Käytän termiä syväekumenia viittaamaan uskonnon suuntauksia koskevaan kutsuun olla rakentavan kriittisiä myös oman tradition jämähtäneitä pitämyksiä kohtaan. Tämä on samalla kunnianosoitus äskettäin kuolleen Hans Küngin elämäntyölle.
Olen muun muassa Vartijan kirjoituksissa kohdistanut kyselevän ja kriittisen huomioni kotimaani rakkaan kirkon ja protestantismin ilmiöihin, ja siksi rohkenen kutsua myös Aabrahamin uskonnon muut perilliset rakentavan mutta kipeän ja suoran dialogin äärelle. Voisin ottaa esiin useita teemoja juutalaisuuden, katolisen kirkon, idän kirkon ja islamin piiristä. Nyt kuitenkin kosketan vain joitakin maton reunan hapsuja toivoen, että tämä kannustaisi muiden yhteisöjen edustajia vastaamaan ja kommentoimaan. Myös analyysi ja lahovikojen paljastaminen protestantismin piiristä olisi tervetullutta. Uskon, että rakentava kriittinen keskustelu koituisi maailman terveen kehityksen, jopa maailmanrauhan hyväksi.
Toivoisin että Afganistanin tapahtumat kutsuisivat islamin uskon piiristä rakentavat ja maltilliset kannattajat katsomaan maailmaa ja kysymään: Miten on mahdollista, että islamin ravitsema kulttuurin maaperä synnyttää sellaiset ilmiöt kuin Taliban, Al-Qaida, Isis/Daesh ja Al-Shabaab? Olisiko korkea aika, että maltillisen islamin piirissä käynnistyy maailmanlaajuinen ajattelun uudistus, reformaatio ja historialliskriittisen tutkimuksen suuntaaminen kirjoituksiin, ajatustapoihin ja traditioihin.
Myös katolisen kirkon maailmanlaajuiset ongelmat ovat laajasti nähtävissä, mutta teologiaa vartioiva nomenklatuura ja epäkriittiseen kuuliaisuuteen alistuva maallikkojen uskonnollisuus pysäyttää uudistumisen. Otan esiin vain yhden vähäpätöisen mutta esimerkkinä tärkeän seikan maailmanlaajuisen katolisen kirkon ajattelusta. Aloitan antamalla kehuja ja tunnustusta suomalaisen katolisuutta esittelevän verkkosivuston hapatusta.net roolista. Tämä laadullisesti kunnianhimoinen blogi on kerrassaan hyvä. Esimerkiksi Emil Antonin ansiokas raportointi ja selvitys kristinuskon leviämisestä ja erilaisista traditioista idän suunnalla Mesopotamiasta Intiaan, Anatoliasta Etiopiaan on verraton, kiinnostava ja tärkeä teema. Samoin on ollut hauska lukea katolisen veljen silmin kirjoitettua analyysiä luterilaisen kirkon herätysliikkeiden persoonista. Ulkopuolinen, objektiivinen ja samalla sympaattinen katselukulma.
Risuja demoneista
Kiitoksen jälkeen kohtelias risu. Äskettäisessä blogissa Emil Anton raportoi katolisen kirkon piirissä edelleen vaikuttavasta eksorkismin eli demonien karkotuksen uskomuksesta (amerikkalaisen eksorkistin, katolisen papin Vincent Lampertin haastattelu). Vincent vaikutti vilpittömältä, sympaattiselta ja jossain määrin intellektuaalisesti valveutuneelta. Kuitenkin särähti korvaan se sokean uskon pumpuli, joka kieltäytyy kritisoimasta demoni-uskomuksen perusteita. Tämä katolisen uskonnon kuuliaisuus taitaa vaikuttaa sen, että Emil Antonin referaatti ei myöskään suuntaa kriittistä tutkaa aiheeseen.
Vincent Lampertin kuvaus työstään on valaiseva. Hän esimerkiksi kuvaa, miten epäilys ”demonisen possession” vaivasta käsitellään korrektisti konsultoimalla ensin medisiinan ja psykiatrian ammattilaisia. Vasta jos nämä eivät tunnista syytä, demoni-diagnoosi voi nousta esiin. Makaaberi yksityiskohta on kertomus, miten papin kantamat jotkut katolisen uskon mystiset esineet, kuten putkilo pyhitettyä vettä tai ehtoollisleipä (eukaristia?), voivat toimia diagnoosivälineinä. Oletettu potilas voi reagoida jopa rajusti tällaiseen ja tämä olisi lisätodiste demonisesta ilmiöstä.
Eikö mieleen juolahda, että ihmisen mieli ja yksilön elämänhistoria ja kulttuuriympäristö on niin mutkikas ja hienovaraisen kompleksinen todellisuus, että kaikki sielulliset rypyt eivät todellakaan löydy medisiinan ja psykiatrian luetteloista. Mikäli ihmisen elämänhistorian solmuissa on mukana uskonnollista ahdistusta, syyllisyyttä, häpeää, omantunnon ristiriitaa ja rationaalista ahdistusta kohtaamansa uskonnollisen doktrinaation seurauksena, tällaiset papin kantamat talismanit voivat symbolina laukaista rajun selittämättömän ahdistuksen. Tällöin terapiaprosessiin voisi löytyä pikemmin avaimia uskonnollisen doktriinin ymmärtävästä hienovaraisesta purkamisesta, eikä tuon doktriinin kritiikittömästä annostelusta parannuskeinona.
Kieli poskessa voisi kommentoida myös Emil Antonin hienoa artikkelia katolisen kirkon sääntökuntien roolista Aasian löytämisessä. Artikkelin tähtäyksen voinee summata tämä lause ”…saamme ymmärtää, kuinka merkittävä panos katolisella kirkolla on ollut tieteen ja kulttuurin kehityksessä ja tiedon lisääntymisessä tällaisellakin alalla kuin Aasian-tutkimus”. Lause on eittämättä perusteltu konteksti huomioiden, mutta tekee mieli huomauttaa, että oikeastaan voisi puhua siitä kuinka merkittävä panos kristinuskolla on ollut tieteen ja kulttuurin kehityksessä ja tiedon lisääntymisessä… Pitkälle 1500 luvulle asti ei voi helposti eritellä vaikkapa katolisen kirkon ja protestantismin roolia tieteen ja kulttuurin kehityksessä, koskapa traditiot olivat kauan vasta idullaan ja muhimassa yhteisen kirkon ajatusrakenteissa. Mutta kuten sanottu, kirjoitus oli erinomainen.
