Baruch Spinoza. Kuva: Wikipedia.

Usko ja positivismi

Tietoa koskevan pohdinnan eräs suuntaus on positivismi. Tieteen piirissä termi tarkoittaa suunnilleen: maailmaa koskeva tieto on kokoelma kielellisiä, laadullisia tai määrällisiä todeksi katsottavia väittämiä. Väittämien kesken vallitsee looginen rakenne ja johdonmukaisuus, jota ihmisen ajattelu voi seurata ja vakuuttua päättelyn oikeellisuudesta. Tieto on havaintoihin perustuvaa, kumulatiivisesti kasvavaa ja riippumatonta päätelmiä tekevästä yksilöstä ja hänen kulttuuristaan.

Lisäksi on syytä huomata, että kokonaisuuteen kuuluu joukko aksioomia, lähtökohtaoletuksia, joita ei kyseenalaisteta. Niitä ovat muun muassa ajattelun säännöt, joita emme epäile: syyn ja seurauksen laki, ristiriidan laki (joko A tai ei-A, kolmatta ei ole), kokonaisuus on suurempi kuin sen osa. Luonnontieteellisessä yhteydessä positivismiin kuuluu lisäksi vaatimus väittämien verifioinnista tai falsifioinnista, lauseiden ja niitä vastaavan todellisuuden vastaavuudesta.

Kutsun uskonnon positivismiksi vastaavaa rationaalisen mielen ja apologian järjestelmää, jossa uskonnon tietoaines on kokoelma kielellisiä, laadullisia tai määrällisiä todeksi katsottavia väittämiä. Kokonaisuuteen kuuluu ajattelun lausumattomien oletusten ohella erityinen Jumalan postuloiva aksiooma, oletus metafyysisestä olennosta, jolla on ihmisen kaltaisen tajunta, kognitiivinen mielen rakenne ja tahto. Universumin mielen omaava persoona on viestinyt ihmiskunnalle itsestään kielellisessä muodossa kirjoituksissa, jotka ilmestyivät historiaan noin 3000 vuotta sitten.

Jumalan konkreettiseen olemukseen, kognitiiviseen ymmärrettävyyteen nojaava uskonto on haastettu historian aikana heti alusta pitäen, juutalaisen uskonnon muinaisuudessa.  Lähtökohtana on silloin maailman mysteerin kunnioitus, ihmisen mahdottomuus kurkottaa olevaisuuden ytimeen. Tästä seuraa Jumalaa koskevien kirjoitusten vertauskuvallinen ymmärrystapa. Aabrahamin uskon historia on muiden kiistojen ohella sisältänyt jännitteen, jota yksinkertaistaen on sanottu jaoksi apofaattisen ja katafaattisen teologian välillä. Tarkastelen muutamia kohtia historian polun varrelta. Apofaattinen, joskus sanotaan myös negatiivinen teologia, yrittää lähestyä Jumalaa negaatioiden muodossa lausuen, mitä ei voida sanoa. Katafaattinen teologia operoi positiivisten lausumien, propositioiden, avulla väittäen/kertoen, mikä/mitä Jumala on.

Alexandria, Filon ja Caligula

Apofaattisen teologian isäksi on sanottu Filon Alexandrialaista. Hän oli Jeesuksen aikalainen (kuoli 40 Jkr.), juutalainen filosofi ja opettaja, jota tutki juutalaisia kirjoituksia, tunsi perusteellisesti aikansa hellenististä viisautta ja etsi yhteyksiä näiden välille. Filonin hermeneutiikka erotti Raamatun teksteissä kirjaimellisen ja vertauskuvallisen merkityksen. Jälkimmäinen on usein todellisempi tulkinta, jonka asiaan vihkiytyneet voivat ymmärtää. Kristinuskon varhaiset kirkkoisät arvostivat häntä ja jotkut katsoivat hänet jopa kristityksi.

Filon oli puolustamassa juutalaisten vastarintaa näiden kieltäytyessä palvomasta keisaria jumalana ja pystyttämästä keisarin kunniaksi patsaita tai alttareita. Keisari Caligula kun oli tuomassa patsastaan Jerusalemin temppeliin. Vuosisatojen mittaan juutalainen kansa on kokenut julmaa kohtelua ulkopuolisten, erityisesti kristittyjen taholta. Toisaalta juutalaisuus on karsastanut myös omiaan, juutalaisen uskonnon konkretian, Tooran kirjaimellisen totuuden epäilijöitä. Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt Elisha ben Abuyah oli juutalainen rabbi ja uskonnollinen vaikuttaja, jonka kiistanalaiset mielipiteet kirjoituksista johtivat konflikteihin. Hän sai kerettiläisen leiman yhteisössään, ja juutalainen historiankirjoitus on kiistellyt tapauksesta uuden ajan vuosiin asti.

