Turkissa osoitettiin 2007 mieltä sekulaarin valtion ja demokratian puolesta. Kuva: Wikipedia.

Uskonnosta ja maailmanpolitiikasta selvästi ja kiihkottomasti

”Uskontoon tulisi suhtautua luonnollisena osana maailmanpolitiikkaa” toteaa Sini Paukkunen Uskonto ja maailmanpolitiikka -kirjan loppupuolella. En usko olevani ainoa, jolle tuollainen toteamus särähtää korvaan. Eikö uskonto olekaan siirtynyt vallan käytäviltä ihmisten yksityisasiaksi?

Uskontoa ja sen vaikutusta maailmanpolitiikkaan käsitellään keväällä 2019 julkaistussa Gaudeamuksen kustantamassa kirjassa Uskonto ja maailmanpolitiikka. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan ja ulkoministeriön yhteisellä rahoituksella tukeman hankkeen tuotoksena syntyneeseen kirjaan ovat kirjoittaneet omista kiinnostuksen kohteistaan tunnetut tutkijat. Kirjan ovat toimittaneet dosentti Heikki Pesonen, professori Tuula Sakaranaho sekä ulkoministeriössä työskentelevä tohtori Sini Paukkunen.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa keskittyy keskeisiin kansainvälisiin maailmanpolitiikan toimijoihin. Toisessa osassa käsitellään Lähi-itää ja erityisesti islamia. Kolmas osa sisältää esimerkkitapauksia ympäri maailmaa siitä, miten uskonto vaikuttaa politiikkaan.

Kirjan johdannossa Heikki Pesonen ja Tuula Sakaranaho toteavat, että vastoin länsimaista sekularisaatio-ajattelua uskonnoilla on edelleen merkitystä länsimaissa ja politiikassa. Sekularisaatiokehitys on kuitenkin vienyt uskonnoilta instituutionaalista valtaa ja siirtynyt uskonnollisten toimijoiden toimintakenttää yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Kirjan ensimmäisen osan aloittaa dosentti Markku Ruotsilan katsaus Yhdysvaltojen uskonnollisuuteen. “Maailmanlaajuinen pelastustehtävä: Politiikan uskonnollisuus Yhdysvalloissa” -artikkelissa Ruotsila toteaa, että Yhdysvallat on poikkeus länsimaisessa sekularisaatiokehityksessä. Uskonnolla on edelleen merkittävä sija maan poliittisessa kielessä. Lainsäädäntö rajoittaa uskontojen vaikutusmahdollisuuksia politiikkaan, mutta samalla uskonnolliset liikkeet pystyvät vaikuttamaan välillisesti maan politiikkaan. Ajatus Yhdysvalloista Uutena Jerusalemina, jonka tulee muuttaa muu maailman kaltaisekseen, näkyy muun muassa maan ulkopolitiikassa. Ulkopolitiikassa näkyy myös vahvasti kulttuurillinen jakautuminen liberaali–konservatiivi-akselilla: uskonnollinen vasemmisto tukee demokraatteja ja uskonnollinen oikeisto republikaaneja. Tämä selittää myös suuret muutokset Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa eri puoleista tulevien presidenttien valtakausien mukaan.

Venäjällä ortodoksinen kirkko on ollut historiallisesti vaikutusvaltainen. Kommunismin jälkeen kirkko on jälleen kasvattanut vaikutusvaltaansa osin liittoutumalla valtaapitävien kanssa. Tätä aihetta tarkastelee dosentti Kaarina Aitamurron artikkeli “Uuden vuosituhannen sinfonia? Ortodoksinen kirkko Venäjän politiikassa.” Etenkin Vladimir Putinin viimeisimpinä presidenttikausina on kirkon ja valtion yhteys tiivistynyt. Kun kritiikki Putinin hallintoa kohtaan on kasvanut, tämä on hakenut suojaa kirkolta, ja ortodoksisuudesta tullut osa nationalismin korostamista. Ulkopolitiikassakin Moskovan patriarkaatti voi tukea Venäjän poliittista johtoa, sillä ajatus Pyhästä Rusista ja kirkon kanonisesta alueesta tukee myös maallisen politiikan hankkeita.

