Perinnäisessä hyve-etiikassa ajatellaan siten, että hyveet ovat liiallisuuksien keskivälejä. Jokaista hyvettä ympäröi kaksi pahetta. Esimerkiksi seurallisuuden hyve on jurouden ja pellemäisyyden keskiväli. Tarkastelen hengellistä asennetta ”usko” tästä näkökulmasta.
Fiducia affektina
Luther kirjoitti varhaisemman Galatalaiskirjeen selityksessään, että fiducia-usko on affekti, joka on certus. Toisin sanoen uskonnollinen affekti on varmuutta muistuttava tunne. Lutherkin tunsi uskonnollisen asenteen kolme muotoa, joista muodostuu yksi.
On notitia eli historiallinen tieto. Esimerkiksi se, että Pontius Pilatus oli maaherra. On assentia, eli historiallisen tiedon hyväksymisasenne. Ja on fiducia, eli edellisen sisäistämiseen liittyvä kokemus.
Onko fiducia affektina tunne? Tästä asiasta on käyty keskustelua. On esitetty, että affekti ei viittaa tunteeseen sanan nykyaikaisessa merkityksessä.
Toisaalta jo Augustinus huomautti kirjassaan De Civitate Dei, että termit affectus, perturbatio ja passio tarkoittavat samaa asiaa.
Onkin niin, että myöhemmässä emootiotutkimuksessa affektin tulkinnat ovat seuraavia. Joko se on niin sanotuissa komponentiaalisissa teorioissa esitetty ilmiö, joissa tunne muodostuu eri elementeistä, joko tunteen kokonaisnimi tai sen yhden osan nimi.
Lutherin merkintä on lyhykäisesti analysoituna seuraava. Lause ”Jeesus Kristus on Vapahtajani” pätee tunteen kokijaan.
Mutta minkälaisesta tunteesta on kyse?
Onko mahdollisesti kyse arvostelmasta? Arvostelma edellyttää assentian eli totenapitämisasenteen. On kuitenkin tunteita, joihin ei sisälly assentiaa.
Esimerkiksi Patricia Greenspan edustaa tutkimuksissaan näkemystä, jonka mukaisesti tunteet ovat kohtuullisen ohimeneviä heikkoja aavistuksia, joita on hyvä pitää mielessä siihen asti, kunnes on saatu riittävä todisteaineisto faktojen osalta.
Esimerkiksi: soitan asuntovälittäjälle. Jokin hänen puheenvuoroissaan herättää tunteen, joka on luonteeltaan propositional feeling, epäilyksen, että kaikki ei mene normisti. Greenspanin mukaan tätä tunnetta kannattaa pitää mielessä niin kauan kuin on varmistuttu asioiden todellisesta laidasta.
Usko hyveenä ja tunteena
Ajateltaessa niin, että uskonnollinen usko on varmuutta muistuttava fiducia -kokemus, johon ei välttämättä sisälly assentiaa, herää kysymys, mikä on tällaisen uskon suhde hyveisiin.
Perinnäisesti on ajateltu, että on neljä ns. kardinaalihyvettä, viisaus, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Näihin kristillinen perinne lisää kolme teologista hyvettä, usko, toivo ja rakkaus.
Viisaus on rikkiviisauden ja tyhmyyden keskiväli. Rohkeus on vastaavasti pelkuruuden ja uhkarohkeuden paheiden keskiväli. Oikeudenmukaisuus on lakifundamentalismin ja rikollisuuden keskikohta. Siinä on kaksi osaa: kaikille, jotka sen ansaitsevat sekä korjaava oikeudenmukaisuus niille, joiden edellytykset ovat inhimillisistä ja kohtalollisista syistä heikompia kuin muilla. Kohtuullisuus on ylivaativaisuuden ja piittaamattomuuden keskiväli.
Jos uskonnollinen usko on hyve, tämä tarkoittaa uskonnollisen uskon luonnehtimista siten, että ei uskota liikaa eikä liian vähän. Kirjassaan Faith and Reason Anthony Kenny luonnosteli tällaista ideaa. Niin liikaa uskominen kuin myös liian vähän uskominen olisivat paheita, jota ympäröivät hyveellistä uskoa. Mutta vielä enemmän: uskonnollisen uskon hyveellinen omaksuminen teismin ja ateismin välissä olisi eräänlainen hyve.
Sankarin hyve ja pyhyys
Keskiaikaisessa ajattelussa esitettiin, että sankari eli pyhimys on se, joka on toteuttanut niin kardinaalihyveiden kuin teologisten hyveidenkin osalta eteviä ja tavan ihmisestä poikkeavia saavutuksia.
Jos hän oli onnistunut näissä kaikissa, hänestä tehtiin ensin tietyn kirkollisen protokollan seurauksena autuas ja myöhemmin pyhimys.
Mitä voisimme ajatella uskosta hyveenä? Onko uskonsankari se, joka uskoo paljon tai henkilö, joko kyseenalaistaa koko paketin, vai olisiko hän henkilö, joka uskoo sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän?
Mikäli vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on myönteinen, voitaisiin kenties ajatella, että kovan uskon vaatimuksen sijasta, ns. matalan profiiliin kristityissä, jotka tuntevat yhteyttä ensisijaisesti rukoukseen päänsä painaneeseen osaan kristikuntaa, olisi enemmän pyhiä kuin yleensä oletetaan.
Häpeä ja paheellinen usko
Paikallisessa keskustelussa on Paavo Kettusen toimesta kiinnitetty uskontoon liittyvään häpeään. Toisaalta angloamerikkalaisessa keskustelussa on käsitelty häpeää rakentavana ja moraalifilosofisesti tärkeänä tunteena. Näin on tehty esimerkiksi Gabriel Taylorin tutkimuksessa Pride, shame and guilt sekä Patricia Greenspanin tutkimuksessa Practical Guilt.
Jos ja kun uskonnollisia asenteita pidetään moraalisesti paheina ja paheisiin liittyvinä häpeäsuosituksina, on kiinnostavaa, että on myös sellainen suhtautuminen uskonnolliseen uskoon, jossa sen äärilaidat koetaan häpeällisiksi, mutta keskilaidat hyveiksi.
Kirjallisuus:
Patricia Greenspan, Emotions and Reason, 1988.
– Practical Guilt, 1995.
Gabrielle Taylor, Pride, shame and guilt, 1985.
Anthony Kenny, Faith and Reason, 1983.
Paavo Kettunen, Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä, 2011.
Artikkelikuvassa neljä hyvettä. Kuva: Jacques Patin, Public domain, via Wikimedia Commons.
