Uskonnon ja tieteellisen maailmankuvan nahistelu on 2000-luvun teemoja läntisen kulttuuripiirin alueella. Uusateismiksi nimetty kuohu sai aplodeja Dawkins–Dennet–Harris–Hitchens-yleisössä. Uhon terä on nyttemmin tylsynyt, mutta kenties osa nykyistä kirkkojen, uskontokuntien ja hengellisten yhteisöjen kriisiytymistä johtuu noista laineista. Masentavaa on vastakritiikin tylsyys. Four horsemen -joukkion julkipäästämä uskontokriittinen parahdus on saanut vastaansa lähinnä tunnustuksellisista poteroista nousevia loitsuja. Vastakkain ovat materialistinen fysikalismi ja sitä muistuttava magiahenkinen uskonteoria – raamattufundamentalismi.
Tieteellinen maailmanselitys on johtanut kiistatta upeisiin teknologisiin saavutuksiin, mutta mitään perustavaa maailmankaikkeuden selitystä ei ole näköpiirissä, on vain syvenevä mysteeri. Yhtä tyhjä saalis on niillä, jotka ovat rationaalisen apologian, filosofisten jumalatodistusten tai arkaaisten tekstien varaan koettaneet pystyttää maailmanselitystä. Kaksi henkistä traditiota, joiden juuret ulottuvat syvälle historiaan, kaksi telmivää joukkuetta, peli on 0–0. Todellisuus ja eksistenssi ympärillämme on syvenevä mysteeri ja kaikkien selitysten ulottumattomissa.
Välittävää dialogia hakevaa muotoa on hakenut rationalistinen kristillinen apologia. Yliopistojen liepeillä toimiva Veritas-foorum on järjestänyt seminaareja ja keskusteluja ”elämän suurista kysymyksistä eri maailmankatsomusten näkökulmista”. Samalla asialla oleva Areiopagi on ”luonnontieteen, filosofian ja teologian suhteisiin keskittyvä verkkolehti, jonka tarkoitus on lisätä ymmärrystä eri maailmankatsomusten välillä sekä tarjota välineitä niiden arviointiin”. Kirkollinen skene on heijastellut globaalia diskurssia. Esimerkki hereillä olosta oli piispojen puheenvuoro ”Tieteiden lahja” 2019. Se synnytti laajan keskustelun (ks. esim. Kari Enqvistin kommentti Vartijassa). Areiopagi organisoi kiinnostavan kommenttipuheenvuorojen katsauksen ja on viime vuosina julkaissut monipuolisen sarjan artikkeleita ja puheenvuoroja. Yleiskristillistä otetta edustava verkkolehti Seurakuntalainen palaa niin ikään usein uskonnon ja tieteellisten ajatusmallien nokitteluun. Esillä on ollut evoluutioteoria, kristillinen apologia, tuoreissa numeroissa rokotukset ja koronapassi.
Emerituspiispa Juha Pihkala kirjoitti Areiopagi-lehdessä kiinnostavasti Nicolaus Cusanuksen ajattelusta (1401–1464) ja teoksesta Oppineesta tietämättömyydestä. Tärkeä teos tietämisen rajoista. Cusanus siteeraa mm Dionysios Areiopagitalta peräisin olevaa muotoilua: Jumala on perimmältä ja syvimmältä olemukseltaan käsittämätön, [jääden?] ehdottomasti ja kokonaan kaiken tunnettavan ja tunnettavissa olevan ulkopuolelle.
Sekulaari tiedekäsitys
Areiopagin artikkeleissa on käsitelty 1800-luvulle sijoittuvaa tieteenhistorian vaihetta, jolle on annettu nimitys sekulaarin tiedekäsityksen synty. Huomio kiinnittyy siihen, miten tämä kehitys on nähty vihamielisyydeksi uskontoa kohtaan. Yksi kohde on Thomas Henry Huxley (1825–1895), englantilainen biologi ja antropologi, joka osallistui Charles Darwinin (1809–1882) päätelmiä koskevaan debattiin suhtautuen arvostavasti mutta myös kriittisesti. Pohdin seuraavassa missä piilee moitittu pukinsorkka. Toivon voivani palauttaa uuteen käsittelyyn sen moitteen, jota Thomas Henry Huxley on saanut uskonnon kriitikkona, ellei suorastaan sammuttajana.
