None.

Usko ja ateismi ymmällä

Perusta-lehden 5/22 pääkirjoitus oli otsikoitu “Uusateismin hautajaiset”. Artikkeli kuvaa, mielestäni oikein, että parin vuosikymmenen takainen liikehdintä on vaimennut kuin väsähtäneenä. Kohu näkyi mediassa ja poleemisten uskontoja mollaavien kirjojen muodossa. Tänään tilalle tunkee mm. uushengellisyyden, noituuden, enkelien, kristalliterapian ja muun esoterian viihdekäytön muotoja. Perusta-lehden artikkelissa hahmotellaan vastakkainasettelu valistuksen rationalismin ja postmodernin ajattelun välille:

 Postmodernismi on kiinnostunut järjen sijaan vallasta painottaen subjektiivista kokemusta ja vähemmistöjen asemaa. Tällaisessa kontekstissa uusateismille ei enää yksinkertaisesti ole suotuisaa maaperää. Metafysiikan ja epistemologian, joista uusateismi oli kiinnostunut, ovat korvanneet valta-analyysit ja intersektionaaliset teoriat.

Tekee mieli väittää, että uusateismin kyykähtämisen syynä on pikemmin metafysiikan ja epistemologian aitojen kysymysten laiminlyönti. Liika yksinkertaistaminen ja mutkien oikaisu ateismi-termin viljelyssä häiritsee. Eräissä suunnissa jo epäilys fundamentalistista kristinuskon näkemystä kohtaan nähdään uskonnon kritiikkinä ja jopa ateismin oireena.  Islamin maailmassa opin kieltäminen, apostasia, voi olla kuoleman rangaistuksen oikeuttava erhe.

Oman kirkkomme kotiväessä on myös niitä, joiden mielestä infidel-leima sopisi niille, jotka eivät sulaudu tunnustuksen kaavioon. Uskontodialogin ja yhteiselämän vuoksi olisi tärkeätä tunnistaa katsomusten sävyt. Kirkolliskokousten, teologian viisaustieteilijöiden, salatun illuminaation haltijoiden ja karismaattisten julistajien epäileminen ei välttämättä edusta ateismia. Sopivampi nimitys voisi olla uskonnon sivustakatsoja tai agnostinen kristitty/muslimi/juutalainen. Maailman mysteeriä kunnioittava, metafysiikan syvyyden edessä hiljentyvä, epistemologian ongelman myöntävä ihminen, jolle ateistin leima on loukkaus.

Mieli ja noumenaalinen perusta

Uskonnollinen fundamentalismi ja tieteellinen materialismi toimivat kuin huomaamatta saman positivistisen tiedon paradigman varassa. Sen mukaan todellisuus on ihmisen tiedettävissä – periaatteessa – ja tieteen keinot vähitellen paljastavat sitä. Uskonnon kielipeleissä taas tieto maailmasta avautuu mielen valaistumisen, illuminaation kautta.

On kuultu selitys, jonka mukaan todellinen tieto on ihmismielen ulottumattomissa syntiinlankeemuksen seurauksena ja peritodellisuuden paljastaa jumalallinen valo, kuin vaihtoehtoinen tajunnan järjestelmä. G. H. von Wright vertasi joskus uskonnollista tunnetta sävelkorvan kaltaiseen ominaisuuteen. Jos sellaista ei ole mielen pohjaan syntynyt, tai on sieltä haihtunut, epäaito uskoskelu on jopa kieroilua.

Eksistentialismin filosofia alleviivaa sen ja reaaliontologian välistä jännitettä ja kuvaa ihmisen tietokyvyn parantumatonta säröä. Kaikki meistä, eri tavalla uskovat ja uskontojen sivulliset, toimimme luonnollisen kielen, aistiemme ja mielenrakenteiden varassa. Ajattelumme operoi mallilla, jonka osia ovat kolmiulotteinen tila, etäisyydet, aika, energia, aine, voima, kausaaliset suhteet, päättelyn logiikka ja luonnonlait. Tunnustuksellinen skientismi saattaa olla toista mieltä mutta avoimempi tiedonfilosofia myöntää, että tämä maailman malli on ilmaisemattomien lähtöoletusten varassa. Olemme lukitut tajunta-apparaattimme kehikkoon.  Jo alkeelliset käsitteemme ovat ongelmallisia, mikäli haaveilee tajuavansa niiden ontologista perustaa. Elämme epävarmuuden sameudessa.

