Petri Järveläinen on tuttu kirjoittaja Vartijan lukijoille. Viimeksi hän laati lehdellemme professori Simo Knuuttilan hienon muistokirjoituksen. Järveläinen on Portaanpään kristillisen opiston rehtori, teologian tohtori, dosentti ja monipuolinen teologinen ajattelija, jonka voi lukea Suomen harvalukuiseen teologiseen älymystöön.
Teos Sinikeltainen ja verenpunainen on lähtöisin Järveläisen Ukrainan sotaa koskevista Facebook-päivityksistä. Väyläkirjojen kanssa hän sopi, että kirjan merkintöjen kaari kattaisi ajan helmikuun alusta Voitonpäivään 9.5. Voitonpäivä ei kuitenkaan osoittautunut sellaiseksi virstanpylvääksi kuin sitä kenties moni oli ajatellut, ja kirjan liitteenä on vielä muutamana irtolehtenä 20.5. päivätty jälkikirjoitus. Ja aivan hyvinhän aikajanaa olisi voinut jatkaa pidempäänkin, mutta kustantajalla on aina omat deadlinensa.
Järveläinen ei varmasti ole ainoa, joka on päiväkirjassaan tai somepäivityksissään säännöllisesti käsitellyt Ukrainan sotaa. Omia ajatuksia voi jokainen jakaa tutkijoiden analysoitavaksi osallistumalla Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkiston keruuseen Ukrainan sodan herättämistä ajatuksista. Sen päättymispäiväksi on ilmoitettu – optimistisesti? – 12.9.2022.
Järveläinen kertoo kirjan syntyneen järkytyksestä. Ukrainan sota on hämmentänyt häntä enemmän kuin aiemmat sukupolvikokemuksiksi luonnehdittavat tapahtumat – 1990-luvun eurooppalainen murros, kaksoistornien isku, Breivikin tekemä joukkomurha tai suomalaiset kouluampumiset. Ennen Venäjän hyökkäystä Ukraina oli hänelle lähinnä ”kaukainen hämmentävien uutisten lähde”.
Ukrainan sodan aiheuttama järkytys ja hämmennys on varmasti universaali kokemus. Tuskin vielä hahmotammekaan, kuinka paljon sota on muuttanut elämäämme ja ajatteluamme ja tulee sitä vielä muuttamaan. Sota on herättänyt monessa vahvoja tunteita ja suoranaista vihaa Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Twitteristä luetut tilastot Venäjän armeijan menetyksistä herättävät vahingoniloa. On joskus vaikea muistaa, että Venäjälläkin on sodan vastustajia, joita valtio kohtelee kovakouraisesti.
Järveläinen kysyy, miten Venäjän kanssa eletään, kun sota loppuu. Siihen hänellä ei ole vastausta, mutta sama kysymys mietityttää varmasti monia suomalaisia. Voiko Venäjään enää koskaan luottaa? Auttaako edes vallanvaihto, vai onko Eino Leinon 1919 runoilema säe ikuinen totuus Venäjästä: ”Näät Moskova pettää, on pettänyt ennen ja pettävi tuhansien vuosien mennen.”
Järveläinen ei peittele Putinia kohtaan tuntemaansa halveksuntaa. Väkevimmin tämä näkyy kuukausi ennen Voitonpäivää kirjoitetussa avoimessa kirjeessä Putinille:
”Tietenkin armeijanne on maailman mahtavin puolustuskyvyttömiä ihmisiä vastaan käytävässä sodassa. Te olette mestari tappamaan vanhuksia, lapsia ja naisia.”
– – –
”En muista maailmanhistoriasta niin suurta luuseria kuin te olette. Edes suomalaisen kansanopiston käytössä ei olisi sellaisia menetelmiä, joilla teille voitaisiin luoda niin sanottu toinen mahdollisuus.”
Kun yhä uusista Venäjän armeijan, ”mitättömän huligaanijoukon”, hirviömäisyyksistä tulee tietoja, Järveläisen näkemys Venäjästä muodostuu yhä synkemmäksi:
”Jos jokin tutkimusryhmä kykenisi laskeutumaan sen kraaterin syvyyteen, jossa on viimeisten 25 vuoden aikana rakennetun Venäjän valtion ydin, he laskeutuisivat kuplivaan ja kuumaan mädän ja visvan valtamereen. Siihen ei ole tiedossa lääkettä, ellei yritystä syväjäädyttämiseksi lasketa, ja se on pahempi kuin kulkutauti. Siihen pätee se, että ei pidä pelätä niitä, jotka tappavat ruumiin vaan niitä, jotka tappavat sekä sielun että ruumiin ja heittävät se helvettiin.”
Järveläisen näkemys Venäjän ortodoksisesta kirkosta ja patriarkka Kirillistä ei ole yhtään valoisampi:
”Sen edustama kristillisyys ei ole sitä, mitä kristikunta edustaa. Sen sijaan kyseessä on kristillisestä uskosta ja kirkosta omaan periferiaansa eriytynyt lahko.”
Kirja olisi piinaavaa luettavaa, jos se sisältäisi vain huomioita sodan kauhuista. Ilmavuutta ja helpotusta tuovat Järveläisen kekseliäät assosiaatiot ja humoristiset huomiot esimerkiksi pääsiäisen vieton historiasta, johtajakoulutuksen idioottimaisuuksista tai taksikokemuksista Pietarissa. Hän on taitava sanan säilän heiluttaja. Pieni esimerkki:
”Vanhan testamentin tutkijat ovat esittäneet, että lähtö Egyptistä tapahtui eri ryhmissä pidemmän ajan kuluessa. Mutta aikaa tuosta lienee kulunut noin 3–5000 vuotta.
Pääsiäisen menoliikenne on vuosituhansien jälkeen liittymistä tähän vaellukseen. Siinä kaahataan ekologisesti tuotetusta taajama-asunnosta parvekkeen tomaattiviljelmineen niin lujaa kuin hybriditoyotasta irtoaa ja jonossa mahdollista kohti puuta polttamalla tuotetun lämmön hyväilyä.”
Sinikeltainen ja verenpunainen on todellista ajankohtaiskirjallisuutta, johon kirjattuihin ajatuksiin ja tunteisiin on helppo yhtyä.
Arvioitu teos: Petri Järveläinen, Sinikeltainen ja verenpunainen. Merkintöjä Ukrainan sodan ajalta. Väyläkirjat 2022. 160 s.
Kirjan tekijänpalkkiolla tuetaan Ukrainan humanitääristä apua maassa toimivan Filantropia r.y.:n kautta.
