Usko ja ateismi ymmällä

Perusta-lehden 5/22 pääkirjoitus oli otsikoitu “Uusateismin hautajaiset”. Artikkeli kuvaa, mielestäni oikein, että parin vuosikymmenen takainen liikehdintä on vaimennut kuin väsähtäneenä. Kohu näkyi mediassa ja poleemisten uskontoja mollaavien kirjojen muodossa. Tänään tilalle tunkee mm. uushengellisyyden, noituuden, enkelien, kristalliterapian ja muun esoterian viihdekäytön muotoja. Perusta-lehden artikkelissa hahmotellaan vastakkainasettelu valistuksen rationalismin ja postmodernin ajattelun välille:

 Postmodernismi on kiinnostunut järjen sijaan vallasta painottaen subjektiivista kokemusta ja vähemmistöjen asemaa. Tällaisessa kontekstissa uusateismille ei enää yksinkertaisesti ole suotuisaa maaperää. Metafysiikan ja epistemologian, joista uusateismi oli kiinnostunut, ovat korvanneet valta-analyysit ja intersektionaaliset teoriat.

Tekee mieli väittää, että uusateismin kyykähtämisen syynä on pikemmin metafysiikan ja epistemologian aitojen kysymysten laiminlyönti. Liika yksinkertaistaminen ja mutkien oikaisu ateismi-termin viljelyssä häiritsee. Eräissä suunnissa jo epäilys fundamentalistista kristinuskon näkemystä kohtaan nähdään uskonnon kritiikkinä ja jopa ateismin oireena.  Islamin maailmassa opin kieltäminen, apostasia, voi olla kuoleman rangaistuksen oikeuttava erhe.

Oman kirkkomme kotiväessä on myös niitä, joiden mielestä infidel-leima sopisi niille, jotka eivät sulaudu tunnustuksen kaavioon. Uskontodialogin ja yhteiselämän vuoksi olisi tärkeätä tunnistaa katsomusten sävyt. Kirkolliskokousten, teologian viisaustieteilijöiden, salatun illuminaation haltijoiden ja karismaattisten julistajien epäileminen ei välttämättä edusta ateismia. Sopivampi nimitys voisi olla uskonnon sivustakatsoja tai agnostinen kristitty/muslimi/juutalainen. Maailman mysteeriä kunnioittava, metafysiikan syvyyden edessä hiljentyvä, epistemologian ongelman myöntävä ihminen, jolle ateistin leima on loukkaus.

Mieli ja noumenaalinen perusta

Uskonnollinen fundamentalismi ja tieteellinen materialismi toimivat kuin huomaamatta saman positivistisen tiedon paradigman varassa. Sen mukaan todellisuus on ihmisen tiedettävissä – periaatteessa – ja tieteen keinot vähitellen paljastavat sitä. Uskonnon kielipeleissä taas tieto maailmasta avautuu mielen valaistumisen, illuminaation kautta.

On kuultu selitys, jonka mukaan todellinen tieto on ihmismielen ulottumattomissa syntiinlankeemuksen seurauksena ja peritodellisuuden paljastaa jumalallinen valo, kuin vaihtoehtoinen tajunnan järjestelmä. G. H. von Wright vertasi joskus uskonnollista tunnetta sävelkorvan kaltaiseen ominaisuuteen. Jos sellaista ei ole mielen pohjaan syntynyt, tai on sieltä haihtunut, epäaito uskoskelu on jopa kieroilua.

Eksistentialismin filosofia alleviivaa sen ja reaaliontologian välistä jännitettä ja kuvaa ihmisen tietokyvyn parantumatonta säröä. Kaikki meistä, eri tavalla uskovat ja uskontojen sivulliset, toimimme luonnollisen kielen, aistiemme ja mielenrakenteiden varassa. Ajattelumme operoi mallilla, jonka osia ovat kolmiulotteinen tila, etäisyydet, aika, energia, aine, voima, kausaaliset suhteet, päättelyn logiikka ja luonnonlait. Tunnustuksellinen skientismi saattaa olla toista mieltä mutta avoimempi tiedonfilosofia myöntää, että tämä maailman malli on ilmaisemattomien lähtöoletusten varassa. Olemme lukitut tajunta-apparaattimme kehikkoon.  Jo alkeelliset käsitteemme ovat ongelmallisia, mikäli haaveilee tajuavansa niiden ontologista perustaa. Elämme epävarmuuden sameudessa.