Euroopan kulttuuri ja maailmankuva antiikista pitkälle valistuksen aikaan asti on ollut juutalaiskristillisen uskonnon läpäisemää. Kansalaisten kielen käsitteistö jokamiehen puhetapoja myöten on marinoitu Raamatusta tihkuneeseen vaikutukseen. Käsite Jumala on juurtunut mieliin itsestäänselvyytenä. Jopa skepsiksen, uskontoa kritisoivan kapinan piirissä, hieman ambivalentisti, Jumala on käsitteenä osa maailmankuvan sisustusta. Ateismi ottaa asian jopa enemmän tosissaan kuin rauhallisesti maallistunut väki, joka ei tunne tarvetta liputtaa sen enempää epäilyään kuin myöskään mielen syvänteiden uskonnollisia tunteita. Kulttuuriin syöpynyt käsite on haastanut ajattelijoita, filosofeja, teologeja, uskovia ja skeptikkoja, tutkijoita ja tieteen tekijöitä. Kommentoin aluksi tunnettujen uskontoa kriittisesti puntaroineiden ajatuksia.

Spinoza ja d’Acosta

Baruch Spinozan (1632–1677) portugalinjuutalainen perhe pakeni inkvisitiota Amsterdamiin. Jo nuorena aikuisena hän oli omaksunut skeptisen ja kriittisen käsityksen heprealaisen raamatun kirjaimellisesta Jumala-kertomuksesta. Hän sai osakseen juutalaisen yhteisönsä vihat ja potkut seurakunnasta (herem). Aikalaiset luokittelivat hänet ateistiksi. Kuitenkaan teoksissaan hän ei kiellä Jumalan olemassaoloa. Hänen elämänikäinen paininsa Jumalan kanssa on merkillinen, lumoava ja ahdistava. Hän suomii VT:n kertomuksen tämänpuoleista konkretiaa ja tuntuu olevan negatiivisen teologian, propositioista pidättyvän, apofaattisen ajatustavan kannalla. Kuitenkin hän tuntuu samaan hengenvetoon tarjoavan tilalle listan väittämiä/propositioita Jumalasta. Teoksessa Uuden ajan kulttuurihistoria Egon Friedell kuvaa Spinozan ajattelua:

”Koska Jumala voidaan käsittää ainoastaan äärettömäksi ja sen tähden täysin epämääräiseksi olennoksi, ei hänellä myöskään voi olla mitään itseyttä eikä mitään persoonallisuutta. Ja koska sekä järki, että tahto edellyttävät itsetajuntaa, on häneltä kiellettävä myöskin nämä molemmat kyvyt. Paitsi tätä ehdottomasti ääretöntä olentoa ei voi olla mitään olemassa.”

Sen sijaan, että hän tyytyisi vaikenemaan Jumalaa koskevista väitteistä, hän rohkenee lausua vahvoja luonnehdintoja. Spinozan taustalta löytyy häneen vaikuttanut opettajana toiminut Uriel d’Acosta (1585–1640), portugalilainen filosofi, joka oli kodin peruja kristitty mutta kääntyi juutalaisuuteen ja lopulta kyseenalaisti sekä rabbiinisen että katolisen järjestelmän. Hänen kotinsa edusti Portugalissa niin sanottuja uuskristittyjä (Cristãos-novos), juutalaisuudesta kirkon painostuksen alla kääntyneitä. Inkvisitio tutki heitä ja luokitteli määreellä conversos, joka tarkoittanee piilojuutalaista. Perhe pakeni vapaamielisempiin maisemiin (Amsterdam, Hampuri). Acosta pettyi juutalaisuuden ritualistiseen lakiaitaukseen. Hän kyseenalaisti yhteisönsä tapoja ja kirjoitusten sanallista lukutapaa. Hänen rationaalinen skeptisyytensä kyseli, onko VT:n juutalainen laki oikeasti Jumalan säädös vai Mooseksen kirjoittama. Acosta koki kovia, muun muassa ruoskintatuomion synagogassa Amsterdamissa, hänen kirjojaan poltettiin jne. Lopulta päätyi itsemurhaan. Myöhemmin julkaistu elämänkertansa Exemplar Humanae Vitae on valistuksen ajan airut, humaanin luonnonoikeutta kunnioittavan uskonnon manifesti.