Ongelman ovat nähneet eri aikakausien ajattelijat. Keskiajan ja varhaisen uuden ajat filosofit ja teologit ovat painineet kysymyksen kanssa, esimerkkinä pohdinta käsiterealismin puolesta ja sitä vastaan. Ontologian ja todellisuuden noumenaalisen ongelman pohdiskelijoita ovat olleet filosofian ja teologian kilometripylväät Augustinus (354–430), Bonaventura (1221–1274), Tuomas Akvinolainen (1227–1274), Mestari Eckart (1260–1327), Wilhelm Occamilainen (1285–1349), George Berkeley (1685–1753), Immanuel Kant (1724–1804). Viime vuosisadalla esimerkiksi Edmund Husserl (1859–1938), Rudol Bultmann (1884–1976), Paul Tillich 1886-1965, Martin Heidegger 1889-1976, Ludwig Wittgenstein 1889 – 1951 ja Paul Ricœur (1913–2005). Teologian filosofia on ollut uskonnon kielipelien yritteliästä kisailua ja vapaa-ottelua valistuksen rationalismin ja muotoutuvan tieteellisen maailmankuvan kanssa.

On joukko ihmisiä, joille maailman mysteerin, ymmärtämisen ahdistuksen ja tarkoituksen etsinnän äärellä syntyy jumalakokemus, joko spontaanin sisäsyntyisesti tai kulttuuriympäristön muovaamana. Toisille samassa tilanteessa syntyy mielen turvarakenne ja kehikko, jonka pohja on tutkimustiedon, empirian ja rationaalisen mielemme tuottama materiaan nojaava maailmankuva. Molempia esiintyy eri sävyisinä. Jumala-usko voi olla tasapainoinen mielentyyneyttä luova tunne tai myös pelkoa tai tuomiohenkeä kihisevä varmuus. Vastaavasti tietoon ja rationaalisuuteen nojaava katsomus voi olla maltillinen, sovinnollinen ja nöyryyttä tavoitteleva tai sitten kritisoiva, uskonnon väitteistä loukkaantuva ja väkevöityneessä muodossaan ateistinen.

Väliin jää erottava raja-joki, Rubicon-virta, jonka ylitys tarkoittaa joillekin uskontoon sisään astumista ja toisille sieltä pakoa. Olisi myös mahdollista jäädä rajaviivalle, tuntemattoman vyöhykkeen reunalle, tunnustaa epäröintinsä ja kaikkien todistelujen suhteellisuus, epävarmuus, ristiriitaisuudet ja aukollisuus. Mestari Eckhart tiivisti tämän parahdukseen ”Kaikki mitä sanomme Jumalasta, on väärin”.

Perusmuotojen lisäksi on katsomusten yhdistelmiä, hybridejä, joita edustavat eriväriset uushengellisyyden ilmiöt, new-age versiot, teosofian johdannaiset, astraaliutopiat, uusnoituuden kultit. Kun valmiiksi paketoitu uskonnon kaavio ei vakuuta ja eksistenssin outous ja tyhjyys ahdistavat, syntyy kysyntä vaihtoehtojen perään. Kapealla kannaksella, jähmettyneen systeemin ja tyhjyyden välissä voisi pysähtyä lepäämään ja liittyä lukemattomien sukupolvien seuraan, jotka ovat kipuilleet ja etsineet ajatuksen rauhaa samojen kysymysten ääressä. Oikeastaan pohdintojen alku johtaa paljon pidemmälle, Platonin luola-vertaukseen, juutalaisuuden historiaan ja Filon Alexandrialaisen apofaattisen ajatustavan ja vertauskuvallisen raamatunluennan äärelle.

Ilmari Karimies viittaa kirjansa Martin Luther’s Understanding of Faith and Fidelity johdannossa Benedictuksen XVI:n lausuntoon, jonka mukaan Tuomas Akvinolaiselle usko oli habitus ja protestanttiselle perinteelle pikemminkin jonkinlainen käsityskanta. Tämä ex-paavin ajatus kuulostaa jotenkin raikkaalta. Sattuvasti sanottu.

