainoastaan välttää tällaisen super-kortin käyttöä argumenttina. Tapio Puolimatkalle ei riitä, että maailman mysteerin ja jumaluuden mahdollisuutta kunnioitetaan. Hän olisi kuljettamassa kristinuskon jumalakertomuksen tieteellisen keskustelun agendalle, Raamatun tutkijan kirjahyllyyn metodologian tukivarusteeksi.

 

Samaa mieltä, paikoin ja osittain

Seuraavien ajatusten kanssa minulla ei ole ongelmaa: Tieteentekijät eivät tee työtään riippumattomina maailmankatsomuksellisista lähtökohdistaan. He eivät toimi irrallaan todellisuuden luonnetta koskevista intuitioista ja uskomuksista.  Tieteen ja ei-tieteen välistä rajaviivaa ei ole pystytty määrittelemään maailmankatsomuksellisesti neutraalilla tavalla. (TP, 80). Kiinnostava ja valaiseva on tapaus, joka viittaa kouluopetuksen katsomuksellisia sisältöjä koskevaan kiistaan vuonna 2006. Luultavasti evoluutioteoria oli tuolloinen kuuma peruna. Silloisen opetusministerin Antti Kalliomäen nimiin laitettu lausuma väitti, ”että tieteen tuloksille ei tehdä oikeutta, jos niitä opetetaan jostakin tietystä maailmankatsomuksellisesta lähtökohdasta tulkittuna” (TP, 80).

Puolimatka huomauttaa ja mielestäni oikein, että neutraali ennakko-oletuksista vapaa opetusohjelma on mahdottomuus. Hänen mukaansa ministerin  ”kannanotto tekee sen kyseenalaisen oletuksen, että ihmisen kaltainen rajallinen olento pystyy tieteessä ottamaan todellisuuteen edellytyksettömän ja neutraalin näkökulman, joka ei millään tavalla perustu uskomuksiin todellisuuden perimmäisestä luonteesta”. Hän siteeraa uskontofilosofian professori Warren Nordia: ”Ei ole olemassa neutraalia näkökulmaa. Ainoa tapa olla neutraali tilanteessa, jossa käsiteltävät asiat ovat kiistanalaisia, on tehdä oikeutta vaihtoehdoille ja ottaa jokainen vaihtoehto vakavasti. … näennäisesti neutraalissa opetustilanteessa oppilaille ei tarjota mahdollisuutta kriittisesti arvioida heille tarjottua informaatiota eikä kehittää omia kriittisen arvioinnin kykyjään vaihtoehtoisten näkemysten järkiperäisen vertailun avulla” (TP, 81-82).

Näissä kohdin olen paljolti samaa mieltä Puolimatkan kanssa. Kuitenkin alempana osoitan, että Puolimatka ei sovella tätä kritiikkiä riittävällä huolella itseensä. Puolimatka viittaa ihanteeseen tieteentekijästä puolueettomana totuuden etsijänä, joka pystyy tarkastelemaan todellisuutta ilman tulkintaa ja ennakko-oletuksia. Tätä hän kutsuu myytiksi ja olen vahvasti samaa mieltä. Oletuksen mukaan elämänorientaatio ei vaikuta tieteeseen eikä tutkija tarvitse kiintopistettä, jonka tiedollista oikeutusta hän ei voi todistaa. Esitän ja alempana perustelen poleemisen väitteen, jonka mukaan kristillis-tieteellisen apologian piirissä tämä edellä kuvailtu hyvin perusteltu kannanotto ylitetään asettamalla käytännössä fundamentalistinen Raamattu- ja ilmoitus-olettama luotettavan tieteen tekemisen ehdoksi.

 

Dawkins ja ratsukot

On piakkoin kaksi vuosikymmentä siitä, kun median lamppujen hohteeseen nousi uusateismin aalto. Nyt jo hieman jankuttamiselta kuulostavan kohinan kellokkaat Christopher Hitchens, Richard Dawkins, Sam Harris ja Daniel Dennett saivat runsaasti julkisuutta uskontokriittisen ajattelun edistäjinä. Suomessa skientismin ja tiedeoptimismin näkyviä edustajia ja erinomaisia popularisoijia ovat olleet professorit Kari Enqvist ja Esko Valtaoja. Ennen kuin unohdan, totean, että mainitun aktivistinelikon (”The four horsemen”) hajottajarooli saattaa olla lopulta uskonnon tulevaisuudelle eduksi. Älykäs kritiikki toimii kuten iilimato-terapia, nakertaa pois kuolioon joutunutta kudosta. Toivon, että 2000-luvun uskonnollisuus selviää kriisistä ehompana ja terveempänä.