Venäjällä valtion ja ortodoksisen kirkon yhteydet ovat tiiviit.

Venäjällä valtion ja ortodoksisen kirkon yhteydet ovat tiiviit.

Dosentti Teija Tiilikainen kirjoittaa artikkelissaan “Jakautunut vai yhtenäinen Eurooppa? Uskontojen merkitys eurooppalaisessa integraatiossa” uskonnollisten jakolinjojen vaikutuksesta käsityksiin Euroopan unionin liittovaltiokehityksestä. Reformaatio vaikuttaa edelleen siihen, miten eri maiden kansalaiset näkevät Euroopan unionin toiminnan. Katolinen Eurooppa on innokkaampi liittovaltion ajaja kuin protestanttisen valtioajatuksen perineet valtiot. Myös ortodokseilla on omat syynsä suhtautua varauksella liittovaltioajatteluun. Tiilikainen toteaa, etteivät uskonnolliset jakolinjat ole ainoita käsitykseen vaikuttavia tekijöitä, mutta niillä on yllättävän suuri merkitys 2000-luvulla.

Uskonnoilla on oma roolinsa myös Yhdistyneissä kansakunnissa. Tästä kirjoittaa emeritustutkija Unto Vesa artikkelissaan “Sopusointuja ja ristiriitoja: Uskonnot Yhdistyneitten kansakuntien toiminnassa.” Uskonnonvapaus on osa YK:n ihmisoikeusjulistusta, jota on myöhemmin vahvistettu sopimuksin. Uskonnot vaikuttavat YK:ssa pääosin taustalla eri uskontoperinteistä tulevien maiden kautta. Kuitenkin islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC:lla ja Vatikaanilla on tarkkailija-asema YK:ssa, ja kirjoittajan mukaan ne yhdistävät ajoittain voimansa tavalla, jolla on ”kielteisiä vaikutuksia” YK:n toimintaan. Uskonnoilla on myös vahva edustus YK:ssa vaikuttavien kansalaisjärjestöjen joukossa. YK:ssa uskontodialogi on nykyään osa sen tekemää rauhankulttuurityötä.

Kansainvälisessä diplomatiassa katolisella kirkolla on erityinen asema. Tästä kertoo dosentti Mikko Ketolan artikkeli “Globaali uskonnollinen toimija: Pyhä istuin kansainvälisessä politiikassa.” Paavin eli käytännössä Pyhän istuimen tavoitteet ovat aina hengellisiä, mutta niitä ajetaan tarvittaessa politiikasta tutuin keinoin. Pyhällä istuimella on diplomaattiset suhteet lähes kaikkiin maihin. Suuri vaikutus Pyhän istuimen politiikkaan on aina sillä, mitä kulloinenkin paavi pitää tärkeimpänä. Maailmansotien aikana paavit pyrkivät välittämään rauhaa pysyttelemällä samalla tiukan puolueettomina. Kylmän sodan aikana liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa vaihtui ajan myötä enemmän rauhantyöhön poliittisista leireistä välittämättä. Yhdistyneissä kansakunnissa Pyhä istuin on omasta tahdostaan tarkkailijajäsen, joka ajaa tarvittaessa voimakkaasti tärkeinä pitämiään asioita. Euroopan unionia paavit ovat seuranneet tarkasti, vaikka eivät saaneetkaan perussopimukseen mainintaa kristinuskon historiallisesta merkityksestä eurooppalaisuudelle.

Kirjan toisen osan aloittavat kaksi professori Hannu Juusolan artikkelia. “Sektarianismin nousu: Uskontokuntiin liittyvät jakolinjat ja konfliktit Lähi-idässä” -artikkelissa Juusola käy läpi sektarianismia ja sen vaikutuksia. Lähi-idässä sektarianismi ei välttämättä ole historiallista vaan siihen liittyy usein valtaapitävien tarve vahvistaa otteensa hajanaisesta valtiosta. Sektarianismi onkin usein heikon diktaattorin viimeisiä keinoja pitää kiinni vallastaan, kuten esimerkiksi Syyria osoittaa. Toisaalta sektarianismi ammentaa voimaansa ulkopuolista uhista, kuten Irakissa, jossa sektarianismia ei juurikaan ollut ennen Yhdysvaltojen miehitystä.

