K.V. Laurikainen: Fysiikka ja usko.

Uskonnon ja tieteen dialogista

I

Kirjoitukseni on Vartija-lehden toimituskunnan pyytämä kommenttipuheenvuoro teologi Niilo Rantalan kirjoitukseen ”Pitkä paini” ja kosmologi, emeritusakatemiaprofessori Kari Enqvistin kirjoitukseen ”Giordano Bruno ja tieteiden lahja”. Tarkoitukseni ei ole toimia painin mattotuomarina, vaan tuoda oma kontribuutioni kiinnostavaan ja tärkeään keskusteluun uskonnon ja tieteen suhteesta sekä analysoida mahdollisimman objektiivisesti Rantalan ja Enqvistin kirjoituksia. Puheenvuorossani pyrin välttämään niin sanottuja teknisiä termejä.

Uskon ja tiedon tai uskonnon ja tieteen kategoriat ovat erilliset, mutta leikkaavat toisiaan tietyin kohdin. Tarkoitan sitä, että molemmissa ollaan kiinnostuneita todellisuudesta ja sen luonteesta. Platonin (427–347 eKr.) esittämän klassisen tiedon määritelmän mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Uskominen on vain yksi tiedon kriteeri. Näin ollen usko ja tieto eivät ole samaa tarkoittavia asioita.  Tämä on selvää.  Rantalan ja Enqvistin kirjoituksissa ei kuitenkaan puhuta uskomisesta vain tässä merkityksessä, vaan myös uskonnollisesta uskosta ja sen suhteesta tietoon sekä uskonnosta ja sen suhteesta (luonnon)tieteeseen.

II

Niilo Rantalan hieno ja monipuolinen kirjoitus käy läpi uskonnon ja tieteen välistä suhdetta useiden esimerkkien valossa. Hän ei kuitenkaan jää pitkään analysoimaan asioita, vaan ryntää aika nopeasti eteenpäin päämääränään osoittaa, että uskonnon ja tieteen välillä ei de facto tarvitse olla mitään erityistä niiden luovaa vuoropuhelua häiritsevää ristiriitaa.

Rantala tuo esiin monien eri ajattelijoiden, sekä teistien että ei-teististen tieteentekijöiden, kiinnostavia näkemyksiä peilaten niitä uskonnon ja tieteen akselilla. Koska hän mainitsee monia näkemyksiä, niiden analyysi jää pakostakin hieman pinnalliseksi.  Mutta sellaisenaan kirjoitus täyttää hyvin tehtävänsä.

Niilo Rantala. Kuva: Turun ja Kaarinan seurakunnat.

Niilo Rantala. Kuva: Turun ja Kaarinan seurakunnat.

Rantalan kirjoitus on rohkea ja tärkeä puheenvuoro kysymykseen, jonka ajankohtaisuus näyttää enemmänkin lisääntyvän kuin vähentyvän. Rantala toteaa: ”Yhä edelleen nykypäivän Suomessa näitä vastakkainasetteluja ruokitaan, jopa kummankin alan kärkinimien toimesta.” Kieltämättä Rantalan kirjoituksessa on hieman Enqvistin mainitsemaa apologian makua, mutta sitä ei ole syytä pitää pelkästään, jos lainkaan, moitteena, koska niin sujuvasti, kiinnostavasti ja tyylikkäästi hän uskonnon ja tieteen painia vyöryttää eteenpäin apostoli Paavalista lähtien nykyaikaan saakka.

Rantala kritisoi suorin sanoin sitä, että uskonnon ja tieteen välille luodaan tahallisesti tai tahattomasti vastakkainasettelua.  Ennen muuta hän näyttää suhtautuvan kielteisesti tai ainakin epäilevästi evoluutiobiologi Richard Dawkinsin (1941–), tähtitieteilijä ja tieteen popularisoija Carl Saganin (1934–1996) ja filosofi Daniel Dennettin (1942–) näkemyksiin, joiden yhdeksi perusväittämäksi Rantala mainitsee ”kaiken olevan perustana on aine eikä esimerkiksi Jumala tai mieli”. Toisaalta Rantala sanoo, että vastaavaa joko-tai -ajattelua uskonnon ja tieteen suhteen edustavat uskonnon puolella selkeimmin kreationistit ja fundamentalistit.  Hän esimerkiksi toteaa, että ”[n]uoren maan kreationistit, joita USA:ssa riittää, uskovat … tinkimättömästi, että maailman luominen tapahtui 6000 vuotta sitten ja sanatarkasti ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan”.