Luonnollinen seuraus uskonnon kohtaamasta vähättelyn ja murentamisen kampanjasta on ollut uskontoa puolustava vastaliike. Pro-rintamassa erottuvat maltillinen syvällisyyttä hakeva uskontofilosofia ja toisaalla pyhien tekstien auktoriteettiin ja yliluonnolliseen ilmoitukseen nojaava vyörytys. Kansainvälisiä tunnettuja nimiä ovat Alvin Plantinga, Charles M. Taylor, John Lennox ja William Lane Craig. Suomessa fundamentalistisen raamattunäkemyksen puolustajia tiedemiesten yhteisössä ovat kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka ja bioprosessitekniikan professori Matti Leisola.

Alvin Plantinga. Kuva: Wikipedia.

Alvin Plantinga. Kuva: Wikipedia.

Plantinga on uskova filosofi, joka puolustaa kristinuskon perusvakaumuksia analyyttisen filosofian kehyksessä. Hupaisia esimerkkejä ovat apologeetat, jotka pyrkivät järjen todisteluilla kasaamaan todennäköisyysaineistoa esimerkiksi Jumalan olemassa olon puolesta. Tällainen on prof. Richard Swinburne, jonka nimiin menee seuraava aivoitus/aivopieru: ”Koska ihmisten käsityksillä on aina kohde, voidaan päätellä, että jumalan olemassaolo ei ole looginen välttämättömyys mutta metafyysinen välttämättömyys”.

 

Realismi ja kognitio

Uskonnon ja tieteen suhteen tarkastelussa yksi avainkäsite on realismin problematiikka. Aihe on osa uskonnonfilosofiaa ja tieteenfilosofiaa. Tätäkin ihmiskunta on pohtinut tuhansia vuosia. Onko ihmisen tiedon mahdollista tavoittaa aineen ja olemassaolon perimmäinen todellisuus. Onko ontologialla syväperusta, olemassaolon absoluuttinen peruskallio, ja voiko ihmisen tietokyky saada yhteyden siihen? Tavoittaako kognitiivinen varustuksemme, aistiemme ja tajuntamme apparaatti ja mielenfunktiomme, rationaalisen tai intuitiivisen päättelyn ulokkeet tämän peritodellisuuden?

Realismi tarkoittaa kognitiivista optimismia. Sen mukaan peritodellisuus on ihmisen aistien ulottuvilla.  Niin sanottu naiivi ontologinen realismi tarkoittaa uskoa arkijärjen kykyyn. Havaitsemme asiat sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Vaikkapa elektronit ovat aidosti olemassa. Ne eivät ole vain teoreettinen apukäsite, jolla selitetään ja tulkitaan havaintojamme. Ontologinen realismi on metafyysinen uskomus, näkemys, jonka mukaan on olemassa ulkoinen, havaitsijoista (kuten ihmismielestä) riippumaton todellisuus. Kriittisen realismin mukaan todellisuutta ei pystytä havaitsemaan sellaisenaan, mutta tiede tuottaa tarkentuvaa likimääräistä tietoa todellisuudesta. Havaintoihin vaikuttaa mm havaitsijan tajunta ja käsitekartasto.

Realismin ontologian kohtalokas lausumaton aksiooma on sen sokeus niin sanotun kognitiivisen sulkeuman ongelman edessä. Realismin metafysiikka kieltäytyy tunnustamasta kognitiivisen järjestelmän, aistien, ajattelun ja logiikan muodostaman tietovarustuksen rajoitusta, kognition sokeaa pistettä. Kaikki maailmasta tuleva tietomme perustuu aistimien tuloksiin, biologisiin reseptoreihin suoraan tai teknisten instrumenttien tavoittamien signaalien kautta. Ajattelumme logiikka on langoitettu mielemme prosessorin emokortille. Emme voi valita tästä kognition ansasta riippumatonata näkökulmaa. Kosmologiassa puhutaan tapahtumahorisontista mustan aukon reunalla. Äärimmäiset etäisyydet muodostavat kosmologisen ulkokehän; se etäisyys, jonka valo on ehtinyt kulkea maailmankaikkeuden alusta. Rajan taakse emme näe isoimmilla teleskoopeillakaan. Kognition ansa muodostaa tietokykymme horisontin.

