Pyhän Yrjön katedraali Lvivissä Ukrainassa. Kuva: Jan Mehlich

Ukrainan kirkot, Venäjä ja sota

Julkaisin Vartijassa 2/2015 ukrainalaisen kirkkohistorioitsijan Andriy Mykhaleikon kanssa tekemäni haastattelun silloisesta Ukrainan kriistitilanteesta. Mykhaleiko on myös Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon pappi. Monet tässä jutussa esiin nostetut asiat pitävät yhä paikkansa, vaikka tilanne onkin poliittisesti ja myös kirkollisesti muuttunut vuoden 2015 jälkeen.

 

Vartija: Millainen rooli Venäjän ortodoksisella kirkolla on konfliktissa?

Mykhaleiko: Tämänhetkisessä konfliktissa Venäjän ortodoksinen kirkko (VOK) on kaksinaisen haasteen edessä. Yhtäältä kirkko tuntee olevansa velvoitettu seuraamaan Putinin politiikkaa Ukrainan suhteen. VOK pitää entisen Kiovan Rusin tai Neuvostoliiton entisten tasavaltojen aluetta lukuun ottamatta Georgiaa ja Armeniaa omana kanonisena alueenaan ja pääosin ortodoksisena tilana. Ei ihme, että VOK tukee Venäjän valtion ideologista projektia nimeltä ”Venäläinen maailma”. Projektin suuri ideologi on tällä haavaa patriarkka Kirill itse. Käsite pohjautuu ajatukseen sivistyksellisestä, sosiokulttuurisesta ja ylikansallisesta tilasta, johon kuuluvat kaikki ne ihmiset, jotka tuntevat omaavansa venäläisen identiteetin henkisesti ja mentaalisesti. Ortodoksinen käsitys venäläisestä maailmasta on, että siihen sisältyy historiallisen Rusin territorioon pohjautuva yhteinen sivistyksellinen alue, ja se tukeutuu kolmee pilariin: ortodoksiaan, venäläiseen kulttuuriin ja kieleen sekä yhteiseen historialliseen muistiin. Ukrainaa ja Ukrainan kirkkoa ei ortodoksisen ymmärryksen mukaan voi erottaa tästä liitosta. Venäläisen maailman ideologiset periaatteet ovat yhteneviä Putinin nykyisten poliittisten tavoitteiden kanssa ja ne on taitavasti sisällytetty ja hyödynnetty Venäjän valtion ulkopoliittisessa doktriinissa.

Toinen ongelma Venäjän ortodoksiselle kirkolle on se, että Ukrainassa on iso Moskovan patriarkaatin alaisuudessa toimiva ortodoksinen kirkko (UOK MP). Ukrainan ortodoksisen kirkon 13 000 seurakuntaa ovat runsas kolmasosa maailman kaikista venäläis-ortodoksisista seurakunnista. Yhteensä niitä on eri maissa noin 33 000. Kirkon Kiovassa sijaitseva keskus tuki – toisin kuin Moskova – Ukrainan yhtenäisyyttä ja tuomitsi yhdessä Ukrainan muiden kirkkojen kanssa Krimin liittämisen Venäjään. Venäjän ortodoksinen kirkko joutuu tässä tilanteessa miettimään ankarasti, miten se toimii, ettei menettäisi alaisuudessaan olevia ukrainalaisia seurakuntia.

Vaikutusvallan menettäminen Ukrainassa olisi Venäjälle painajainen, ei vain poliittisessa vaan myös kirkollisessa mielessä. Kiovalla on aina ollut itäslaavien historiassa suuri merkitys kristinuskon kehtona ja vahvana identiteetin symbolina.