Juutalaisen uskonnon historia

Kun juutalainen uskonto alkoi muotoutua 3000 vuotta sitten, keskeisiä oivalluksia olivat jumaluuden ei-kuvattavuus, mysteerin kunnioitus, epäjumalien kielto, noituuden, taikuuden pois juuriminen ja kielto tehdä minkäänlaista kuvaa jumalasta (kivestä, metallista, puusta tai sanoista). Tätä ihmiskunta on kyllä aina tehnyt, myös juutalaisuudessa VT:n aikana. Juutalaisuuden yksijumalaisuus ja torjunta taikauskon, noituuden, ennusteluviisauden eri muotoja kohtaan on ollut ihmiskunnan kasvun ja kehityksen kertomus. Silti loitsinta jatkuu – ja jatkui jo juutalaisuuden vuosisatojen aikana. Nyt Tarot-kortit, horoskoopit, kristallit, Tylypahka-opistot, energia-uskomukset ja pyhimysmyytit…. Useimmat toki viatonta hömppää?

Kristinuskon ja samalla juutalaisen teologian historia sisältää ristiriidan. Toisaalta teksteistä huokuu jymisevä varoitus Jumalan ei-kuvattavuudesta, peitetyistä kasvoista, nimeämättömyydestä. Ja kuitenkin lukemattomat Abrahamin tradition suunnat ovat luoneet ja nimenneet jumala-käsitteen, joka on määritelty, sanoitettu ja konkretisoitu. Antropomorfinen järkäle, väitelauseiden ja predikaattien tiivistelmä. Sen mukaan Jumala on olio, jonka olemassaolo on mielekäs kysymys ja väite tutkittavaksi, olento, jolla on ihmisen kaltainen tajunta, mieli, tahto, jopa puhe ja kieli, joka toimii kaikkeuden taustalla kuin supervoima ja moottori, alkuunpaneva syy, liikkumaton liikuttaja ja luonnonlakien säätäjä. Tuollainen teopuhe voisi olla mysteerin kuvausta, jos se olisi rehellisesti oman mahdottomuutensa tunnustavaa vertauskuvallista, runouden kieltä, kosmofilosofiaa. Mutta kun sen käyttäjät vaativat kuvaukselle konkreettisen totuuden statusta, syntyy sanoista tehty kultainen vasikka.

Lutherin aikaan koko nykyinen positivismin tieto-oppi ja eksistentialismin filosofia olivat vielä idulla odottamassa 200 vuoden päässä tulevaa ilmestymistä, mm. Kantin pohdinnoissa.  Siksipä Luther on ajatuksissaan vahvasti keski-ajan perillinen. Petri Järveläisen artikkeli ja hänen esittelemänsä Ilmari Karimiehen kirja kuvaavat Lutherin kilvoittelua tieto-opin, ontologian ja uskonnollisen kokemuksen ja sen sanoituksen kanssa. Filosofisen maailmanhahmotuksen ja ”kasvoista kasvoihin” Jumala-tunteen välisen jännitteen purkaminen tuntuu olevan Lutherin ja ehkä myös Karimiehen tähtäyksenä:

Usko on sanassa ja sakramenteissa ihmisestä riippumatta annettu valo ja hengellinen intellekti, joka tavoittaa Jumalan välittömällä tavalla. Kun Jumala tunnetaan uskossa ”kasvoista kasvoihin”, tämä ei ole propositionaalista ja argumentatiivista Jumalan tuntemista vaan affektiivista ja intuitiivista Jumalan välitöntä kohtaamista, jossa uskova sulautuu Jumalan olemukseen. Tämän uskon valon synnyttämän kokemuksellisen vision valossa uskova näkee myös niin sanotun luonnollisen järkensä kohteet uudenlaisessa valossa. Usko on hengellinen tai teologinen intellekti, joka tarkastelee todellisuutta toisin kuin filosofinen maailmanhahmottamisen välineistö.