Tapio Puolimatkan ja monien muiden kristinuskon apologiaa edustavien lähtökohta on: Tieteen tekijä tarvitsee todellisuuskäsityksen, kiintopisteen, jonka tiedollista oikeutusta ei voida luonnontieteen mielessä todistaa. Jumalaoletus on tässä tarvittava tieteen ennakkoehto ja ateistisen naturalismin vaihtoehto. Puolimatka kirjoittaa: ”Kristinuskon perustavan vakaumuksen mukaan maailmankaikkeus on älykkään ja kaikkivaltiaan olennon luomusta, niin että maailmankaikkeudesta on mielekästä etsiä järjestystä ja ihmisjärki ja havainnot ovat luotettavia tiedon lähteitä” (TP, 238). Hyväksyttävän tieteen ennakkoehdoksi ehdotetaan todellisuuskäsitys, johon sisältyy kaksi metafyysistä aksioomaa (1) jumalaoletus ja (2) ontologisen realismin tietokäsitys, eli kognitiivisen sulkeuman ongelman kieltäminen. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että vaadittava lisäaksiooma on vielä (3) ilmoitus-olettama, eli että Raamattu sisältää totuusinformaatiota, joka tulisi sisältyä tieteenharjoituksen käsikirjaan.

Perimmäisen todellisuuden mysteeri

Uskontofilosofia ja teologia koskettavat toisiaan, tarvitsevat ja voivat syventää toisiaan. Niiden liikasekoittuminen ei kuitenkaan ole vaaratonta. Täällä kiintoisaa pohdintaa. Omat rajoituksensa tuntevan tieteen eetosta kuvaa tapa, jolla Niels Bohr, yksi 1900 luvun merkittävimmistä fyysikoista, on kuvannut materian ymmärtämisen ja mysteerin haastetta. ”Mitään kvanttien maailmaa ei ole. On vain abstrakti kvanttifysiikan kuvailu maailmasta. On väärin ajatella, että fysiikan tehtävä on selvittää mitä maailma on. Fysiikka on sen pohtimista/tutkimista mitä maailmasta voidaan sanoa. On pidettävä mielessä, että atomeista puhuttaessa kieltä voidaan käyttää ainoastaan kuten runoudessa. Runon kirjoittaja ei ole niinkään kuvailemassa tosiasioita vaan pikemmin luomassa kuvia ja hahmottamassa mielen kytkentöjä”. Tähän sattuvaan kuvailuun sopii lisäksi Ludvig Wittgensteinin nerokkaat huomiot kielen rajoituksista, syvälle oivaltava kielipelin käsite ja klassikoksi muodostunut tiivistys: Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Niels Bohr. Kuva: Wikipedia.

Niels Bohr. Kuva: Wikipedia.

Metafyysinen naturalismi on tietoa ja maailman kulkua koskeva katsomus, jonka mukaan kaikki maailman ilmiöt ja tapahtumat seuraavat luonnon laeista, ja materian, energian ja aika-avaruuden havaittavien ja mitattavien muuttujien ja kausaaliriippuvuuksien lisäksi muuta ei ole. Sellaiset ei-fysikaaliset tai kvasi-fysikaaliset suureet kuten informaatio, ideat, arvot, logiikka, matematiikka palautuvat olennaisesti fysikaaliseen. Mitään materian lakien ulkopuolista ei ole.

Pieni mutta tärkeä ero jää ylläkuvatun metafyysisen naturalismin ja maltillisemman metodologisen naturalismin välille. Tämä on tietokäsitystä ja tieteellistä tutkimusta koskeva asenne, jossa rajoitutaan etsimään selityksiä turvautumatta yliluonnollisiin oletuksiin, tarkemmin sanoen pitäytymällä väittämästä, että supranaturaalisia vaikutuksia on tai ei ole. Ajatus on siten oikeastaan toimia naturalismin pelikirjan mukaan ilman, että vilautetaan yliluonnollisia apuselityksiä. Tärkeätä on, että tunnetun materiaalisen fysikaalisen maailman ja tunnettujen luonnonlakien ulottumattomiin kenties piiloutuvaa tuntematonta ei kielletä, tämä super-kortti vaan on jätetty pelistä pois. Puolimatka luonnehtii metodologista naturalismia kriittisesti, koska tämä katsomus pidättäytyy teistisistä väittämistä – puoleen tai toiseen.