Ongelman ovat nähneet eri aikakausien ajattelijat. Keskiajan ja varhaisen uuden ajat filosofit ja teologit ovat painineet kysymyksen kanssa, esimerkkinä pohdinta käsiterealismin puolesta ja sitä vastaan. Ontologian ja todellisuuden noumenaalisen ongelman pohdiskelijoita ovat olleet filosofian ja teologian kilometripylväät Augustinus (354–430), Bonaventura (1221–1274), Tuomas Akvinolainen (1227–1274), Mestari Eckart (1260–1327), Wilhelm Occamilainen (1285–1349), George Berkeley (1685–1753), Immanuel Kant (1724–1804). Viime vuosisadalla esimerkiksi Edmund Husserl (1859–1938), Rudol Bultmann (1884–1976), Paul Tillich 1886-1965, Martin Heidegger 1889-1976, Ludwig Wittgenstein 1889 – 1951 ja Paul Ricœur (1913–2005). Teologian filosofia on ollut uskonnon kielipelien yritteliästä kisailua ja vapaa-ottelua valistuksen rationalismin ja muotoutuvan tieteellisen maailmankuvan kanssa.

On joukko ihmisiä, joille maailman mysteerin, ymmärtämisen ahdistuksen ja tarkoituksen etsinnän äärellä syntyy jumalakokemus, joko spontaanin sisäsyntyisesti tai kulttuuriympäristön muovaamana. Toisille samassa tilanteessa syntyy mielen turvarakenne ja kehikko, jonka pohja on tutkimustiedon, empirian ja rationaalisen mielemme tuottama materiaan nojaava maailmankuva. Molempia esiintyy eri sävyisinä. Jumala-usko voi olla tasapainoinen mielentyyneyttä luova tunne tai myös pelkoa tai tuomiohenkeä kihisevä varmuus. Vastaavasti tietoon ja rationaalisuuteen nojaava katsomus voi olla maltillinen, sovinnollinen ja nöyryyttä tavoitteleva tai sitten kritisoiva, uskonnon väitteistä loukkaantuva ja väkevöityneessä muodossaan ateistinen.

Väliin jää erottava raja-joki, Rubicon-virta, jonka ylitys tarkoittaa joillekin uskontoon sisään astumista ja toisille sieltä pakoa. Olisi myös mahdollista jäädä rajaviivalle, tuntemattoman vyöhykkeen reunalle, tunnustaa epäröintinsä ja kaikkien todistelujen suhteellisuus, epävarmuus, ristiriitaisuudet ja aukollisuus. Mestari Eckhart tiivisti tämän parahdukseen ”Kaikki mitä sanomme Jumalasta, on väärin”.

Perusmuotojen lisäksi on katsomusten yhdistelmiä, hybridejä, joita edustavat eriväriset uushengellisyyden ilmiöt, new-age versiot, teosofian johdannaiset, astraaliutopiat, uusnoituuden kultit. Kun valmiiksi paketoitu uskonnon kaavio ei vakuuta ja eksistenssin outous ja tyhjyys ahdistavat, syntyy kysyntä vaihtoehtojen perään. Kapealla kannaksella, jähmettyneen systeemin ja tyhjyyden välissä voisi pysähtyä lepäämään ja liittyä lukemattomien sukupolvien seuraan, jotka ovat kipuilleet ja etsineet ajatuksen rauhaa samojen kysymysten ääressä. Oikeastaan pohdintojen alku johtaa paljon pidemmälle, Platonin luola-vertaukseen, juutalaisuuden historiaan ja Filon Alexandrialaisen apofaattisen ajatustavan ja vertauskuvallisen raamatunluennan äärelle.