Mestari Eckhart, Anselm ja Tuomas

Eckhart von Hochheim (1260–1327/8) oli saksalainen teologi, filosofi ja kristillinen mystikko, joka on tunnettu sielun syvyyden ja olemassaolon mysteerin ajatelmistaan. Hänen kirjoituksensa viittaavat negatiivisen teologian kaltaiseen nöyryyteen tuntemattoman edessä.

”Läpitunkemattomassa pimeydessä, liikkumattomassa rauhassa on jumaluuden valtaistuin; voimme lausua ainoastaan negaatioita: että se on ääretön, tutkimaton, luomaton. Jokainen positiivinen predikaatti tekee Jumalasta epäjumalan. Jumala ei ole tätä tai tuota: jos joku arvelee oppineensa tuntemaan Jumalan ja kuvittelee tällöin jotakin, niin hän on tosin oppinut tuntemaan ”jotakin” mutta ei kuitenkaan Jumalaa.” (Mestari Eckhart, Egon Friedellin mukaan).

Mestari Eckhartin lausuma ilmentää samaa ”harakka tervatulla sillalla” -dilemmaa apofaattisen teologian ihanteesta ja väittämistä pidättäytymisestä. Hän lausuu ”jokainen positiivinen predikaatti tekee Jumalasta epäjumalan” ja kuitenkin edellisessä lauseessa listaa propositioita ja predikaatteja ”ääretön, luomaton”. Kiusaus sanoa jotain ylevää voittaa ja rikkoo aikomansa hiljaisuuden.

Ujostelemattoman positivistisen teologian tunnettuja klassikkoja ovat Anselm Canterburylainen (1033/4–1109) ja Tuomas Akvinolainen (1225–1274). Molemmat katsoivat voivansa rakentaa todistuksia Jumalan olemassaolosta. Tuomas tosin katsoi, että Anselmin todistus ei päde. Anselm yritti rationaalista ilmaveiviä määrittelemällä ”täydellisen olennon, jota täydellisempää ei voi olla”. Tällaisen täytyy olla olemassa, koska ”Jos täydellisin kuviteltavissa oleva olio olisi ainoastaan kuvittelijan mielessä, syntyisi ristiriita: on kuviteltavissa vielä täydellisempi olio, joka on olemassa myös kuvittelijasta riippumattomassa todellisuudessa”.

Tuomas Akvinolainen kumosi Anselmin yrityksen, mutta esitti itse useita todistuksia.Tuomas katsoi, että Jumalan olemassaolo voidaan johtaa aistihavainnoista. Ihminen voi ”induktiivisella päättelyllä” johtaa havaintotiedoista yleiskäsitteitä ja merkityksiä. Hieman tiivistäen tähän tapaan muotoili Tuomas Akvinolainen väittämänsä:

”Jumala on yksi, ei koostu osista (ruumis, sielu, materia, muoto). Jumala on täydellinen, eikä hänestä puutu mitään. Hän on täydellistä aktuaalisuutta. Jumala on ääretön, eli hän ei ole äärellinen fyysisesti, intellektuellisti ja emotionaalisesti samoin kuin luodut oliot. Tämä äärettömyys eroaa kuitenkin lukumäärällisestä tai koon mukaisesta äärettömyydestä. Jumala on muuttumaton, kykenemätön muuttumaan olemuksen ja luonteen mukaan.”

Positivistinen, katafaattisen teologian perusta tulee näin määritellyksi. Usko mestaroi metafysiikan alueella maailmaa mieleisekseen.

Kant, Wittgenstein. Mistä ei voi puhua…

Uuden ajan filosofiassa on paneuduttu epistemologiaan syvästi monien huomattavien ajattelijoiden töissä. On jälleen havahduttu tajuamaan olemassaolon mysteeri ja tiedon ja tietämisen filosofiset ongelmat – sanoisin Platonin ja Filonin oivalluksia seuraten.  Useilla pohtijoilla on yhteyksiä ja painavaa sanottavaa uskontofilosofiaan ja teologian tietoteoriaan (Kant, Huxley, Berkeley, Wittgenstein).  Luonnontieteen kehitys on paljastanut maailmaa koskevan tiedon aukollisuuden. Kumuloituva tieto lisääntyy, maailma toimii hämmästyttävästi tietoon nojaten, mutta silti tiedon horisontti pakenee ja jo maailmamme arkiset käsitteet kätkeytyvät kuin sumuun (aika, etäisyydet, maailman geometria, materian olomuodot, energia, paikallisuus/kaukovaikutus, järjestys, entropia, sattuma, kaaos). Tiedämme paljon mutta emme lopulta juurikaan tiedä mitä kaikki pohjimmillaan tarkoittaa.

