Wittenbergin linna ja linnankirkko vanhassa postikortissa.

Uskonto ja kansallismielinen populismi

Kirsi ja Heikki Hiilamo tarttuivat kirjoituksessaan Kotimaassa 11.4. mielestäni sangen ansiokkaalla tavalla otsikossa mainittuun aihepiiriin. Yhdyn mielihyvin kirjoittajien ajatukseen ja haluan hiukan jatkaa omasta puolestani keskustelua.

Olen henkilökohtaisesti vuosikymmenien ajan ollut hyvin tietoinen siitä, miten Saksassa pyrittiin toisen maailmansodan ja sen monien ikävien kokemusten jälkeen irtisanoutumaan uskonnon ja kansallisen populismin yhteen kytkennästä. Sen seurauksena nimilyhennelmä DEK (Deutsche Evangelische Kirche) muuttui lyhenteeksi EKD (Evangelische Kirche In Deutschland). Olen tähän muutokseen eri yhteyksissä yrittänyt kiinnittää huomiota, koska muutoksen taakse kätkeytyy mielestäni sangen merkittävä uskonnollis-teologinen muutos. Asian ydin on luonnollisesti siinä, ettei luonteeltaan kaikki rajat ylittävää kristinuskoa saa alistaa eikä kytkeä kansallisiin rajoihin ja päämääriin. Näin ei saa hyvässäkään tarkoituksessa tehdä uskonnosta vain kansallisen populismin välinettä. Sen olivat saksalaiset syvästi tajunneet.

Kun muutama vuosi sitten vietettiin meillä ja muualla luterilaisuuden suurta juhlavuotta, odotin kovasti, että kysymys uskonnon ja kansallisuuden kytkennästä ja ns. kansalliskirkosta olisi luterilaisten kirkkojen piirissä noussut keskusteluun. Ajautuihan juuri uskonpuhdistuksen kirkko ymmärrettävistäkin syistä aikoinaan vahvasti kansalliskirkkojen muotoutumisen tielle, mistä pohjoismaiset luterilaiset kirkot ovat hyvänä esimerkkinä. Se tarjosi tietyssä historiallisessa vaiheessa suuria etuja. Mutta se on globalisaation myötä kääntynyt myös itseään vastaan puhumattakaan siitä, että  erityisesti lukuisissa kriisitilanteissa kansallisesti tulkitusta kristillisyydestä onkin muodostunut oivallinen sotakilpi.

Kristinuskon suuri sovinnon sanoma on monesti muuntunut vain sodan ja anteeksiantamattoman torjunnan välineeksi, jota valtiot ja erilaiset ryhmittymät ovat tarpeittensa mukaan voineet käyttää omien tarkoitusperiensä palvelukseen. Keskustelu tästä ei mahtunut juhlavuoden ohjelmaan.

Muutama vuosikymmen sitten käytiin evankelisten kirkkojen piirissä laajaa keskustelua ns. Leuenbergin konkordiasta, jossa yhteydessä tehtiin syystäkin monella tavalla tarkkaa työtä evankelisten kirkkojen tunnustuksellisista eroavuuksista. Myös Suomen kirkko  osallistui aktiivisesti tähän ja halusi sen myötä puhdistaa aidosti omaa luterilaista tunnustuksellista kilpeään.

Jäin silloin miettimään, eikö kansallisen populismin ja uskonnon eli kansalliskirkkojen ongelma olisi kaivannut vähintään samankaltaista siivilöintiä. Se näyttää kuitenkin aikojen saatossa olleen siinä määrin arkaluonteinen kysymys, että suurimmatkin opinvalvojat ovat aina sillä kohtaa nukahtaneet tai halunneet muuten vain tarkoituksellisesti vaieta. Vai mitä on sanottava siitä, että emme ole suomalaisina tänäkään päivänä varmoja siitä, onko Lutherin virttä ”Jumala ompi linnamme” pidettävä kansallisena taistelulauluna vai todellisena uskontaistelusta kertovana virtenä. Kukahan kirkonjohtaja rohkenisi sen ääneen sanoa?

Kysymys huipentuu tietenkin siihen, onko kansallistuntoa ja sen erimuotoista ylläpitoa pidettävä niin pyhänä asiana, että olemme valmiit alistamaan yli kaikkien rajojen käyvän kristillisen sovituksen sanoman sen alle.

Artikkelikuvassa Wittenbergin linna ja linnankirkko vanhassa postikortissa.


Kirjoittaja

Kirjoittaja toimi Helsingin yliopiston uusimman ajan kirkkohistorian professorina 1975–1993. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluvat muun muassa teokset "Risti hakaristin varjossa: Saksan ja Pohjoismaiden kirkkojen suhteet Kolmannen valtakunnan aikana 1933–1940" sekä "Veljeyttä viimeiseen saakka: Suomen ja Saksan kirkkojen suhteet toisen maailmansodan aikana 1940–1944". Kuva: Juhani Huttunen/Kirkko ja kaupunki.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.