Tässä huomautan hienovaraisesta virheestä. Hän kirjoittaa: ”Kuitenkin tieteellistä tutkimusta tulisi naturalismin mukaan toteuttaa ikään kuin Jumalaa ei olisi olemassa. Metodologinen naturalismi ei väitä, että Jumala ei ole olemassa. Se väittää enemminkin, että Jumalan olemassaoloa ei tarvitse olettaa. Metodologinen naturalismi katsoo luonnon itsenäisyyden perustuvan luonnonlakeihin, niin että maailmankaikkeus tulisi tieteessä ymmärtää kokonaan näiden luonnonlakien pohjalta” (TP, 82-83).

Voi kuulostaa saivartelulta mutta mielestäni on tärkeätä huomauttaa, että naturalismin paradigmaa noudattavaa tutkijaa ei vaadita omaksumaan ateistista katsomusta, ja hänen sisäinen mielensä voi hyvinkin lumoutua jumaluuden mysteerin tunteista ja tämä voi olla osa hänen tapaansa kokea ja ymmärtää maailmaa. Sen sijaan hän kyllä pyrkii keräämään havaintoja ja selittämään havaittuja ilmiöitä toistaiseksi tunnettujen luonnonlakien pohjalta.

Newton, Laplace, Poincare

Kiehtova tarina uskonnon ja tieteen suhteesta on tietenkin taivaan mekaniikan tutkimus ja selitykset. Tarina on tuttu mm sen kirkollisten sivujuonteiden vuoksi. Tähtitaivaan tuijottelusta kaikki alkoi tuhansia vuosia sitten. Merkkipaaluja ovat teorian kehityksen avainkohdat: Ptolemaios 85-165, Kopernikus 1473-1573, Galileo 1564-1642, Kepler 1571-1630, Newton 1643- 1727, Laplace 1749-1827, Poincare 1854–1912, Einstein 1879-1955. Kussakin vaiheessa keskeneräinen teoria harppasi eteenpäin, kun sen puutteita koetettiin korjata.

Kristillinen apologia on käsitellyt asiaa kiemurrellen ja osin vaivaantuneena. Katolisen kirkon piikkiin menee se, että maailmankuva oli pysähdyksissä 1400 vuotta, ja vielä Galileon jälkeen kului 300 vuotta, ennen kuin virhe myönnettiin. Newtonin viittauksia Jumalaan on luettu tarkasti. Niistä on vedetty johtopäätöksiä, joita ne eivät oikeuta. Kuuluisassa teoksessaan Newton viittaa siihen, miten hänen löytämänsä gravitaation teoria ei selitä kaikkea taivaanmekaniikan ilmiöitä. Muun muassa planeettasysteemin stabiilisuus vuosimiljoonien asteikolla oli avoin ongelma.  Newton kirjoitti: ”This most beautiful system of sun, planets and comets could only proceed from the council and dominion of an intelligent and powerful Being” (Newton, Principia).

Liikaa intoilematta kannattaa huomata, että vasta Poincare’n ja muiden tulosten mukaan on alettu ymmärtää niin sanottu kolmen kappaleen ongelma ja planeetta-systeemin kaaos-luonne. Mikä ei tee Newtonista tai mieleltään avoimista luonnon tutkijoista ateisteja. Hauska anekdootti on myös kertomus keisari Napoleonin ja matemaatikko Laplacen kohtaaminen. Kertomuksen mukaan Napoleon kummasteli, miksi tutkijan paksussa teoksessa ei puhuta Jumalasta. Laplacen vastaus kuului: ”Sire, en ole tarvinnut tätä olettamusta”. Tämä on innolla tulkittu ateismin tunnustukseksi. Sen sijaan se kuvaa vain sitä, että Laplace kuten Newton koetti tutkijan etiikassaan etsiä selityksiä käytettävissä olevien tietojen ja rationaalisen argumentoinnin keinoin. Jumalaa ei kielletty, tätä superkorttia ei vain haluttu vilautella.

Darwin on kesken mutta osin oikeassa

Puolimatkan kirjan eräs päämaali on epäilemättä darwinismi. Darwinin teos ja sen innoittama tiede biologian, biokemian, genetiikan, fysiologian, paleontologian ja monien muiden erityistieteiden alueella on hämmästyttävä kappale ihmiskunnan ja tieteen historiaa. Tieteen etiikkaan kuuluu arvostelu, kritiikki, kilpailevat hypoteesit, murrokset ja paradigmasiirtymät. Darwinin tuloksia ja evoluutioteoriaa koskeva kritiikki on oikeutettua ja tarpeellista. Teoriassa on joukko isoja ongelmia, kuten kambrikauden räjähdys, molekyylisynteesiin liittyvä kombinatorisen räjähdyksen ongelma, elämän alkuperä ja määritelmä ja kaiken pohjalla lopulta tajunnan ongelma. Tuskin seuraavat 500 vuotta saavat olennaista edistystä aikaan, ellei edistystä ole se, että myönnetään luonnontieteen saapuneen mysteerin kuilun äärelle ja pohja pakenee.