Älä tyrki ateistia

Uskonnon tiheää olemusta ja positivistisen jumalatiedon teemaa edustaa puhe hengellisestä intellektistä, illuminaatiosta, elävän jumalan kohtaamisesta, todellisuuden kirkastumisesta mielen valaistumisen tuloksena. Tämän kaltainen uskonnon kuvaus ilmeisesti vetoaa joukkoon, joille naarmuton tosiusko, oman pelastuksen tunne, hengen yliluonnollinen konkretia ja maailmasta erottuminen ovat identiteetin perustus. Kasvava osa maallisemmista kristinuskon traditiota ja ihanteita kunnioittavista ihmisistä putoavat rattailta ja luovuttavat tämän toteemin edessä. Tavallinen elämä, ihmistoveruus, lähimmäisyys, uskonnon ja maailman salaisuuden hiljainen kunnioitus jäävät.

Positivistisen uskonnollisen tieto-opin ajatusta edustaa Pasi Turusen kirjoitus ”Mitä jos Jumalaa ei ole” (Seurakuntalainen 20.9.2022), jossa esitetään usein kuultu väite, jonka mukaan ateismista seuraa etiikan kieltäminen; että kysymys oikeasta ja väärästä, moraalin perusteluista ja kristillisistä arvoista kadottavat merkityksensä ilman positiivista Jumala-uskoa. Kirjoituksessa mainitaan kristityt ja ateistit, tylppä kahtiajako, jota olen edellä kritisoinut. Kirjoittaja myöntää, että myös ilman Jumala-uskoa olevan on mahdollista ”luonnollisen lain valossa tunnistaa moraalinen hyvä ja paha toisistaan. Sekä jossain määrin jopa elää sen mukaan.” Kunpa me alatien kristityt pystyisimme samaan. Seuraavat lainaukset Turusen blogista tuntuvat epäreiluilta ja myös väitteinä oudoilta:

He tosin väittelevät antaumuksella ja sydämen palolla ateismin puolesta, varsinkin, jos vastaväittäjänä on joku kristitty, mutta samalla kiivailevat sellaisten kristillisten arvojen, kuten ihmisarvon, elämän merkityksen, lähimmäisen rakkauden ja oikeudenmukaisuuden ym. puolesta ikään kuin tällä kaikella olisi mitään perimmäistä merkitystä ilman Jumalaa.

Mutta käsitys siitä, että on asioita, tekoja ja ihmisiä, jotka objektiivisesti ovat moraalisesti hyviä tai pahoja, voidaan perustella ainoastaan mikäli on olemassa hyvä Jumala, josta käsin hyvyys ja pahuus voidaan metafyysisesti mielekkäällä tavalla määritellä.

Edesmennyt professori Simo Knuuttila etsi uskonnollisuuden minimin kuvausta, kuin vaihtoehtona positiivisen uskontotiedon, predikaattiväittämien ja verbalisoidun tunnustuksen kaidepuiden sijasta. Petri Järveläisen artikkeli taannoin Vartijassa valaisi Simo Knuuttilan, keskiajan filosofian tutkijan ja kristinuskon pohdiskelijan elämäntyötä. Kun kyselytutkimuksissa kasvava prosentti ilmoittaa olevansa uskonnoton (USA:ssa ruksi kohtaan none!) tämän vastauksen takana oleva syy voi olla suvaitsematon jäykkä luokittelu, jonka fundamentalismin positivistinen uskontokulttuuri on synnyttänyt ja jolle uusateismin kuohu antoi vauhtia. Aabrahamin perinteessä olisi tilaa paljon laajemmalle joukolle.


Avatar photo

Kirjoittaja

Matti Heiliö on filosofian tohtori ja dosentti Lahdesta.


'Usko ja ateismi ymmällä' kirjoitusta on kommentoitu

  1. Avatar photo

    29.11.2022 @ 11.07 Ilmari Karimies

    Olkiukkoja vastaan on helppo taistella, ja Matti Heiliö olisi tehnyt hyvin, jos hän tosiasiassa olisi lukenut teoksen, jota ryhtyy kritikoimaan. Uskon valoa itsessään käsittelevän pääluvun jälkeen sen seuraava pääluku käsittelee sitä, millä kaikilla tavoilla uskon näkökyky poikkeaa taivaallisesta näkemisestä. Se on aina alkavaa, arvoituksellista ja siihen on sekoittunut hämäryyttä. Finiittinen mieli tiedostaa Jumalan läsnäolon, mutta hänen olemuksensa jää sen kapasiteetin ulottumattomiin. Mielen kasvoista puhuminen on standarditapa puhua skolastisessa filosofisessa perinteessä intuitiivisesta tiedosta. Augustinolaisessa perintessa tiedostetaan tämän uskontiedon samanaikainen vaillinaisuus ja arvoituksellisuus.