Uskonnon positivismin ja materialistisen tiedefundamentalismin edustajat molemmat operoivat yhteisen paradigman varassa, joka kuuluu jotenkin näin: Maailmankaikkeudella on absoluuttinen peritodellisuus. Ihmisen aistimet ja mittaukset tavoittavat tästä oleellisesti oikeata tietoa. Maailma on ihmiselle periaatteessa käsitettävissä ts aistimme ja rationaliteettimme tavoittavat maailman ”oikein”. Ajattelumme päättelysäännöt ovat tosia ja luotettavia. Tajuntamme luoma euklidinen 4D-maailmanmalli on olennaisesti korrekti. Kutsun tätä ajatuskehystä tajuttavuuden aksioomaksi (intelligibility axiom). Uskonnollinen positivismi ja tiedeuskovaisuus molemmat allekirjoittavat olennaisesti tämän (a) maailman substanssin ja tajunnan koherentin vastaavuuden ja (b) maailman käsitettävyyden. Molemmilta tahoilta on hukassa jotain, jota kutsun kolmanneksi horisontiksi, perimmäisen tietämisen sokea piste, kognition sulkeuma, tiedon ja tajuntamme meille suljettu kupla.

Systemaattisen teologian koukerot

Nykyajan teologisessa ajattelussa systemaattinen teologia pohtii teologian totuuskriteereitä ja teologista epistemologiaa. Tässäkin liikutaan apofaattisen/katafaattisen teologian jännitteessä. Klassisen uskonnonfilosofian esimerkkien mukainen outo bifurkaatio nousee väistämättä esiin. Toisaalla korostetaan Jumalan mystisen tuonpuoleisuuden kunnioitusta (Jumala ei ole propositioilla kuvattava tosiasia) mutta lähes välittömästi kiirehditään luettelemaan propositioita, Jumalaa määrittäviä predikaatteja. Esimerkkinä Vartijan kirjoitukseni (19.7.2021), jonka kommenttikentässä TT Ilmari Karimies kuvaa ymmärtääkseni systemaattisessa teologiassa muotoiltua uskontofilosofiaa (kommentit eivät ole alkuperäisessä järjestyksessä):

”Jumala on tietämisen prinsiippi ensimmäisenä tietäjänä, jota ihmisen tietokyky heijastaa, luomakunnan tiedettävyyden syy sen luojana, joka on luonut sen tiedettäväksi, tietämisen kriteereiden (käsitteiden) lähde, tietämisprosessiin vaikuttava (kaikki illuminaatioteoriat) ja juuri tuo tiedon varsinainen kriteeri ja totuusehto. Ihminen siis tietää Jumalan vuoksi (ensimmäinen syy), Jumalan avulla (vaikuttava syy) ja kaikki tieto ja tietäminen viittaa Jumalaan (finaalinen syy). Tämä ehkä kuulostaa runoudelta, mutta on filosofiaa.”

Yksittäisten propositioiden totuusehdot ovat varsinaisesti Jumalassa.” Tämä viittaa Jumalan kaikkitietävyyteen. Augustinus ja hänen jälkeisensä teologia erottaa aamu- ja iltatiedon; asioiden tilan näkemisen luomakunnassa ja niiden ’näkemisen ’Jumalan tiedossa’. Koska Jumala on kaikkitietävä, on Jumalan tieto asioista varmempaa kuin empiirinen tieto. Lisäksi Jumalan kaikkitietävyys kattaa kaiken ajan. Jumala ei vain tiedä, miten asiat ovat nyt, vaan miten ne ovat kussakin ajanhetkessä.

Jumala itse ei ole propositionaalinen tosiasia eikä häntä voida jakaa sellaisiin, koska hän on ne yhdistävä ykseys, ihmisen ymmärryksen kapasiteetin yläpuolella ja itse tietämisen prinsiippi.”