Nämä edellä mainitut uskonnon kriitikot ovat tärkeitä nimiä, mutta filosofi ja neurotieteilijä Sam Harrisin (1967–) näkemys olisi ollut tärkeä saada mukaan kirjoitukseen. Rantalan olisi toivonut hieman enemmän analysoivan sitä, millä perustein uusateistit päätyvät uskontoa koskeviin kielteisiin näkemyksiinsä. Nyt kirjoitus raapaisee, vaikka osuvasti, esimerkiksi Dawkinsin ja Dennettin vakavasti otettavien ja perusteellisten uskontokritiikkien pintaa.

Sam Harris. Kuva: Wikipedia.

Sam Harris. Kuva: Wikipedia.

 

Ensi silmäyksellä näyttää siltä, että Dawkins ja Harris luovat kristinuskosta olkinuken, jonka kaataminen onnistuu helposti, koska he ottavat usein kritiikin kohteeksi fundamentalistiset tai ainakin konservatiiviset uskonnäkemykset.  Mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa. Nimittäin sekä Dawkins että Harris pitävät maltillistakin uskontoa myrkkynä, koska myös maltillinen uskonto esittää normaalina sellaisen tilanteen, ettei kaikkia perustavia uskomuksia tarvitse perustella tai arvioida niiden seurauksien valossa. Näin ollen he voivat väittää, että maltillisen uskonnon salliminen saa aikaan valitettavan suotuisat kasvuolosuhteet fundamentalistiselle ja jopa radikaalille uskonnollisuudelle, jossa tieteelliseen tietoon tai järkeen vetoaville perusteille on vielä vähemmän tilaa. Dennett vaatii uskontojen luonnontieteellistä tutkimusta. Hänen mukaansa uskonto on liian tärkeä aihe jätettäväksi sellaisen tutkimuksen ulkopuolelle. Myös Dennettin mielestä maltilliset uskovaiset ovat osaltaan vastuussa fundamentalistien teoista, koska he antavat fundamentalisteille suojaisen paikan radikalisoitua.

Dawkins sanoo olevansa lähes sataprosenttisen varma siitä, ettei mitään kristinuskon kaltaista Jumalaa ole olemassa, vaan luonnonvalinta ohjaa kehityksen kulkua. Jumala on siis tarpeeton hypoteesi. Sokea kelloseppä, jolla ei ole tahtoa eikä tarkoitusta, on ”luonnon ihmeiden” luoja, se toimii aina luonnossa kulloinkin valitsevan tilanteen mukaisesti.

Rantala toteaa: ”Olennaista on huomata, että vaikka uskot Jumalan luoneen maailman, et ole kreationisti.” Näin on, mutta siitä huolimatta väitettä olisi ollut relevanttia edes lyhyesti avata. Joissakin muissakin kohdin, esimerkiksi kirjoituksen kohdassa, jossa Rantala käsittelee filosofi Ludwig Wittgensteinin (1889–1951), teologi Karl Barthin (1886–1968), kirjailija Fjodor Dostojevskin (1821–1881), teologi-filosofi Sören Kierkegaardin (1813–1855) näkemyksiä, hän laittaa joko lyhyen maininnan tai sitaatin, joita hän ei avaa sen enempää. Toisaalta kaikkien Rantalan kirjoituksessa mainittujen ajattelijoiden yksittäiskohtaiseen analyysiin yhdessä kirjoituksessa ei ole mahdollista ryhtyä, mutta siitä huolimatta olisi kaivannut hieman enemmän lihaa luiden ympärille.

On totta, kuten Rantala mainitsee, että kreationistien ja uusateistien väliin mahtuu paljon, ehkä enemmistö kristityistä, muulla tavoin ajattelevia.   Tämänhetkisessä tieteen ja uskonnon dialogissa vaikuttaa kolme pääuraa, joiden liepeille useimmat näkemykset sijoittuvat. Ne ovat konfliktimalli, itsenäisyysmalli ja päällekkäisyysmalli.  Rantala selittää konfliktimallin edustajien uskovan, että ennen pitkää seuraa tieteen ja uskonnon vääjäämätön yhteentörmäys ja sen seurauksena toisen voitto.

Itsenäisyysmallin, jonka Rantala samastaa fideismiin, mukaan uskonto ja tiede ovat toisistaan riippumattomia eivätkä tutki samaa asiaa eivätkä ne joka kohdin edes liity toisiinsa. Näin ollen uskonto ja tiede ovat toisistaan riippumattomia näkemyksiä ja toimintatapoja, jotka eivät voi olla keskenään ristiriitaisia. Näiden välimuotona on niin sanottu päällekkäisyysmalli, jonka mukaan kristinusko ja tiede eivät ole kokonaan päällekkäisiä, mutta ei myöskään riippumattomia toisistaan –  ja niillä on useita kohtaamispaikkoja.