Ilmari Karimies viittaa kirjansa Martin Luther’s Understanding of Faith and Fidelity johdannossa Benedictuksen XVI:n lausuntoon, jonka mukaan Tuomas Akvinolaiselle usko oli habitus ja protestanttiselle perinteelle pikemminkin jonkinlainen käsityskanta. Tämä ex-paavin ajatus kuulostaa jotenkin raikkaalta. Sattuvasti sanottu.

Juutalaisen uskonnon historia

Kun juutalainen uskonto alkoi muotoutua 3000 vuotta sitten, keskeisiä oivalluksia olivat jumaluuden ei-kuvattavuus, mysteerin kunnioitus, epäjumalien kielto, noituuden, taikuuden pois juuriminen ja kielto tehdä minkäänlaista kuvaa jumalasta (kivestä, metallista, puusta tai sanoista). Tätä ihmiskunta on kyllä aina tehnyt, myös juutalaisuudessa VT:n aikana. Juutalaisuuden yksijumalaisuus ja torjunta taikauskon, noituuden, ennusteluviisauden eri muotoja kohtaan on ollut ihmiskunnan kasvun ja kehityksen kertomus. Silti loitsinta jatkuu – ja jatkui jo juutalaisuuden vuosisatojen aikana. Nyt Tarot-kortit, horoskoopit, kristallit, Tylypahka-opistot, energia-uskomukset ja pyhimysmyytit…. Useimmat toki viatonta hömppää?

Kristinuskon ja samalla juutalaisen teologian historia sisältää ristiriidan. Toisaalta teksteistä huokuu jymisevä varoitus Jumalan ei-kuvattavuudesta, peitetyistä kasvoista, nimeämättömyydestä. Ja kuitenkin lukemattomat Abrahamin tradition suunnat ovat luoneet ja nimenneet jumala-käsitteen, joka on määritelty, sanoitettu ja konkretisoitu. Antropomorfinen järkäle, väitelauseiden ja predikaattien tiivistelmä. Sen mukaan Jumala on olio, jonka olemassaolo on mielekäs kysymys ja väite tutkittavaksi, olento, jolla on ihmisen kaltainen tajunta, mieli, tahto, jopa puhe ja kieli, joka toimii kaikkeuden taustalla kuin supervoima ja moottori, alkuunpaneva syy, liikkumaton liikuttaja ja luonnonlakien säätäjä. Tuollainen teopuhe voisi olla mysteerin kuvausta, jos se olisi rehellisesti oman mahdottomuutensa tunnustavaa vertauskuvallista, runouden kieltä, kosmofilosofiaa. Mutta kun sen käyttäjät vaativat kuvaukselle konkreettisen totuuden statusta, syntyy sanoista tehty kultainen vasikka.

Lutherin aikaan koko nykyinen positivismin tieto-oppi ja eksistentialismin filosofia olivat vielä idulla odottamassa 200 vuoden päässä tulevaa ilmestymistä, mm. Kantin pohdinnoissa.  Siksipä Luther on ajatuksissaan vahvasti keski-ajan perillinen. Petri Järveläisen artikkeli ja hänen esittelemänsä Ilmari Karimiehen kirja kuvaavat Lutherin kilvoittelua tieto-opin, ontologian ja uskonnollisen kokemuksen ja sen sanoituksen kanssa. Filosofisen maailmanhahmotuksen ja ”kasvoista kasvoihin” Jumala-tunteen välisen jännitteen purkaminen tuntuu olevan Lutherin ja ehkä myös Karimiehen tähtäyksenä:

Usko on sanassa ja sakramenteissa ihmisestä riippumatta annettu valo ja hengellinen intellekti, joka tavoittaa Jumalan välittömällä tavalla. Kun Jumala tunnetaan uskossa ”kasvoista kasvoihin”, tämä ei ole propositionaalista ja argumentatiivista Jumalan tuntemista vaan affektiivista ja intuitiivista Jumalan välitöntä kohtaamista, jossa uskova sulautuu Jumalan olemukseen. Tämän uskon valon synnyttämän kokemuksellisen vision valossa uskova näkee myös niin sanotun luonnollisen järkensä kohteet uudenlaisessa valossa. Usko on hengellinen tai teologinen intellekti, joka tarkastelee todellisuutta toisin kuin filosofinen maailmanhahmottamisen välineistö.

