Oppitunnilla peruskoulussa.

Uskonnonopetus ja kontekstuaalisuus

Oppitunnilla peruskoulussa.Hallitus päätti kesäkuussa vähentää uskonnonopetusta peruskoulun tuntisuunnitelmasta yhdellä vuosiviikkotunnilla. Se tarkoittaa 38 tuntia koko peruskouluaikana. Vähennys tulee voimaan 1.8.2016, juuri reformaation 500-vuotisjuhlavuoden aattona. Tulosta on pidetty tietynlaisena torjuntavoittona, koska puolueiden tavoitteet liikkuivat kahden ja neljän vuosiviikkotunnin välillä.

Eri poliittisten suuntien keskuudessa muhiva vastustus uskonnonopetusta kohtaan on ollut tiedossa jo pitkään. Vihreissä, vasemmistolaisissa ja urbaaneissa nuorissa kokoomuslaisissa on väkeä, jotka eivät pidä uskonnonopetusta aikaan sopivana ja tarpeellisena, ainakaan nykymuodossaan. Useimmiten heidän tuntemansa vastenmielisyys ei kohdistu pelkästään uskonnonopetukseen vaan kristinuskoon ja kirkkoon yleensä.

Uskonnonopetuksen merkityksen vähättelyssä ja suoranaisessa halveksunnassa on usein takana jotakin aivan muuta kuin realistinen arvio uskonnon roolista historiassa ja ihmisten elämässä. Joidenkin opetuksen kovien ja näkyvien vastustajien kohdalla tuntuu siltä, kuin heidän asenteidensa taustalla olisivat ensisijaisesti omat vuosikymmenien takaiset huonot ja katkeruutta aiheuttaneet kokemukset ikävästä uskonnonopettajasta ja vastenmielisistä uskonnontunneista eikä niinkään tasapainoinen ja yhteisen hyvän huomioon ottava näkemys.

Uskonnonopetus on voinut joutua kärsimään myös siitä, että opetuksen on yksioikoisesti katsottu olevan samassa leirissä ahdistavien käännyttäjien ja traktaatteja jakelevien helvetillä pelottelijoiden kanssa.

Opetusministeri Jukka Gustafsson sanoi uutta tuntijakoa kommentoidessaan, että ”pidän myös tärkeänä, että uusissa opetussuunnitelman perusteissa painotetaan nykyistä voimakkaammin lasten kasvatusta eettisesti vastuulliseen yhteiskunnan jäsenyyteen, yhteisöllisyyteen ja hyviin tapoihin.” Tämänkaltaista kapulakielistä ajatushöttöä parodioitiin osuvasti vastikään mainiossa Twenty twelve- eli Olympiaseikkailu-komediasarjassa.

Ylevä puhe ”monipuolisista ja laaja-alaisista modernin uskonnonopetuksen yhteiskunnallisista tavoitteista” leimaa myös Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen professorien Jari Lavosen ja Arto Kallioniemen kirjettä Opetus- ja kulttuuriministeriölle. He pitävät oman uskonnon opettamisen periaatetta vanhentuneena ja ongelmallisena ja katsovat, että ”oman uskonnon opettaminen kuuluu perheille ja uskontokunnille.” Heidän tavoitteenaan on yhteinen katsomusaine kaikille oppilaille uskontokuntaan katsomatta.

Oman uskonnon opetus ja tuntemus on kuitenkin mielestämme välttämätöntä, mutta sitä pitäisi perustella ennen muuta kontekstuaalisuuden periaatteella. Suomessa opetetaan muissakin aineissa enemmän Suomen ja Euroopan kuin esimerkiksi Afrikan ja Aasian asioita, olipa kysymys historiasta, maantiedosta tai yhteiskuntaopista. Kontekstilähtöinen uskonnonopetus edellyttää selväsanaista tunnustuksellisuudesta luopumista, vaikka käytännössä opetus on jo nyt monessa suhteessa tunnustuksetonta. Tunnustuksettomuuden ei tarvitse tarkoittaa enempää eikä vähempää kuin objektiivisuuden ja kriittisyyden esimerkiksi Suomen historian opetuksessa. Punnittua tietoa kristinuskosta ja muista uskonnoista jaetaan uskonnon oppitunneilla jo nyt.

Myönnettäköön: joillakin uskonnonopettajilla on vakaumus, jonka he tuovat selvästi esille opetuksessaan, mutta erilaisia asenteellisia valintoja liittyy myös historian, filosofian ja elämänkatsomustiedon opetukseen. Kirjallisuuttakin on vaikea opettaa ilman elämänkatsomusta. Uskonnonopetuksen tunnustuksellisuuden ongelma liittyy siten enemmän kulloiseenkin opettajaan kuin itse oppiaineeseen. Uskonto yleensä ja kristinuskon opetus erityisesti on keskivertaista herkempi aihe opetuksen ideologisoimiselle, mutta se ei tee siitä vähemmän tärkeää. Kristinusko on ollut niin olennainen osa Euroopan historiaa ainakin uuden ajan alkuun saakka, että kyse on käytännössä enemmän kirkkohistoriasta kuin poliittisesta historiasta tai silkasta kulttuurihistoriasta. Euroopan taidehistoriaa ei voi tuntea ilman Raamatun ja kristillisen symboliikan ymmärtämistä.

Kaari Utrio ehdotti Helsingin Sanomien haastattelussa, että pitäisi perustaa uusi oppiaine, ”jossa kerrottaisiin mitä uskonto on ja miten eri uskonnot ovat syntyneet”. Myös kulttuurihistoriaa pitäisi opettaa paljon enemmän, koska muuten syntyy tilanteita, ”joissa ihmiset eivät tiedä, mitä tarkoitetaan sillä, että Eeva söi omenan.” Hänen mielestään tämä onnistuisi sillä, että uskonnontunteja siirrettäisiin historianopetukseen.

Uskonto on kuitenkin oma ilmiönsä, joka ei yksinkertaisesti sulaudu osaksi historiaa. Samalla logiikalla filosofian ja elämänkatsomustiedonkin voisi siirtää osaksi historian opetusta. Lopulta suomalainen ateistikin tarvitsee tietoa kristinuskosta, koska yhtäkään ilmiötä ei voi vastustaa uskottavasti ilman sen kunnollista tuntemista. Vai tiedättekö yhtäkään itseään kunnioittavaa kapitalismin kriitikkoa, joka rinta rottingilla sanoo, ettei tiedä kapitalismista mitään eikä välitäkään tietää?

Mikko Ketola ja Matti Myllykoski
Vartijan 3/2012 pääkirjoitus.

Kuva lainattu mtv3.fi-sivustolta.


Avatar photo

About

Tällä nimimerkillä julkaistaan Vartijan printtiversiossa ilmestyneitä juttuja sekä Vartijan vain verkkoon tarkoitetut artikkelit.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.