Rantalan mukaan esimerkiksi tähtitieteilijä Galileo Galilei (1564–1642) ja matemaatikko ja fyysikko Isaac Newton (1642–1727) nojasivat luonnontieteellisissä tutkimuksissaan useissa kohdissa teologiseen ja kristilliseen maailmankuvaan.  Rantala mainitsee Newtonin todenneen ”Jumala on aina ja kaikkialla, hän muodostaa ajan ja avaruuden”.

Samankaltaisesti ajatteli Helsingin yliopiston ydinfysiikan (myöhemmin alkeishiukkasfysiikan) professori K. V. Laurikainen (1916–1997), joka tuli tunnetuksi luonnontieteen ja uskonnon suhdetta koskevista kirjoituksistaan. Akateemikko, silloinen Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professori, Ilkka Niiniluoto (1946–) ja K. V. Laurikainen kävivät aiheesta tärkeän ja pitkän keskustelun Vartijassa ja Kanava-lehdessä vuosina 1980–1984. Molempien yksittäisiä kolumneja ilmestyi myös Tiedepolitiikka-lehdessä. Kaikkien aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua näihin Laurikaisen ja Niiniluodon kirjoituksiin, jotta saisi laajan perspektiivin uskonnon ja tieteen vuoropuheluun.

K. V. Laurikainen. Kuva: Wikipedia.

K. V. Laurikainen. Kuva: Wikipedia.

Laurikainen vakuuttaa kirjassaan Fysiikka ja usko (1978), että ”Jumala on tämän todellisuuden syvin sisällys: Hän on läsnä kaikkialla, perusta kaiken sen olemassaololle mikä on.” Rantalan mukaan ”[t]ällaisen näkemyksen riskinä on luonnollisesti putoaminen jonkinlaiseen panteismiin, joka ei puolestaan ole kaukana Baruch Spinozan ajatuksista 1600-luvulla.” On vaikea arvioida, onko tällaista ”riskiä” olemassa. Laurikaisen ajatus ei kuitenkaan ole yhteneväinen filosofi Spinozan (1632–1677) näkemyksen kanssa.

Spinozismista eli näkemyksestä, että Jumala ja luonto ovat yhtä (Deus sive natura eli Jumala tai luonto), syyttäminen oli vielä 1700-luvulla ja myöhemminkin vakava syytös, koska panteismi samastettiin ateismiin tai ainakin katsottiin usein johtavan siihen. Vaikka nykyään Suomessa voi olla vapaasti mitä mieltä tahansa Jumalan olemassaolokysymyksestä, niin tuskin vakaumuksellinen kristitty kuitenkaan haluaa pukea päälleen panteismin viittaa.

Luonnontieteilijä Charles Darwinin (1809–1882) uskonnollisuudesta on vaikea sanoa mitään varmaa.  Lyhyesti ilmaisten voidaan todeta Darwinin olleen elämänsä alkuaikoina kristitty. Hän pysyi ainakin jossain määrin tapakristittynä koko elämänsä ajan. Dokumenttien mukaan näyttää siltä, ettei Darwin koskaan ollut erityisen vakaumuksellinen kristitty, vaan jo varhaisaikuisuudessa kristinuskon korvautui hieman epämääräisellä teismillä.  Darwinin elämän viimeisten vuosikymmenten aikana teismi vuorostaan korvautui agnosti(si)smilla. Näin ollen väitteille, että hän olisi vanhoilla päivillään löytänyt uskonsa uudelleen, ei löydy todisteita. Se, että Darwin olisi menettänyt uskonsa vuonna 1851 10-vuotiaan tyttärensä Annien (Anne Elizabeth) kuoleman takia, jää spekulaatioksi. Se voi olla yksi syy, mutta ei suinkaan ainut syy sille, että Darwin ei enää uskonut Jumalaan.

III

Kari Enqvist kritisoi apologia-formaattia. Lisäksi hän käsittelee tieteen tekemisen ehtoja ja aivan erityisesti hän tarkastelee Giordano Brunon uskonto- ja tiedenäkemystä sekä sitä, miksi katolisen kirkon inkvisitio tuomitsi Brunon roviolle.