    Toinen Heiliöllä toistuva väärinymmärrys on illuminaation yhdistäminen tunteeseen, vaikka hänen käyttämänsä lainauskin käyttää termiä ”hengellinen intellekti”. Uskon paikka teologisessa antropologiassa on ensisijaisesti ymmärrys, intellekti, vaikka usko valaiseekin myös affektia. Luther hahmottaa uskon intellektiivisen funktion suhteessa todellisuuden aristotelisen neljän syyn opin kautta: Usko näyttää asioiden finaaliset syyt, ts. olennot suhteessa Jumalaan, ja sen kautta ymmärtää todellisuutta, toisin kuin materiaalisia syitä syytä tutkiva järki.

    Noin yleisestikin illuminaation mieltäminen joksikin ekstaattiseksi tunnekokemukseksi on perustavanlaatuinen väärinkäsitys. Augustinuksen illuminaatio-opin funktio on selittää, miten ihmisen ajattelu ylipäänsä on mahdollista – miten mieli tuntee jotakin universaalia ja pysyvää, kuten loogisia, matemaattisia ja geometrisiä lakeja ja vapautuu Heiliön hahmottelemasta sameudesta keskittymällä tähän kehikkoon ja sen lähtöoletuksiin. Saman tekee Bonaventura, esittäen mallinsa luultavasti kuuluisimmassa kirjoitukesssaan Sielun matka Jumalaan, joka on johdanto illuminaatio-oppiin. Ajattelun yleisten ennakkoehtojen eli mielen vastaanottaman valon pohjalta Augustinus ja Bonaventura ohjaavat meditaation kohti Jumalaa.

    Keskiajalla teoria jakautuu opiksi kolmesta toisiinsa kirkkaussuhteesta olevasta valosta. Kaikkien valojen ensisijainen paikka, ne tavoittava kapasiteetti ihmisessä on ymmärrys. Edelleenkään illuminaatio ei ole salattua. Augustinuksen teorian mukaan se on joka mielessä – Jumala on lähempänä meitä kuin me itse. Tämä koskee ensimmäistä valoa, järkeä. Uskon valo taas saadaan kirkossa, lähtökohtaisesti kasteessa, joka on valaistuksen sakramentti. Tähän yhteyteen myös Luther sen ja siihen liittyvän vuodatetun uskon liittää.

    Vastaa

  2. Avatar photo

    29.11.2022 @ 11.14 Olli Piirtola

    G.H von Wrightin vertausta uskonnollisesta tunteesta sävelkorvan kaltaiseen ominaisuuteen on hyvä jatkaa. Sävelkorva ei itsessään ole mikään ihmisestä paikannettava fyysinen elin, vaan termillä viitataan ihmisen kykyyn hahmottaa kuulon perusteella sävellajeja sekä tunnistaa yksittäisiä sävelkorkeuksia (ää-nentaajuuksia). Kaikilla meillä siis on jonkinlainen sävelkorva. Hyvän sävelkorvan omaava henkilö osaa myös matkia kuulemaansa ääntä joko laulaen tai instrumentin avulla. Sävelkorvan laatu ei kuitenkaan määrää ihmisen musiikista nauttimisen kykyä, vaikka huonon sävelkorvan omaavasta tuskin tulee ammat-timuusikkoa. Vertausta jatkaen: meillä kaikilla on sävelkorvaa vastaten uskomisen kyky, jolla on erilaisia kvaliteetteja ja joka on synnyttänyt ja ylläpitänyt erilaisia uskomisen kulttuureja. Katson, että ateismi on yksi uskomisen kulttuureista. Uskomisen kyvyn kvaliteeteista viittaan vain kahteen: uskomisen kohdevalintaan (vrt. rock, jazz vai klassinen musiikki) ja uskomisen herkkyyteen (vrt sävelkorkeuksien ja sointujen tunnistamiskyky). Erilaisten musiikkikulttuurien merkityksestä ihmisen elämän onnellisuuteen ja tasapainoon voidaan keskustella, samoin kuin voidaan keskustella erilaisten uskomisen kulttuurien vaikutuksesta mm moraaliin ja maailmasta tietämiseen. Uskonnollisten uskomiskulttuurien erityishaasteena on, että niiden arkaaisimmat (lue: fundamentalistiset) elementit imaisevat meidät kuin Bermudan kolmio tai avaruuden musta aukko ihmisten lapsenomaisimpiin ja alkeellisimpiin tuntoihin ja primitiivisimpiin pyrkimyk-siimme olla oikeassa, hallita maailmaa, saada valtaa ja pakottaa muut meidän kannallemme. Tässä mielessä Matti Heliön kirjoitus Usko ja ateismi ymmällä on tarpeellinen puheenvuoro osoittamaan, että ateistilla uskomisen sävelkorva on vain valinnut erilaisen uskomisen kulttuurin ja on taipuvainen nauttimaan sen sävelistä.