Miikka Niirasen kirjoittamissa Areiopagin artikkeleissa (yllä mainittu sekä https://www.areiopagi.fi/2017/03/keskiajalla-luonnontiede-ja-uskonto-eivat-olleet-konfliktissa-koska-kumpaakaan-ei-ollut-olemassa/ ) on analysoitu luonnontieteen itseymmärryksessä tapahtunutta kehitystä ja erityisesti väittämää, jonka mukaan luonnontiede ja teknologia ovat maallistumista ajava voima. Näkemyksen mukaan ihmiskunnan historiassa uskonto vähitellen väistyy yhteiskunnasta tieteen ja teknologian vallatessa siltä alaa. Väite on pinnalta katsoen puolusteltavissa, mutta Niirasen artikkelin tavoin katson sen harhaanjohtavaksi ja yksinkertaistukseksi. Yksi puute on haluttomuus nähdä ero metodologisen naturalismin ja metafyysisen naturalismin välillä. Edellinen on arkista tieteen etiikan noudattamista, jälkimmäinen ohjelmallista materialismia tai ateistinen lähtökohta-asenne. Thomas H. Huxley on joutunut liian hätäisesti teistisen luupin alle.
Uuden ajan heräävän luonnontieteen piirissä 1800-luvulle asti oli kuin upotettuna teistinen maailmankatsomus. Brittiläisen tieteen teistinen traditio oli osa tätä jatkumoa. Luonto tulisi siinä nähdä supranaturaalisen laatijan asettamien luonnonlakien systeeminä. Luonnontieteen tehtävänä olisi etsiä luomakunnasta merkkejä Jumalan ajatuksista. Jumala pitää luonnonlait voimassa, ja itse asiassa ilman tätä kaitsentaa maailma suistuisi kaaokseen ja ateismin pimeyteen, ajan kirjoittajia ja Niirasen artikkelia mukaellen (Herschel, Baden Powell). Vuosisatojen ajan ihmiskunnan suuri enemmistö kadun rahvaasta ja oppimattomasta väestä aina tieteen tekijöihin, luonnon tutkijoihin, kulttuurin ja filosofian suuria nimiä myöten omaksui käsityksen Jumalasta luontevana maailmankaikkeuden tuntemattoman salaisuuden selityksenä. Jumalausko hiljaisena maltillisena mielenrakenteena on ollut vuosituhannet osa sivistyneen ihmisen ajatustapaa ja kielen maisemaa.
Ongelmia ilmaantuu, kun eri osapuolet alkavat latoa pöytään väitteitä eri lähteistä, arkaaisista dokumenteista, uudemmista tutkimuksista, filosofioista tai omasta sisäisestä illuminaatiosta nousevia perusteluja ja propositioita puolesta ja vastaan. Maailmanlaajuisesti katsoen jumalia ja näkemyksiä on ollut tarjolla tuhansia ellei miljoonia ja tämä on tarjonnut viihteelliselle uusateismille oivaa sketsimateriaalia.
Peter Harrison ja Jerzy Lec
Kirjassaan The Territories of Science and Religion (ks. edellä mainittu Areiopagin artikkeli) tieteenhistorioitsija Peter Harrison laukaisee osuvasti, miten ”.. harva keksi epäillä Jumalan olemassaoloa ennen kuin sen todistamiseen ryhdyttiin.” Uskomus rationaalisuuden kykyyn ja osumatarkkuuteen sekä evidenssin mahdollisuuksiin johti toivottomaan peliin, jota ei voi voittaa ja joka jatkuu edelleen. Harrisonin tarkan huomion mukaan uskonto nykyisenä käsitteenä alkoi oikeastaan syntyä vasta 1600-luvulla. Luonnontiede tavoitti identiteettinsä taas 1800-luvun lopulla. Väite niiden pysyvästä sotatilasta on siten harhaanjohtava. Puolalaisen armoitetun aforistin Stanislaw Jerzy Lecin lausahdus tavoittaa olennaisen: ”Lähestyy lähestymistään hetki, jolloin Jumala löydetään tieteen avulla. Ihan pelottaa miten äijän käy.”