Kirjoituksensa aluksi Enqvist väittää Rantalan kirjoituksen seurailevan apologia-formaattia. Siihen kuuluvat muiden muassa a) osio, jossa ihmetellään ateistien uskontoa koskevaa ymmärtämättömyyttä; b) osio, jossa evoluutiobiologi ja uusateisti Richard Dawkinsia pilkataan; c) osio, jossa Newtonin ja Galilein kaltaisten tiedemiesten sanotaan olleen hyviä kristittyjä ja d) osio, jossa uskonnon ja tieteen sanotaan olevan erillisiä, mutta yhtä hyviä tapoja hahmottaa todellisuutta.

Enqvist kiistää Rantalan näkemyksen, että Newton nojasi ”kirjoituksiensa perusteella monessa kohdin hyvinkin teologiseen ja kristilliseen maailmankuvaan”. Enqvistin mielestä Rantalan väitteessä ”lempeän tulkinnan mukaan… kyseessä on tosiseikkojen valikoiva esittely, jyrkemmän mukaan tietoinen harhaanjohtaminen.” Ainoaksi perusteeksi ”syytteelleen” Enqvist näyttää tarjoavan seuraavan: ”Jos Newton nyt heräisi henkiin, luterilainen kirkkomme pitäisi häntä vääräoppisena. Kolminaisuuden kieltäjästä kanneltaisiin tuomiokapituliin välittömästi.”

Ottamatta kantaa Rantalan Newtonin teologista ja kristillistä maailmankuvaa koskevaan väitteeseen, niin hieman epäselväksi jää se, miksi se olisi jopa harhaanjohtamista, kuten Enqvist toteaa. Jos fyysikko julkisesti kieltäisi triniteetin eli kolminaisuusopin, niin siitä mitä todennäköisimmin ei kanneltaisi mihinkään Suomen evankelisluterilaisen hiippakunnan tuomiokapituliin. Jos jostain oudosta syystä näin tehtäisiin, niin tuskin tuomiokapituli edes käsittelisi asiaa tai jos käsittelisi, niin kantelu ei tietenkään johtaisi mihinkään sanktioihin. Kantelijan näkemyksiä ja motiiveja sen sijaan saatettaisiin hiljaisuudessa ja osaaottavasti hymyillen hämmästellä.  Tätä lempeämmän tulkinnan mukaan voi myöntää Enqvistin olevan oikeassa siinä, että tuskin Newton kannatti tai henkiin herätettynä kannattaisi kaikkia kristillisiä dogmeja, opinkappaleita.

Enqvist ihmettelee, miksi uhrataan niin paljon ruutia satojen vuosien takaisiin eurooppalaisiin tiedemiehiin. Oman aikansa lapsina he ovat tietenkin kaikki omaksuneet kristinuskon. Tämä pitää osittain paikkansa, mutta eivät kai sentään kaikki tuon ajan tieteentekijät olleet kristittyjä. Enqvist tarkoittaneekin sitä, että keskiajan ja sen jälkeisen ajan, aina 1800-luvulle saakka, tiedemiehet joutuivat tunnustamaan kristinuskoa, vaikka eivät tosiasiassa olisikaan olleet kristittyjä. Sellainen oli ajan henki.  Suurin enemmistö kaikista tieteilijöistä on kuitenkin elänyt viimeisen sadan vuoden aikana. Näin ollen Enqvistin mukaan ehkä kannattaisi tutkia heidän uskonnollisia näkemyksiään.

Enqvistin kirjoituksen päätehtävä on kumota monien kristillisten apologeettojen ja Rantalan väite, että katolinen kirkko poltti italialaisen Giordano Brunon (1548–1600) kerettiläisyyden takia elävältä Rooman Campo dei Fiorilla 17.2.1600 ”ennen kaikkea uskonnollisten näkemystensä, ei niinkään tieteellisten tutkimustensa vuoksi.”

Enqvist kiistää tämän väitteen ja hänen mukaansa se ”paljastaa kuilun, jonka partaalla apologeetat horjuvat.” Hänen mukaansa apolologi-formaatissa lause ”Giordano Brunoa ei poltettu hänen tieteellisten mielipiteidensä vuoksi” ryöpsähtää silmille helpottuneena ja voitonriemuisena. Siihen ei sisälly katumusta tai anteeksipyyntöä. Bruno poltettiin roviolla, mutta ”se oli ok, koska häntä ei poltettu tieteen vuoksi.”