    Vastaa

  3. Avatar photo

    29.11.2022 @ 12.09 Matti Heiliö

    Kirjoitukseni nojasi Petri Järveläisen kirjoittamaan artikkeliin Karimiehen kirjasta. Käsitykseni on siten taatusti rajoittunut, pahoittelut siitä. Olen tutustunut Karimiehen ajatteluun tuon lisäksi Vartijassa olleesta Jarmo Tarkin artikkelia koskeneesta kritiikistä sekä Areiopagi-lehdessä olleesta laajasta puheenvuorosta koskien Lutheria ja augustinolaista perinnettä. Kappaleessa ”Tieto ja todellisuuden ymmärrettävyys” Karimies kirjoittaa: ”Augustinolainen malli olettaa, että todellisuus on ymmärrettävä, ja perustelee, miksi se on ymmärrettävä. Malli integroi myös tiedon osa-alueet ja tarjoaa kehikon niiden kokonaisrakenteen hahmottamiselle”. Tätä käsitystä haastan väittämällä, että ns ymmärrettävyys-aksiooma tulee nähdä perustelemattomana oletuksena, johon nojaavat toisaalta skientistinen materialismi kuin myös positivistinen uskonnon epistemologia. Tämän myöntäminen voisi olla osa aabrahamilaisten traditioiden syvä-ekumeenista liennytystä.
    Olli Piirtolan tapa jatkaa sävelkorva-vertausta on mainio. Hänen toteamuksensa ”Katson, että ateismi on yksi uskomisen kulttuureista” on hieno tiivistys, naulan kantaan. Kiitos molemmille kommentoijille.

    Vastaa

    • Avatar photo

      29.11.2022 @ 12.52 Ilmari Karimies

      Kyllä, ymmärrettävyys-aksiooma on täysin augustinolaisen ajattelun keskiössä. Augustinolinen mali poikkeaa skientistisestä materialismista juuri siiten, että se ei vain oleta todellisuuden ymmärrettävyyttä, vaan perustelee, miksi se on ymmärrettävä. Tämä liittyy mielen, Jumalan ja todellisuuden suhteeseen. Jumala on luonut mielen sellaiseksi, että se on Jumalan kuva (joko kaltaisuutena tai Jumalaan partisipoivana), ja tämän kautta se tuntee ne periaatteet, joita todellisuus Jumalan luomana heijastaa. Se siis nimenomaisesti pyrkii selittämään ja perustelemaan, miksi todellisuus on ymmärrettävä, ja miksi mieli kykenee sitä ymmärtämään.

      Jumala itse ei kuulu ymmärrettävyyden piiriin, vaan on ymmärtämisen peruste: Ymmärtäminen perustuu ajatukseen ratioista, syistä ja perusteista, joilla ymmärretään, ja ajattelutavan läpäisee aksiooma, ettei Jumalaa voida ymmärtää, koska häntä ylempää perustetta ei ole. Siinä mielessä ”positivistinen uskonnon epistemologia” ei osu kohteeseen. Jumala ymmärretään (hieman teologista ja ideasta riippuen) joko taivaassa, tai ei vielä sielläkään. Tyypillistä on, että Luther lainaa kontemplaatioon liittyvää periaatetta, jonka mukaan mitä korkeammalle Jumalan tuntemisessa kohotaan, sitä korkeammalla ajattelun yläpuolella olevaksi hän osoittautuu.

      Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.