Maltillisen kansanuskomuksen kaltaisen jumalakäsityksen ja todellisuuden salatun perustan kunnioituksen ovat jakaneet useat tieteen suuret nimet: Galileo Galilei (1564–1642), Rene Descartes (1596–1650), Robert Boyle (1627–1691), Isaac Newton (1642–1726), Michael Faraday (1791–1867), John Herschel (1792–1871), Willam Whewell (1794–1866) ja James Clark Maxwell (1831–1879). Ketkään näistä eivät ole olleet ateismin propagoimisen asialla. Useimmat ovat eläneet aikakautensa kirkon ja sen puhetapojen piirissä, monet heistä olivat jopa syvällisesti kristinuskon innoittamia ja perinteen kunnioittajia. Tämä koskee myös Thomas Huxleytä. Miksi hän on saanut uskonnon kaatajan leiman teistisen tiedekäsityksen edustajien joukossa? Epäilemattä siksi, että hän omaksui kriittisen ja happaman näkemyksen valtionkirkosta, katsomuksellisen ajattelun vapautta kahlitsevasta ”anglikaanieliitistä” ja epäili papiston pätevyyttä luonnontieteen ohjeistajina. Huxley tavoitteli tilannetta, jossa uskonnollisten auktoriteettien tulisi osaltaan kunnioittaa kohteliaasti regimenttien rajoja ja välttää ”jumala-jokerin” käyttöä tieteen perusteluissa. Kuvaavaa ajatuksen vapauden tilasta oli, että Cambridgen yliopistoon päästäkseen opiskelijan tuli allekirjoittaa anglikaanisen kirkon tunnustuksen 39 artiklaa.
Dawkins ja olkiukko
Thomas Huxleyn sanotaan olevan agnostismi-termin luoja. Dawkinsin teoksesta (The God Delusion) löytyvä sitaatti on mielestäni eräs hienoimpia lausumia tästä asiasta ” – – the principle may be expressed: In matters of intellect, follow your own reason as far as it will take you, without regard to any other consideration. And negatively in the matters of the intellect, do not pretend that conclusions are certain which are not demonstrated or demonstrable”. (suom. ” – – periaate voitaisiin ilmaista näin: järjen asioissa luota omiin päätelmiisi niin kauas kuin ne voivat sinua viedä välittämättä muista näkökohdista. Mutta käänteisesti järjen päätelmiä koskien älä kuvittele varmuudella todistetuiksi sellaista, jota ei ole todistettu tai jota ei ylipäänsä voida todistaa.”) Tässä paljastuu samalla uusateismin ohjelman onttous. Richard Dawkins haukkuu sellaista jumala-teoriaa, jota suuri kristittyjen enemmistö vierastaa yhtä lailla. Dawkinsin kirja on pitkin matkaa Huxleyn kritiikkiä. Siinä missä Huxley neuvoo pysähtymään kun kognitiomme kompassin lukemat alkavat oikeasti pettää singulariteettia lähestyttäessä, Dawkins ja hänen lahjakkaat tieteellisen maailmankuvan ylivoimalla kerskuvat kisällinsä ottavat hilpeästi vauhtia eteenpäin.