Tämä on suopeankin tulkinnan mukaan virheellinen näkemys ja antaa kristillisistä apologeetoista vinouteen käsityksen. Sen sijaan Enqvist toteaa aivan oikein sen, että näkemykset (esimerkiksi Marian neitsyyden epäileminen), joista Brunoa syytettiin, ovat nykyajan näkökulmasta tarkastellen kelvollisia tieteellisiä, myös teologisen tutkimuksen, hypoteeseja.   Brunoa ei poltettu hänen tieteellisten näkemystensä vuoksi, jos tieteellä tarkoitetaan menetelmiä, joilla luontoa havainnoidaan. Mutta Enqvist on oikeassa, että Bruno poltettiin roviolla kuitenkin sellaisen eetoksen takia, joka ajaa ihmiset tieteentekijöiksi. Nimittäin tieteessä on tärkeää muodostaa hypoteeseja, epäillä, ilmaista vapaasti mielipiteitään ja etsiä selityksiä ilmiöille ja asioille. Mutta Rantalakin on siinä mielessä oikeassa, ettei Brunoa poltettu tiukasti ottaen tieteellisten tutkimustensa takia.

Professori ja tietokirjailija Kari Enqvist. Kuva: Linda Tammisto.

Professori ja tietokirjailija Kari Enqvist. Kuva: Linda Tammisto.

On totta, että Brunon oikeudenkäyntiprosessia ohjannut italialainen jesuiitta ja kardinaali Roberto Francesco Bellarmino (1542–1621) julistettiin katolisen kirkon pyhimykseksi vuonna 1930. Mutta tuskin hänestä tuli pyhimys tämän toimintansa takia. Nimittäin pyhän Roberton elinaikana vaikutti viitisentoista paavia. Hän kirjoitti esimerkiksi kaksi katekismusta paavi Clemens VIII:n aikana sekä lukuisia poleemisia, katekeettisia ja eksegeettisiä kirjoituksia. Roberto lahjoitti omaisuutensa, toimi arkkipiispana ja paavien tärkeänä neuvonantajana. Mutta juuri Clemens VIII oli paavi, joka julisti Brunon 20.1.1600 kerettiläiseksi.

Enqvist toteaa: ”…eikä yksikään apologeetta tunne tarvetta pahoitella asiaa, saatikka pyytää anteeksi.” Jos näin on, Enqvist on oikeassa. Monia muitakin väärintekoja on taannehtivasti pyydetty anteeksi, vaikka anteeksipyytäjät eivät olekaan toimineet väärin niitä kohtaan, joilta pyydetään anteeksi. Anteeksipyytäminen on symbolisesti tärkeä teko. Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa (omasta syystäni, omasta syystäni, omasta suuresta syystäni) tulisi kuulua meidän kaikkien huulilta ja sydämestä, kun on kysymys dominikaanimunkki, filosofi, tähtitieteilijä, okkultisti Giordano Brunon täysin epäinhimillisestä, epäoikeudenmukaisesta ja häpeällisestä kohtelusta.

IV

Uskonnon ja tieteen dialogi on oleellisen tärkeää.  Nimittäin se voi edistää – ja toisinaan edistääkin – molempia todellisuuden hahmottamistapoja auttaen niitä paremmin ilmaisemaan oman näkökulmansa todellisuuteen. Toisaalta on relevanttia ajatella, että sekä uskonnolla että tieteellä on oma suhteellisen autonominen elämänmuotonsa tai elämismaailmansa (Lebensform, Lebenswelt). Tämän takia kovin suoraviivaisen kritiikin esittäminen toista elämänmuotoa kohtaan on ongelmallista, jossain kohdin jopa mahdotonta, sortumatta vakaviin virheisiin tai oman elämänmuotonsa ylvästelyyn toisen elämänmuodon kustannuksella.

Uskontoa voidaan tutkia rationalistisesti (Kant) tai fideistisesti (Wittgenstein) hukkaamatta uskonnon omaa identiteettiä tai tekemättä siitä irrelevanttia ja merkityksetöntä sanahelinää, jolla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen.  Toisaalta tiedettä ei tulisi rajoittaa ”vain” luonnontieteeksi, jonka avulla ei ole aina helppoa eikä mielekästään tarkastella uskontoa ja sen totuuksia. Wittgensteinin Tractatuksen sanoin: ”Meistä tuntuu, että vaikka kaikkiin mahdollisiin tieteen kysymyksiin olisikin vastattu, elämänongelmiamme ei olisi edes vielä sivuttu.”