Älä tyrki ateistia

Uskonnon tiheää olemusta ja positivistisen jumalatiedon teemaa edustaa puhe hengellisestä intellektistä, illuminaatiosta, elävän jumalan kohtaamisesta, todellisuuden kirkastumisesta mielen valaistumisen tuloksena. Tämän kaltainen uskonnon kuvaus ilmeisesti vetoaa joukkoon, joille naarmuton tosiusko, oman pelastuksen tunne, hengen yliluonnollinen konkretia ja maailmasta erottuminen ovat identiteetin perustus. Kasvava osa maallisemmista kristinuskon traditiota ja ihanteita kunnioittavista ihmisistä putoavat rattailta ja luovuttavat tämän toteemin edessä. Tavallinen elämä, ihmistoveruus, lähimmäisyys, uskonnon ja maailman salaisuuden hiljainen kunnioitus jäävät.

Positivistisen uskonnollisen tieto-opin ajatusta edustaa Pasi Turusen kirjoitus ”Mitä jos Jumalaa ei ole” (Seurakuntalainen 20.9.2022), jossa esitetään usein kuultu väite, jonka mukaan ateismista seuraa etiikan kieltäminen; että kysymys oikeasta ja väärästä, moraalin perusteluista ja kristillisistä arvoista kadottavat merkityksensä ilman positiivista Jumala-uskoa. Kirjoituksessa mainitaan kristityt ja ateistit, tylppä kahtiajako, jota olen edellä kritisoinut. Kirjoittaja myöntää, että myös ilman Jumala-uskoa olevan on mahdollista ”luonnollisen lain valossa tunnistaa moraalinen hyvä ja paha toisistaan. Sekä jossain määrin jopa elää sen mukaan.” Kunpa me alatien kristityt pystyisimme samaan. Seuraavat lainaukset Turusen blogista tuntuvat epäreiluilta ja myös väitteinä oudoilta:

He tosin väittelevät antaumuksella ja sydämen palolla ateismin puolesta, varsinkin, jos vastaväittäjänä on joku kristitty, mutta samalla kiivailevat sellaisten kristillisten arvojen, kuten ihmisarvon, elämän merkityksen, lähimmäisen rakkauden ja oikeudenmukaisuuden ym. puolesta ikään kuin tällä kaikella olisi mitään perimmäistä merkitystä ilman Jumalaa.

Mutta käsitys siitä, että on asioita, tekoja ja ihmisiä, jotka objektiivisesti ovat moraalisesti hyviä tai pahoja, voidaan perustella ainoastaan mikäli on olemassa hyvä Jumala, josta käsin hyvyys ja pahuus voidaan metafyysisesti mielekkäällä tavalla määritellä.

Edesmennyt professori Simo Knuuttila etsi uskonnollisuuden minimin kuvausta, kuin vaihtoehtona positiivisen uskontotiedon, predikaattiväittämien ja verbalisoidun tunnustuksen kaidepuiden sijasta. Petri Järveläisen artikkeli taannoin Vartijassa valaisi Simo Knuuttilan, keskiajan filosofian tutkijan ja kristinuskon pohdiskelijan elämäntyötä. Kun kyselytutkimuksissa kasvava prosentti ilmoittaa olevansa uskonnoton (USA:ssa ruksi kohtaan none!) tämän vastauksen takana oleva syy voi olla suvaitsematon jäykkä luokittelu, jonka fundamentalismin positivistinen uskontokulttuuri on synnyttänyt ja jolle uusateismin kuohu antoi vauhtia. Aabrahamin perinteessä olisi tilaa paljon laajemmalle joukolle.