Ihmisen tietokyvyn voiman ja pätevyysalan suhteen tieteen ja uskonnon pohtijoiden näkemyksissä on isoja eroavuuksia. Esimerkiksi fysiikan merkittävä nero Maxwell on todennut, että ”mikään selityksen taso tieteessä ei ole lopullinen ja että luonnossa tulee aina olemaan mysteerejä ratkaistavaksi”. Toisaalla löytyy ajatustapa, jonka mukaan tämä tietomme vajavuus selittyy kertomuksella syntiinlankeemuksesta. Jumalan yhteydestä langennut ihminen ei siksi voi tavoittaa koko totuutta. Teistinen tiedekäsitys katsoo voivansa ratkaista kognitiivisen kykymme rajoitukset Raamatun kertomuksella syntiinlankeemuksesta. Eikö tämä ole yhtä hullua kuin materialistisen fysikalismin usko siihen, että kaikki maailmankaikkeuden mysteerit voivat – ehkä joskus – ratketa tieteen paradigman ja tutkijoiden laboratorioiden puitteissa? Tai antiikin luonnonfilosofia, joka oli paikoin kovin optimistista ja katsoi syvän kontemplaation tavoittavan maailmankaikkeuden salaisuuden.
Kahden regimentin dialogi
Tieteen etiikkaa kunnioittava tutkija myöntää esimerkiksi auliisti, että evoluutioteoria sisältää huomattavia aukkoja ja kysymysmerkkejä. Se ei ole ehkä lähimainkaan lopullinen vastus suuriin kysymyksiin elämän synnystä, vielä vähemmän tajunnasta. Kuitenkin rehellisen tutkijan tulisi myöntää, että kyseessä on merkittävä hypoteesi, jonka tärkeyttä voi verrata Kopernikuksen oivalluksiin astronomiassa – keskeneräinen ja puutteellinen mutta hyppy eteenpäin eliömaailman ja biologian ymmärryksen tiellä. Biologiatieteen teologisten pohtijoiden piirissä tämä osittain hyväksytään: Seurakuntalainen-lehden artikkelissa Vesa Palonen aprikoi: ”Muuntelua siis tapahtuu, mutaatiot ja luonnonvalinta muuntelevat olemassa olevaa toiminnallista informaatiota pikkuvirheillä, ja näin lajit pystyvät joskus sopeutumaan ekosysteemin muutoksiin. Mutta samaan aikaan tiedämme, että tällä prosessilla on rajat, eikä se pysty tuottamaan uutta toiminnallista informaatiota”.
Viimeiseen lauseeseen on sijoitettu miina, kyseenalainen ja uskalias väite: ”Tiedämme, että tällä prosessilla on rajat, eikä se pysty tuottamaan uutta toiminnallista informaatiota”. Ehdottaisin, että tämä kiinnostava ja äärimmäisen syvä väite jätetään hypoteesiksi, jota toivottavasti tulevat vuosisadat voivat raottaa. Ranskalainen ensyklopedisti Diderot lausahti pari sattuvaa aforismia: ”Taikausko on suurempi loukkaus Jumalaa kohtaan kuin ateismi” ja ”Fanaattisuudesta on vain yksi askel raakalaisuuteen”. Cusanukseen viitaten voi suositella credoa: Jumala on perimmältä ja syvimmältä olemukseltaan käsittämätön, jääden ehdottomasti ja kokonaan kaiken tunnettavan ja tunnettavissa olevan ulkopuolelle.
Miikka Niiranen asettuu lukijan asemaan ja pohtii, miksi Huxley näyttää väistelevän eikä lähde kumoamaan Herschelin ja Whewellin itsestään selvänä pitämää lähtökohtaa, että ”Jumala oli rakentanut luonnon toimimaan tiukasti kaikkialla universumissa pätevien matemaattisten lakien mukaan”, tai Powellin lausumaa siitä, että ”kuta enemmän luonnonlakeja löydetään, sitä enemmän ihmisillä on käsisään todistusaineistoa jumalallisesta suunnittelijasta”. Olisiko niin, että juuri tällaisesta kiistasta sivuun väistäminen oli Huxleyn tietoinen, painava ja kauaskantoinen viesti.
Artikkelikuvassa Thomas Henry Huxley. Kuva: Wikipedia.