Venäjän ortodoksisella kirkolla on siis dilemma. Yhtäältä se tuntee olevansa velvollinen tukemaan Putinin ulkopolitiikkaa ja omaa ideologista rakennelmaansa venäläisestä maailmasta. Toisaalta se ei halua näiden velvoitteiden vuoksi pilata suhteitaan kirkon ukrainalaiseen osaan. Ukrainan ortodoksian menetys olisi sille suuri arvovaltatappio koko maailmanlaajan ortodoksisuuden piirissä. Patriarkka Kirill yrittää sen vuoksi yhtäältä pitää Putinin tyytyväisenä  ja toisaalta vakuuttaa lausunnoillaan ja teoillaan, että hän pystyy Ukrainan-kysymyksessä toimimaan itsenäisesti suhteessa Kremlin päällikköön. Patriarkan itsenäisyytta on osoittanut se, että hän oli maaliskuussa 2014 pois tilaisuudesta, jolloin Krimin niemimaa liitettiin juhlallisesti Venäjään, ja se, että Ukrainan ortodoksisen kirkon Krimin-metropoliaa ole vielä liitetty Venäjän ortodoksiseen kirkkkon vaan se kuuluu edelleen Ukrainan ortodoksisen kirkon rakenteeseen. Ukrainan suuntaan nämä ovat signaaleja siitä, että patriarkka kunnioittaa Ukrainan ortodoksian yhtenäisyyttä eikä siinä mielessä toimi Ukrainan suhteen samoin kuin Putin.

On kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista, toimiiko tällainen taktiikka. Pidän nimittäin Moskovan patriarkan toimia ennen muuta taktisina eikä osoituksena itsenäisyydestä tai oppositiosta suhteessa Putiniin. Nähdäkseni Ukrainan nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa suurin osa kansalaisista pitää Venäjän roolia aggressiivisena, tällaista patriarkan muka-neutraalisuutta ei hyväksytä. Käy yhä ilmeisemmäksi, että spagaatti suurvenäläisen patriotismin ja ukrainalaisten näkökohtien välillä ei voi onnistua.

 

Vartija: Onko konflikti vahvistanut solidaarisuutta ja yhteistyötä eri kristillisten tunnustuskuntien ja muiden uskontojen välillä Ukrainassa? Onko se johtanut parempiin ekumeenisiin suhteisiin?

Mykhaleiko: Aivan aluksi pidän tärkeänä korostaa, että Ukrainassa kirkot ylipäänsä nauttivat suurta yhteiskunnallista arvostusta ja luottamusta. Yksi uusimmista sosiologisista kyselyistä, joka tehtiin vielä ennen Majdanin tapahtumia helmikuussa 2013, vahvisti tässä suhteessa tähänastisia tuloksia. Haastatelluista 65 % sanoi luottavansa kirkkoihin.

Tunnettua on myös se, että vuoden 1989 Keski- ja Itä-Euroopan käänteen jälkeen tilanne oli Ukrainassa hyvin jännittynyt, ja tunnustuksellisia konflikteja oli niin eri ortodoksisten kirkkojen kuin myös katolilaisten ja ortodoksien välillä. Myöskään viime vuosina ei ole otettu mitään suurempia ekumeenisia edistysaskeleita.

Kun otetaan huomioon, että aiemmin kirkkojenvälinen yhteistyö ei ollut juuri edes ajateltavissakaan, oli odottamatonta, että kirkot reagoisivat niin yhtenäisesti kriisiin. Sitä yllättävämpää oli monille se, että kirkoista tuli protestien alusta alkaen olennainen osa Majdan-liikettä.

Käänne ilmeni ensimmäiseksi hyvin selvästi Yhteisukrainalaisen kirkkojen ja uskonnollisten organisaatioiden neuvoston työssä. Neuvosto oli perustettu jo 1996. Sen päätehtäviä olivat tunnustustenvälisen dialogin edistäminen sekä toimiminen konsultoivana ja neuvoa-antavana elimenä valtion suuntaan, kun kirkko-valtio-suhteiden oikeusnormeja laadittiin. Neuvoston työ perustuu yhdenvertaisuuden periaatteelle sekä sen jäsenten kirkollisten ja uskonnollisten traditioiden kunnioittamiseen. Yhteisukrainalaisen neuvoston merkitys ukrainalaisessa uskonnollisessa maastossa on merkittävä jo sen korkean edustavuuden vuoksi. Siihen kuuluu nykyään 18 kirkkoa ja uskonnollista järjestöä sekä yksi kirkkojenvälinen elin. Kaikkiaan se kattaa 95 % Ukrainan alueesta ja siihen kuuluvat kaikki maan tärkeimmät tunnustuskunnat: ortodoksit, kreikkalaiskatolilaiset, roomalaiskatolilaiset, protestantit sekä juutalaisuuden ja islamin tärkeimmät suuntaukset.