Charles Darwin v. 1881. Kuva: Wikipedia.

Charles Darwin v. 1881. Kuva: Wikipedia.

Evoluutiosta on esitettävä pari keskeistä huomautusta. Lukuisat kristinuskoon sitoutuvat evoluutiokriitikot tunnistavat evoluution, mutta vain niin sanotun mikroevoluution. Darwinin oivallukset olivat vain yksi askel pitkällä polulla – suunnilleen samanlainen askel kuin Kopernikus oli tähtitieteessä. Pieni askel ihmiskunnalle. Kannattaa malttaa 500 vuotta, ennekuin loppulausuntoa värkkää.

Leibniz

Yli-innokkaan apologian piikkiin menee seuraavakin väittämä, jossa yritetään todistaa, että itse asiassa luonnontieteen menestysaskeleet ovat jumala-hypoteesista johdettavissa. Valon optiikassa mietittiin aikanaan miten veteen asetettu keppi näyttää taipuneen. Aikanaan selvisi, että valo taittuu kulkiessaan kahden läpinäkyvän aineen rajapinnan läpi. Lopulta Leibniz johti valon taittumista koskevan niin sanotun Snelin lain. Puolimatka tulkitsee näin: ”Leibniz johti optiikan alaan kuuluvan Snelin lain, koska hän uskoi, että luonto aina valitsee helpoimman ja suorimman tien vaihtoehtojen väliltä. Tämän metafyysisen periaatteen hän puolestaan johti teologisesta vakaumuksestaan, että Jumala on luonut maailman sellaiseksi, että siinä toteutuu maksimaalinen yksinkertaisuus ja täydellisyys” (TP100). Toivottavasti en ole ilonpilaaja, jos totean, että tuon lain takana on paljon arkisempi selitys. Valon reitti noudattaa energiaminimin periaatetta, samaa, joka saa rinnettä valuvan veden valitsemaan reittinsä.

Rationaalinen epäily ja syntiinlankeemus

Puolimatkan kirjan monet sitaatit ovat arvokas katsaus teoksen edustamaan kristillis-tieteellisen apologian katsomusyhteisöön. Tunnustuksellinen kristinusko on vapaan maan oikeutemme, fundamentalistinen tulkinta on sanavapauden sallima asenne, toivoakseni myös tämän kirjoittajan kritiikki sana-inspiraation tulkintoja kohtaan. Laaja kirjallisuusluettelo kertoo asian painavuudesta ja keskustelun laajuudesta. En ole kykenevä arvioimaan, miten tasapuolinen on esiin valikoitu kirjojen, artikkeleiden ja puheenvuorojen joukko. Teoksessa on voimakas tendenssi. Tieteen ja uskonnon suhteen kritiikki naturalismia kritisoiden.

Jotkin kohdat ovat tendenssinsä osalta kummallisia. Sellaisia kuin tämä viittaus: 1500- ja 1600-luvuilla länsimaisessa kulttuurissa käytiin intensiivistä keskustelua siitä, missä määrin syntiinlankeemus oli vaurioittanut ihmisen älyllisten kykyjen toimintaa ja siten heikentänyt ihmisen mahdollisuuksia saada luotettavaa tietoa. Moderni luonnontiede toimi kolmesataa vuotta sen vakaumuksen varassa, että Jumala on luonut ihmisen kuvakseen, ja että ihmisen varsinainen ongelma tiedon hankkimisen näkökulmasta johtuu syntiinlankeemuksesta. Kun kristillinen oppi syntiinlankeemuksesta on menettänyt vaikutustaan kulttuurissa, on myös hämärtynyt tietoisuus ihmisen itsepetostaipumuksesta ja sen kontrolloimiseksi tarvittavasta itsekriittisetä keskustelukulttuurista (Peter Harrison 2007, TP90). Viittaus 1500 luvun keskusteluihin on kiinnostava historiatieto, mutta sen käyttö 500 vuotta myöhemmin tieteen ja uskon suhteista on outo, ellei sitten varoituksena.


Matti Heiliö

Kirjoittaja

Matti Heiliö on filosofian tohtori ja dosentti Lahdesta.


'Uskonto ja tiede. Puoli matkaa edessä' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.