Toinen Juusolan artikkeli käsittelee Saudi-Arabiaa ja wahhabilaisuutta. “Uskonto vallanpitäjien tukena ja rajoittajana: Wahhabilaisuus ja kuningashuone Saudi-Arabiassa” -artikkelissa Juusola kertoo poikkeuksellisesta uskonnon ja valtion liitosta. Saudi-Arabiaa hallitseva Saudien suku käyttää öljytuloja ja islamia omien valtapyrkimystensä ajamiseen. Virallisesti Saudit tarvitsevat kaikkeen uskonnollisten oppineiden tuen, mutta samalla suvulla on merkittävästi valtaa näiden suhteen. Radikaalin islamin nousu ja toisaalta pyrkimykset uudistaa vanhoillista valtiota kuitenkin tuovat omat haasteensa Saudi-Arabian hallintaan ja nähtäväksi jää, selviääkö Saudien suku.

Viime vuosina näkyvin islamilainen uhka maailmalle on ollut Isis-terroristijärjestö. Järjestön taustaa ja toimintaa käsittelee tietokirjailija Joonas Mariston artikkeli “Jihadismin lipunkantaja: Isisin toiminta, erityispiirteet ja ideologinen perusta.” Maristo tuo esille, että Isisin taustalla on 1800-luvulla syntynyt ajatus islamin paluusta juurilleen. Valtioiden heikkous ja muslimien pettymys oloihin auttoivat järjestöä sanomansa levittämiseen. Isisin propagandatoiminta oli vahvaa ja se sai houkuteltua radikalisoituneita muslimeja liittymään riveihinsä. Isis piti kaikkia, jotka eivät alistuneet sen ideologiaan vihollisina ja siksi se sai vastaansa myös laajemman islamilaisen maailman.

Tulkintaa Turkista ja maan kehitystä käsittelee tohtori Johanna Vuorelman artikkeli “Kamppailu kansallisesta yhtenäisyydestä: Turkki, islam ja sekularismi.” Vuorelman mukaan Turkkia ei ole länsimaissa arvioitu oikein, vaan sitä on aina pidetty erityiskohteena. Tulkinta Turkin kahdesta suunnasta joko länteen tai itään on Vuorelman mukaan väärä. Maa ei ole koskaan luopunut islamilaisuudesta, vaikka ajoittain islam on ollut sivussa. Nykyään islam on tärkeä moninaisen Turkin yhdistämisessä ja tätä käyttää hyväkseen myös Turkin nykyinen presidentti. Turkki suosii islamilaisuudessa kansallista yhtenäisyyttä korostavaa tulkintaa vastustaen samalla islamin äärimuotoja.

Eurooppalainen versio islamista löytyy Balkanilta. Alueen monimuotoisesta historiasta kirjoittavat tohtori Nora Repo-Saeed ja dosentti Teuvo Laitila artikkelissaan “Nationalismin, kommunismin ja globalisaation ristiaallokossa: Islam Balkanilla.” Artikkeli aloittaa kirjan kolmannen osan. Kirjoituksesta käy selväksi, että Balkanin muslimien enemmistö suosii länteen suuntautumista ja sovittaa islamilaisen uskonsa siihen. Kirjoittajien mukaan islam ei ole ollut keskiössä alueen levottomuuksien aloittajana, vaan islamilaisuuden korostus on ollut vastaus muiden toimintaan. Radikaali-islam ja muiden islamilaisten maiden yritys tuoda omia uskonkäsityksiään on tehokkaasti torjuttu.

Mikä on uskontojen todellinen vaikutus Afrikan sisällissotiin? Tätä pohtii artikkelissaan “Kansakuntaa rakentamassa: Uskonnon rooli Sudanin sisällissodissa” dosentti Risto Marjomaa. Marjomaa käyttää esimerkkinä Sudania. Maa itsenäistyi toisen maailmansodan jälkeen, mutta oli historiallisesti jakautunut pohjoiseen ja etelään. Pohjoisen islamilainen identiteetti ei sopinut etelän osin kristilliselle kansalle, ja se ajoi maan sisällissotaan, jossa vallankaappaukset seurasivat toisiaan. Valtaapitävät hakivat itselleen tukea ulkomailta ja poliittisten suuntausten muuttuessa maailman eri maat tukivat omiaan. Marjomaan mukaan uskontoa on katsottu liikaa Sudanin kriisin selittäjäksi, eikä kristillisenä pidetyn etelän itsenäistyminen pohjoisesta suinkaan lopettanut levottomuuksia.

