Se vanha vainooja,
kavala, kauhea,
on kiivas, kiukkuinen,
ja julma, hirmuinen.
Vain Herra hänet voittaa.
(Virsi 170:1)
Katsellessani Venäjän armeijan Ukrainassa aiheuttamaa hävitystä ja inhimillistä hätää nämä säkeet tulevat mieleen. En voi mitään.
Joku ehkä paheksuu, että kaivan suomalaisen uskonnollisen nationalismin synkimpiä säveliä esiin. Tiedostan vaaran. Kristinuskoa ei saa alistaa nationalismin palvelijaksi. Luther ei tarkoittanut, että ”se vanha vainooja” on venäläinen. En tarkoita minäkään.
Ukrainan sota on saanut sellaisen sävyn, ettei uskonnollisia assosiaatioita voi välttää. Paavi on käynyt hengelliseen taisteluun ja aikoo vihkiä Venäjän ja Ukrainan kansat Marian tahrattomalle sydämelle perjantaina 25.3.2022. Mutta Moskovan patriarkka Kirill on varsinaisesti se, jonka ansiosta sota vaikuttaa lähes uskonsodalta.
Moskovan patriarkaatti – sodan aatteellinen sylttytehdas?
Kirillin saarnassaan 6.3.2022 esittämät kauhistelut liberaalin lännen homoparaateista oli business as usual. Tätä sanomaa sieltä on kuulunut ties kuinka kauan. Uutta on ainoastaan se, että nyt pridekulkueita vastaan pitää käydä tykeillä, ohjuksilla ja panssarivaunuilla. Luulen, että monen suomalaisen arvokonservatiivinkin mielestä patriarkka on rikkonut kristillisen etiikan rajat.
Kirill on puheineen hassussa ristiriidassa kaverinsa presidentti Vladimir Putinin kanssa. Putinin mielestä Ukrainaa alistaa natsien rautasaapas Yhdysvaltain tuella. On vaikea nähdä, mitä yhteistä on julmalla natsilla ja priderekassa tanssivalla karnevaalihomolla. Ristiriita ei kuitenkaan ole häirinnyt presidentin ja patriarkan välejä. Molemmat syytävät ”strategista totuutta”. Niin kauan kuin nämä ”totuudet” palvelevat samaa päämäärää, niiden välisen ristiriidan perään ei tarvitse kysellä.
Jos pitäisi arvioida, kumpi kaveruksista ilmaisee enemmän aitoja ajatuksiaan, veikkaisin patriarkkaa. Ukrainassa tosiaan on äärioikeistolaisia ryhmiä, mutta juutalaisen presidentti Volodymyr Zelenskyin johtamaa maata ei uskottavasti voi pitää natsien pesänä. Kyse on helppoheikin retoriikasta. Natsipuheilla on nimittäin vahva intuitiivinen tarttumapinta venäläisiin, joiden muistia määrittää toisen maailmansodan kärsimykset ja taistelut. ”Natsi” on sopiva leimakirves kaikelle torjuttavalle ja pahalle. Ukrainan sodassa se on kuitenkin vain pintakohinaa.
”Venäläinen maailma” on se, mikä Putinin puheissa ja historiaesseissä jyllää – ja tässä Putin heijastelee selvästi Venäjän ortodoksisen kirkon käsityksiä. Kirill on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ollut keskeisellä tavalla muovaamassa käsitystä erityisestä ortodoksis-venäläisestä sivilisaatiosta. Pahasti näyttää siltä, että sodan aatteellinen sylttytehdas löytyy patriarkasta ja hänen johtamastaan kirkosta. Ei siis olekaan niin, että patriarkka on alisteinen presidentille, vaan patriarkka ja presidentti toimivat aidosti yhteen, sinfoniassa, kuten ortodoksisessa teologiassa sanotaan. Tämä vain on kuoleman sinfonia.
Patriarkka mobilisoi kristinuskon synkimmän tradition
Sunnuntaina 13.3.2022 Kirill kohautti taas. Hän lahjoitti Jumalanäidin ikonin Venäjän kansalliskaartille, joka on yli kolmesataatuhantinen turvallisuus- ja sotilasorganisaatio. Ikonia vastaanottaessaan kansalliskaartin komentaja Viktor Zolotov ilmoitti, että ikoni suojelee ja auttaa kohti voittoa.