Emme voi myöskään suoraan aistielimin havaita esimerkiksi radikaalia pahaa (radikal Böse) ainakaan siinä mielessä kuin valistusajan suuri filosofi Immanuel Kant (1724–1804) sen ymmärtää, vaikka olisimme vakuuttuneita pahan olemassaolosta maailmassa.  Miten Kant päättelee radikaalin pahan olemassaolon ja sen ”havaittavuuden” ja tietääkö hän radikaalin pahan olemassaolon a priori, ennen kokemusta? Mikä on radikaalin pahan olemassaolon ja ”havaittavuuden” yhteys Jumalan olemassaoloon ja ”havaittavuuteen”?

Immanuel Kant. Kuva: Wikipedia.

Immanuel Kant. Kuva: Wikipedia.

Kantin mukaan taipumus pahaan ”voidaan tietää vain a priori lähtemällä pahan käsitteestä, sikäli kuin se on mahdollinen vapauden lakien (sitovuuden ja vastuullisuuden) mukaisesti”. Radikaalin pahan ”taipumuksen juurtumista ihmiseen ei tarvitse todistaa muodollisesti; todisteeksi riittävät ihmisten tarjoamat räikeät esimerkit.” Toisaalta hän perustelee radikaalin pahan olemassaolon sen olemassaolosta seuraavien empiiristen tapahtumien, sotien ja muiden tekojen avulla.

Vastaavasti Kantin mukaan me emme voi havaita tai varsinaisesti tietää (wissen) Jumalan olemassaoloa. Mutta meidän on kuitenkin järkevää ajatella ja toivoa Jumalan olevan olemassa. Nimittäin olisi epäoikeudenmukaista ja ihmisille sietämätöntä, jos hyveellisesti eläneen ihmisen elämä sattuisikin olemaan surkeaa ja ilman toivoa paremmasta tulevasta elämästä. Näin ollen moraalinen ihminen ei voisi olla onnellinen ilman toivoa moraalisesta maailmanhallitsijasta, Jumalasta, ”sillä onnellisuuden toivo alkaa vasta uskonnosta”. Jumalan olemassaoloa Kant pitääkin käytännöllisen eikä teoreettisen järjen postulaattina eli vaatimuksia.  Pääteoksessaan Puhtaan järjen kritiikissään, sen toisen painoksen esipuheessa, Kant sanoo viisaasti, että hän pitänyt välttämättömänä kumota (aufheben) tiedon tehdäkseen tilaa uskolle (”Ich musste also das Wissen aufheben, um zum Glauben Platz zu bekommen”).

V

Palaan hetkeksi Brunon muutamiin ajatuksiin. Bruno oli kaiketi ensimmäinen, joka yhdisti maailman äärettömyyden idean käsitykseen tähtijärjestelmämme heliosentrisyydestä, aurinkokeskeisyydestä. Tämä näkemys oli tärkeä askel kohti modernia maailmankuvaa. Mutta Brunon okkulttisia aineksia ei ole syytä pitää relevantteina, koska magia ei ole tie inhimillisen todellisuuden ymmärtämiseen, sen sijaan uskonto omana suhteellisen itsenäisenä elämänmuotona on. Uskonto ei ole siis vain magian vararikko.

Bruno puhuu saksalaisen filosofi, teologi, juristi ja astronomi Nicolaus Cusanuksen (1401–1464) lailla vastakohtien yhteenlankeamisesta (coincidentia oppositorum): kaikki on yhtä, kaikkeen painaa maailmansielun läsnäolo leimansa. Maailmankaikkeutta voidaan tarkastella taideteoksena. Sen luonne oivalletaan parhaiten poeettisen intuition avulla.  Bruno väitti: ”Ei sellainen ihminen ole filosofi, joka ei runoile ja maalaa.”  ”Turhaan ei sanota, että ymmärtäminen on fantasiahahmojen näkemistä ja ymmärrys fantasiaa…” Näin Bruno korosti mielikuvituksen merkitystä, joka on tärkeää sekä uskonnon ymmärtämisessä että tieteen tekemisessä. Myös Kantin näkemystä mielikuvituksesta voidaan pitää merkittävänä. Hän sanoi mielikuvituksen olevan aina jo havainnossa mukana, siis havainnon välttämättömänä komponenttina.

Svante Nordin. Kuva: Wikipedia.

Svante Nordin. Kuva: Wikipedia.

Lainaan lopuksi ruotsalaista aatehistorian professori Svante Nordinia (1946–). Hän tiivistää hienosti sen, ettei kukaan voi täysin ymmärtää intohimoisesta tavoittelustaan huolimatta todellisuutta kaikkinensa. Tämän takia sekä uskonnon että tieteen näkökulmat todellisuuteen ovat suurenmoisia Jumalan lahjoja ihmiskunnalle.  Nordin kirjoittaa: ”Ihmisjärki ei kuitenkaan voi koskaan käsittää maailmaa täydellisesti. Se muistuttaa ennemminkin Ikarosta, joka sortui yrittäessään tavoittaa auringon, tai myös metsästäjä Aktaionia, joka myytin mukaan näki Artemiin kylpevän alastomana, jolloin jumalatar käski koiriensa repiä hänet. Kuolevaisen osaan kuuluu, ettei jumalallinen tosioleva voi täysin paljastua hänelle.”