Paaveille valtionpäämiesten tapaaminen on arkipäivää. Tässä Johannes Paavali II ja George H. W. Bush.

Paaveille valtionpäämiesten tapaaminen on arkipäivää. Tässä Johannes Paavali II ja George H. W. Bush.

Uskonnon sekoittuminen nationalismiin on dosentti Tiina Airaksisen aiheena artikkelissa ‘“Nukumme hullun koiran vieressä’: Myanmarin burmalais-buddhalainen nationalismi.” Airaksisen mukaan Aasiassa on toisen maailmansodan jälkeen vahvistunut nationalismin muoto, jossa tukea haetaan uskonnosta eli uskonnollinen nationalismi. Se on syrjäyttänyt aikaisempaa, jossa uskonnot tekivät yhteistyötä. Nationalismi onkin ollut länsimainen tuontituote. Myanmarissa tämä näkyy siinä, että maan buddhalainen enemmistö on sortanut etenkin muslimeita rakentaessaan kansallista identiteettiään buddhalaisuuden varaan. Rauhaa korostavassa buddhalaisuudessa väkivallan perusteluksi on käytetty itsepuolustusta islamin leviämistä vastaan.

Latinalaista Amerikkaa on pitkään pidetty katolisen kirkon linnakkeena. Enää näin ei välttämättä ole, kuten professori Elina Vuola toteaa artikkelissaan “Ei enää risti ja miekka? Uskonto ja politiikka Latinalaisessa Amerikassa.” Katolinen kirkko on vaikuttanut maanosaan 1500-luvulta lähtien milloin vahvemmin milloin heikommin. 1800-luvulta kirkon asema alkoi muuttua ja 1900-luvulla alueen uskonnollinen kenttä on monipuolistunut, eikä katolisella kirkolla ole enää monopoliasemaa. Siihen vaikutti osaltaan myös kirkon jakautunut suhtautuminen diktatuureihin. Vaikka osa kirkosta edisti demokratiakehitystä ja kansalaisyhteiskunnan kasvua, se menetti samalla valtaansa. Nykyään kirkko puolustaakin pääsääntöisesti sille tärkeitä aiheita, jotka osin mielletään yksityisasioiksi. Se kaventaa katolisen kirkon roolia. Tulevaisuus tulee näyttämään, mikä vaikutus Latinalaiseen Amerikkaan on etenkin helluntailaisuuden kasvulla. Aiemmin epäpoliittinen liike on hiljalleen politisoitumassa.

Loppusanoissaan lähetysneuvos Sini Paukkunen summaa yhteen kirjan annin ja pohtii mahdollisia jatkotutkimuskohteita. Paukkunen muun muassa toteaa uskonnon vaikuttavan tavalla tai toisella maailmanpolitiikkaan ja sen sivuuttaminen tutkimuksesta vääristää kuvaa. Erityisesti Euroopan ulkopuolella uskonnolla on suuri rooli politiikassa.

***

Kuten yllä olevista tiivistyksistä voi päätellä, käsittelee Uskonto ja maailmanpolitiikka -kirja laajasti uskonnon vaikutusta politiikkaan. Kirjaan on otettu mukaan aiheita, joihin törmää päivittäin uutisissa, mutta myös aiheita, joita ei normaalisti huomioisi. Kirjan toimittajat toteavat alkusanoissa, että heidän suunnitelmissaan oli tuottaa yleistajuinen tietokirja, jota olisi mahdollista käyttää myös yliopistoissa opetuksessa. Tässä tekijät onnistuvat hyvin. Aiheiden kirjo on laaja ja niitä kirjoittamaan on saatu oman alansa huippuja. Erityismaininta kuuluu hyvin tehdylle kirjallisuusluettelolle, joka varmasti tuo helpotusta kurssiesseitä tai opinnäytetöitä tekeville opiskelijoille.