Karimiehen mukaan uskossa on kysymys tuttuustiedosta, uskonkohteen kohtaamisessa syntyvästä kokemuksesta. Opilliset propositiot kuvaavat tätä kokemusta. Näin syntyy erityinen illuminaatio-tietoteoria. Teoria operoi kahdella kiintoisalla käsitteellä, tuttuustieto ja illuminaatio. Olen kovasti samaa mieltä, kun Karimies kirjoittaa: ”Mystiikan teologian yhtenä perusajatuksena nimittäin on, että kokemus sisältää enemmän kuin mitä voidaan käsitteellisesti kuvata.” Tähän jatkaisin kysymällä, eikö tietämistä koskeva paini voida keskeyttää juuri tähän, eikä yrittää kuvata sitä mistä emme voi tietää. Näen juutalaisen uskontofilosofian perinteessä tämän kaltaisen keskeisen juonteen, josta apofaattinen teologia ja tuntemattoman syvyyden kunnioitus on noussut. Kieli poskessa ehdottaisin kunnioitettavan seuraavaa 2 Moos 20:4 mukaelmaa: ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan aineellista, kirjallista, digitaalista tai käsitteellistä jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, filosofian kielipeleissä, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla”. Näen tässä varoituksen fundamentalistisen ja historiaa vähättelevän teologian epäjumalasta. Raamattu ymmärrettynä propositiototuuksien kokoelmana, persoonan omaavan subjektin sanallisena viestinä ihmiskunnalle, tekee historiamme ehkä tärkeimmästä teoksesta maagisen taikaesineen – vastoin Aabrahamin uskon varhaisia oivalluksia.

Silmiini osui tekstikatkelma teologian opiskelijoiden Kyyhkynen-lehdestä vuodelta 2005. Tämä on kaunis tiivistys siitä, mitä olen yrittänyt sanoa, ja mikä voisi olla kristillisen maailmanlaajuisen kirkon credo 2000-luvulle:

Uskontunnustus ei ole minulle pelastushistorian kosmologinen kartta eikä opillinen totuus, jonka sisällöt jäävät minulle viime kädessä hämäriksi. Minulle se on ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen kunnioitettava yritys sanoa uskostaan jotakin mitä viime kädessä ei voi sanoa. He joutuvat antamaan anteeksi minulle ja minä heille, että meidän maailmankuvamme eivät ole yksi ja sama. Minulle uskontunnustuksen lausuminen ei merkitse hämmentävää alistumista oppeihin, joihin en oikeasti usko, vaan toistuvien ydinkysymysten lähtökohtaa, merkitysten polun alkupäätä. Väitän, että se on sitä jokaiselle kristitylle, halusipa asianosainen sitä tai ei. Olen kiitollinen siitä, että ehtoollinen on pätevä kultillinen toimitus jakajastaan riippumatta. Ehtoollisella tärkeää ei ole pappi, vaan se, että ehtoollisvieras kohtaa oman Kristuksensa – sen Kristuksen, jonka hän kokee elämässään läsnä olevaksi ja joka on hänen luonaan hiljaisuudessa, yksinäisyydessä ja kuolemassa. (Matti Myllykoski, Kyyhkynen 3/05).

Artikkelikuvassa Baruch Spinoza.


Kirjoittaja

Matti Heiliö on filosofian tohtori ja dosentti Lahdesta.


'Usko ja positivismi' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 5.10.2021 @ 11.26 Lasse Halme

    Kirjoitus kiteyttää hyvin teologiset näkemykset, joiden avulla puhutaan (tai ei puhuta) Jumalasta. Asia kiteytyy hyvin 2 Moos 20:4 mukaelmassa: ihmisen ei tule tehdä tarkkaa ajatuksellista tai tiedollista kuvaa Jumalasta, koska näin synnytetään epäjumala, jota ihminen hallitsee. Selityksistä huolimatta Jumalan mysteeri säilyy ja synnyttää tulkintoja, kuvia, runollisia ilmaisuja ja tiedollista pohdintaa, mutta näiden esittäjä ei saa kuvitella vanginneensa Jumalan. Tällainen ajatus on myrkkyä teologialle ja kirkolle, jonka ajattelu ja olemassaolo perustuu varmuuteen ja erehtymättömyyteen, mutta muille se on avara tuuli, joka puhaltaa missä tahtoo: kuulet sen huminan ja tunnet sen vaikutuksen, mutta et saa sitä vangittua. Näin Raamattu puhuu Pyhästä Hengestä, jonka aikaa myös teologisesti elämme nyt.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.