Kirjoitin kommenttipuheenvuoroni Rantalan monipuolisen ja tyylikkään ja Enqvistin väkevän ja iskevän kirjoitusten inspiroimana. Toivon, että keskustelu aiheesta jatkuu joko tällä tai toisella foorumilla.

 

Artikkelikuvassa K. V. Laurikaisen teos Fysiikka ja usko (1978).


Matti Taneli

Kirjoittaja

Matti Taneli on turkulainen kasvatustieteen tohtori sekä filosofian että teologian maisteri. Taneli toimii uskonnon, psykologian ja filosofian lehtorina sekä elämänkatsomustiedon opettajana Salon lukiossa ja Salon lukion aikuislinjalla. Hän on myös pappi. Taneli on kirjoittanut moniin kirjoihin ja aikakauslehtiin kasvatuksesta ja (uskonnon)filosofiasta. Hänen kiinnostuksensa kohteisiin kuuluvat muun muassa Immanuel Kantin filosofia, pahan problematiikka ja hyvän elämän mahdollisuus.


'Uskonnon ja tieteen dialogista' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 4.7.2020 @ 14.32 Heikki Tikkala

    Tieteen ja uskonnon ristiriitaa on ratkottu niin monta vuosisataa, että jonkinlaista taisteluväsymystä näyttäisi esiintyvän. Kummankin osapuolen kenraalit johtavat edelleen taitavia operaatioitaan, mutta takana joukot harvenevat. Ristiriita näyttäisi ratkeavan yleiseen rintamakarkuruuteen, kun väki keskittyy kiinnostavampiin asioihin. 1960-luvulla alkanut new age -liikehdintä toi viimeistään kristillisten yhteisöjen sisällekin symbolisen myyttientulkinnan. Nykyään on ihan OK olla kristitty uskomatta Jeesuksen historialliseen neitseestäsyntymiseen, ylösnousemukseen jne. – kunhan malttaa olla julistamatta (epä)uskoaan väärissä paikoissa. Samainen new age harvensi myös tiedeuskovaisten rivit. Tieteen ammattilaiset heiluttavat edelleen tiedelapiota virka-aikana, mutta harrastavat vapaa-ajallaan arveluttavaa huuhaata kuten muukin kansa. Minkäs teet, paranormaaleja ilmiöitä kun sattuu myös akateemisissä piireissä. Uudeksi kansanuskoksi näyttäisi kehittyvän synkretistinen henkisyys, Jumalalla tai ilman. Napsimme elämäneväämme kulloisenkin tarpeen mukaan tieteestä tai hengellisestä supermarketista tekemättä juurikaan erottelua alkuperän perusteella.

    Vastaa

    • 6.7.2020 @ 7.16 Heikki Tikkala

      Kun tässä näyttää väljää olevan, jatkan vielä ite-filosofointia, polttelee niin kovasti…
      Tieteen ja uskonnon kiistassa on sellainen jännä paradoksi, että uskonnossa itse asiassa eletään todeksi se maailmankuva, joka tieteen tutkimustuloksista muodostuu. Jos tiede jotain todistaa, niin sen, että erillisyys on harhaa, erillisiltä näyttävät ilmiöt ovat osa laajempaa kokonaisuutta, joka selittyy yhteisillä lainalaisuuksilla. Lopulta kaiken teoriaa niputtaa olevaisen yhteen algoritmiin.
      Kaiken ykseys ei kuitenkaan koske tieteentekijän tietoisuutta, sitä alustaa, jolla tieteellinen maailmankuva lepäilee. Päinvastoin: tieteellinen menetelmä perustuu mahdollisimman tarkaan tutkimuksen kohteen ja tutkivan subjektin erotteluun. Tämä samainen erottelu on tietysti välttämätöntä kaiken tietoisen olemassaolon syntymiselle, tieteessä se on vain systematisoitu äärimmilleen.
      Itsestään tietoiset olennot kehittyivät kymmeniä- tai satojatuhansia vuosia sitten kielen ja käsitteellisen ajattelun synnyn myötä. Samoihin aikoihin syntyivät uskonnot suhteellistamaan tietoisen olemassaolon vaatiman erillisyyden. Uskonnossa elämme todeksi sen, että vain Jumala – universumin elämää synnyttävä kokonaisuus – on oikeasti olemassa. Saman oivalluksen voimme lukea eri tieteiden oppikirjoista sillä erotuksella, että termi Jumala on tieteellisen lähestymistavan sisäänrakennetun rajoituksen vuoksi jätetty pois. Suoran kokemuksen lisäksi Jumalaa voidaan lähestyä vain kielen avulla, ja kielen rakenteissa on jo erottelu subjektin ja objektin välillä. Näin Jumalakin tipahtaa objektiksi muiden objektien joukkoon, helpoksi saaliiksi tieteen koulimalle kriittiselle mielelle.
      Ennen kuin tiede ja uskonto ymmärtävät olevansa yhteisellä asialla tarvitaan vielä yksi Entmythologisierung: oivallus että olemme itsekin myyttisiä olentoja. Meemiteorian kehittäjä Susan Blackmore päätyi tähän tieteellisen työnsä kautta. Hän ryhtyi harrastamaan meditaatiota ymmärrettyään, ettei minuus ole muuta kuin itsekkäiden meemien muodostama löyhä yhteenliittymä. Niin se homma etenee.