Jotain jää aina kuitenkin kaipaamaan. Historialliset protestanttiset kirkot eivät juurikaan kirjan sivuilla näkyneet. Tosin sitä selittänee näiden kirkkojen kansalliset identiteetit, jolloin ne eivät suuria kansainvälisen politiikan toimijoita ole. Kirjan kannessa olleen kuvan perusteella odotin myös Intian hindunationalismin käsittelyä, mutta se jäi ohimenevän maininnan varaan. Islamia käsiteltiin laajalti, mutta samalla juutalaisuus ja Israelin vaikutus Lähi-idässä ei saanut huomiota. Toisaalta eivät kirjan tekijät väitäkään kirjan sisältävän kaiken kaikesta, ja jo nyt kirja on hyvä läpileikkaus eri uskontojen vaikutuksista politiikkaan.

Päällimmäisenä kirjan lukemisen jälkeen jäi mielikuva siitä, että uskonnon ja politiikan liittoutuminen toimii molempiin suuntiin. Uskonnolliset vaikuttajat etsivät poliitikoista tukea ajamilleen arvoille, mutta hyvin helposti valtaa hamuavat poliitikot kääntyvät uskonnon puoleen lisätuen toivossa. Oma lukunsa ovat valtaansa takertuvat diktaattorit, joille uskonto on viimeisimpiä keinoja varmistaa vallassa pysyminen. Uskonto on toimiva työkalu hajota ja hallitse -politiikassa, jossa yhden väestönryhmän avulla pyritään säilyttämään valta-asema. Samoin uskonto on kätevä apuväline muodostettaessa kansakuntaa. Yhdysvallat on hyvä esimerkki valtiosta, jonka väestöä ei juuri mikään yhdistä ja jonka tueksi onkin kehittynyt kristillisyydestä ammentava kansanuskonto.

Uskonto ja maailmanpolitiikka -teoksen kansikuva.

Uskonto ja maailmanpolitiikka -teoksen kansikuva.

Uskonto ja maailmanpolitiikka -kirja toimii myös tärkeänä herättäjänä. Katsottaessa länsimaisesta näkökulmasta uskontojen vaikutusta niin kansainväliseen kuin paikalliseen politiikkaan ei haluta helpolla tunnustaa. Herääkin kysymys, onko Euroopassa ja siten myös Suomessa jo liikaa sokaistuttu sekularisaatiokehityksestä? Kuvaava esimerkki Suomen poliittisen johdon suhtautumisesta uskonnon ja politiikan yhteyteen lienee se, ettei Suomen tasavallan presidentti ole tavannut paavia sitten Martti Ahtisaaren ja Johannes Paavali II:n tapaamisen vuonna 1999. Esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentit ovat 2000-luvulla aina tehneet oman Vatikaanin-matkansa.

Edelleen ajatus, että uskonto on luonnollinen osa maailmanpolitiikkaa, tuntuu hiukan vieraalta, mutta Uskonto ja maailmanpolitiikka -kirjan perusteella väitteelle on vahvat perusteet. Uskonto on pysyvä osa maailmaa ja sillä tulee aina olemaan osansa myös politiikassa, halusimme tai emme. Uskonto on väärissä käsissä vaarallinen työkalu, sillä rauhanomaiset uskonnotkin voidaan valjastaa väkivallan oikeuttajiksi. Siksi Uskonto ja maailmanpolitiikka -kirjan toivoisi olevan alku laajemmalle tutkimukselle.

 

Artikkelikuva: Turkissa osoitettiin 2007 mieltä sekulaarin valtion ja demokratian puolesta. Kuva: Wikipedia.


Juha Ahosniemi

Kirjoittaja

Kirjoittaja on logistiikan insinööri, joka vuoden 2005 konklaavin aikana kiinnostui paaviudesta. Kiinnostus johti opiskelemaan kirkkohistoriaa ja tutkimaan pro gradussa uutisointia paavi Benedictus XVI:sta suomalaisessa lehdistössä.


'Uskonnosta ja maailmanpolitiikasta selvästi ja kiihkottomasti' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.