Protestanttina voi suhtautua hiukan huvittuneesti siihen, miten patriarkka ja paavi vetävät neitsyt Marian ratkaisemaan sotaa. Vähemmän huvitusta herätti patriarkan saman sunnuntain saarna. Kirillin mukaan monissa Ukrainan seurakunnissa ei rukoilla patriarkan puolesta, koska siellä pelätään – juutalaisia. Kirjalliseen saarnaan on lisätty asianmukainen raamattuviite Johanneksen evankeliumin jakeeseen 19:38. Kohdassa kerrotaan Joosef Arimatialaisesta: ”Hän oli Jeesuksen oppilas, mutta salaa, koska pelkäsi juutalaisia.”
Raamattuviitteen käyttö sisältää monitahoisen viestin. Ensinnäkin Kirill väittää, että Ukrainan ortodoksit oikeasti kuuluvat hänen patriarkaattiinsa vaikkakin salaisesti. Toiseksi hän syyttää näitä pelkureiksi. Ukrainan ortodokseilta itseltään Kirill ei kysy, miksi he jättävät rukoilematta hänen puolestaan.
Raamattuviitteen kolmas viesti loihtii esiin kristillisen tradition pimeintä puolta. Juutalaisten uhkalla patriarkka tietenkin viittaa ennen muuta presidentti Zelenskyihin. Mutta miksi on retorisesti tehokasta vedota juutalaisten uhkaavuuteen? Kyllähän me tiedämme. Melkein voi kuulla väitteen, että Kiovassa nostaa päätään der ewige Jude kaikkine salaliittoineen, mutta ei tämä pelkkää natsiperintöä ole. Venäjällä on aivan omat vahvat juutalaisvastaiset perinteensä ja pogromeina tunnettu väkivalta juutalaisia kohtaan.
Tällaiseenkaan perintöön ei traditionalismia korostava patriarkka häikäile vedota.
Hengellinen taistelu
Kristillinen perinne on ristiriitainen suhteessa juutalaisiin. Yhtäältä kristinusko on ilmiselvästi juutalaista alkuperää, mikä on synnyttänyt kristittyjen keskuudessa jopa kritiikitöntä juutalaisuuden ihailua. Toisaalta kristinusko korostaa omaa erillisyyttään suhteessa juutalaisuuteen.
Tämä sama kaksinaisuus näkyy jo Johanneksen evankeliumissa, johon patriarkka viittasi. Vaikka evankeliumi ei kiistä Jeesuksen juutalaisuutta, se kuitenkin asettaa juutalaiset vastakkain Jeesuksen ja hänen seuraajiensa kanssa: juutalaiset ovat uhka. Tätä vihamielisyyden raidetta edelleen rakentaen kristinuskon piirissä päädyttiin väkivaltaan, josta Auschwitz ja pogromit ovat surullisia esimerkkejä. Kirill matkustaa nyt tätä rataa ihan kuin historiasta ei voisi oppia mitään.
Kyse on hengellisestä pimeydestä. Lukuisat nimekkäät ortodoksiteologit ovat tuominneet Kirillin ”venäläisen maailman” harhaoppina, joka ortodoksisessa traditiossa tunnetaan etnofyletisminä. Tämän päälle hän siis lisäsi vielä juutalaisvastaisen tradition. On selvää, ettei näitä hengellisiä aatteita vastaan käydä miekan vaan sanan ja rukouksen voimalla.
Jumalattomaksikin haukuttu Helsingin Sanomat näyttää oivaltaneen, mistä on kyse. Torstain 17.3. pääkirjoituksessa mennään jo niin pitkälle teologiaan, että epäilen tavallisen lukijan tippuneen kärryiltä. Vai moniko tajusi, että neljännellä käskyllä ei tässä yhteydessä viitattu vanhempien vaan esivallan kunnioittamiseen?
Pääkirjoitus osoitti, millaisia välineitä nyt tarvitaan. Sekularistinen ”Ei uskontoa mihinkään” olisi patriarkkaa vastaan silkkaa aseettomuutta. Teologista osaamista tarvitaan taas.
Lutherin virsi puhuu hengellisestä taistelusta. ”Vastustajamme ei näet ole lihaa ja verta.” (Ef. 6:12). Kirillin hengellisen opetuksen jäljet ovat kuitenkin lihaa, verta ja ruumiita. Niin kauan kuin hengellistä pimeyttä ei saada torjuttua, joudutaan valmistautumaan sen hedelmiin – ja silloin ei valitettavasti pelkkä sanan miekka enää riitä, kuten Ukrainassa nähdään.
Olisi aina parempi, että se vanha vainooja torjuttaisiin jo hengellisellä areenalla eikä se pääsisi valloilleen miekan ja tulen muodossa.
On turha oma voimamme
vääryyden valtaa vastaan.
Me turman vallat voitamme
Herrassa ainoastaan.