      Vastaa

  2. 8.7.2020 @ 8.39 Matti Heiliö

    Tieteen ja uskonnon vuoropuheluun kaivattaisiin sopivasti nöyryyttä ja sen tunnustamista, että perimmäisiä vastauksia ei lopulta ole kenenkään hallussa. Tulisi ottaa vakavasti se mahdollisuus, että, ihmisen tietokyvyllä on raja, jonka taakse ei ole pääsyä. Olen käyttänyt tästä nimitystä kolmas horisontti. (blogi mattiheilio.fi). Tämän seikan, ns kognitiivisen sulkeuman, ovat tunnistaneet eri tavoin useat kirjoittajat. Stephen Hawkingin kynästä on lähtenyt tunnustus: ”Suuri fysiikan yhtenäisteoria saattaa löytyä, mutta …sekin olisi vain joukko yhtälöitä ja sääntöjä. Mikä puhaltaa hengen näihin yhtälöihin ja saa aikaan maailmankaikkeuden, jota yhtälöt kuvaavat? Miksi maailmankaikkeus ylipäänsä välittää olla olemassa, siihen minulla ei ole vastausta.” Professori Matti Kamppinen on huomauttanut, että ihmisen on sanottu olevan “kognitiivisesti suljettu muun muassa vapaan tahdon ongelman, mind/body -ongelman, universumin tyhjentävän selityksen suhteen (Tieteessä Tapahtuu 2/99)”. Professori Tapio Ala-Nissilä: ”Edes meillä fyysikoilla ei ole lopullista yhtenäisteoriaa käsissämme, emmekä voi koskaan edes välttämättä tietää, onko kehittämämme mikroskooppisin teoria todella sellainen, tai onko sellaista edes olemassa” (Tieteessä Tapahtuu 3/99). Fysiikan yleisökysymyksiin vastaileva (part-time) fyysikko Viktor T Toth selvitti taannoin kosmologian, yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttikenttäteorian kiemuroita. Hän kirjoitti hauskasti ja viisaasti: “It says nothing about why the cosmos exists, whether it has any origin outside of its existence, or any reason, purpose or rationale for its existence. Arguably, such questions will remain in the realm of priests or philosophers, not physicists”. Viimeaikaisesta fysiikan filosofian keskustelusta kannattaa panna merkille David Bohm, Oppenheimerin, Bohrin, Einsteinin ja Heisenbergin aikalainen ja kollega, jonka vaihtoehtoinen ajattelu puhuttaa tiedemaailmaa. Platonin filosofian kuuluisa luola-vertaus sisältää itse asiassa jo oivalluksen tiedon reunoista. Aistimuksemme ja päätelmämme ovat vain peritodellisuuden varjoja.

    Enqvistin kevennystä jatkaakseni tiede on monessa testattu, hämmästyttäviä tuloksia tuottava lapio, mutta silläkään ei voi tavoittaa kaikkea, mm punnita aineettomia aavisteluja. Uskonnon nimissä lausuttujen väittämien tulisi myös huomioida tämä rajoituksemme ja vaatimaton paikkamme maailman tarkkailijoina. Kolmannen horisontin ajatus voisi tarjota sopua uskonnon ja tieteen painiskeluun. Jäämme lapioinemme lopulta monttu auki keskeneräisen kaivannon äärelle.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.