Neuvoston edustavuus ei viime vuosina kuitenkaan taannut automaattisesti tehokasta tai vaikuttavaa työtä. Sen sijaan vuoden 2013 loppu ja koko vuosi 2014 tarjoavat parempia tuloksia. Siitä lähtien, kun protestit alkoivat Kiovassa marraskuussa 2013, neuvoston ekumeeninen profiili terävöityi ensimmäistä kertaa. Neuvoston sitoutuminen on näkynyt niissä parissakymmenessä Ukrainan poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta koskevassa kannanotossa ja julistuksessa, jotka se on tähän mennessä julkaissut. Neuvosto on monta kertaa protestoinut mielenosoittajiin kohdistuneita hyökkäyksiä, kehottanut dialogiin, tuominnut Krimin liittämisen Venäjään ja arvostellut Venäjän Ukrainan-politiikkaa. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista, että Majdanin protestien aikana neuvoston puheenjohtajana ja kannanottojen yhtenä laatijana toimi Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko.

Kirkot ovat tunteneet juuri Majdanilla aivan erityistä ekumeenistä yhteyttä. Eri kirkkojen papit seisoivat samassa rintamassa mielenosoittajien kanssa, rukoilivat heidän puolestaan, olivat vartiossa, kuuntelivat rippejä, pystyttivät ekumeenisia rukoustelttoja, joissa oli rukous koko ajan käynnissä.Sitä paitsi he olivat niinä dramaattisina päivinä, jolloin lähes 100 mielenosoittajaa ammuttiin, mielenosoittajien joukossa. Monet papit raportoivat, että protestien aikana tunnustustenväliset erot unohdettiin. Myöskään mielenosoittajille ei ollut tärkeää, mihin tunnustuskuntaa tämä tai tuo pappi kuului, vaan tärkeää oli heidän läsnäolonsa ja tukensa. Majdan ja nykyinen tilanne ovat olleet Ukrainan kirkoille aivan erikoinen kokemus. Toivon, että tilanteeseen liittyviä positiivisia seikkoja pohdittaisiin teologiselta kannalta ja että ne vahvistaisivat kirkkojen yhteistyötä tulevaisuudessa.

 

Vartija: Millä tavalla konflikti on koskenut omaa kirkkoasi, Ukrainan kreikkalaiskatolista kirkkoa, jolla on seurakuntia myös Krimillä? Ovatko ne pystyneet jatkamaan toimintaansa? Entä Itä-Ukrainassa sijaitsevat seurakunnat?

Mykhaleiko: Siitä lähtien, kun Venäjä otti Krimin ja taistelut alkoivat Itä-Ukrainassa, moni kirkko on joutunut pohtimaan toimintansa jatkumista sota-alueilla. Erityisesti tämä on koskenut niitä kirkkoja, joiden jäseniä on alusta alkaen osallistunut Kiovan protesteihin ja ollut mukana Venäjän aggressiivista toimintaa kritisoineissa julkilausumissa. Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko kuuluu luonnollisesti näihin.

Vaikka enemmistö kirkkoni seurakunnista (yli 90 %) sijaitsee Ukrainan länsiosassa, se on yrittänyt viime vuosina saada jalansijaa myös Keski- ja Itä-Ukrainassa sekä Krimillä. Uusien kirkollisten rakenteiden perustaminen itään, Harkovan–Donetskin eksarkaatti (2001) ja Odessan–Krimin eksarkaatti (2003) olivat ulkoisia osoituksia tästä kehityksestä. Kriisivuoden 2014 alussa Rooma antoi luvan kummankin eksarkaatin kahtiajakamiseen. Helmikuussa 2014 perustettiin itsenäinen Krimin eksarkaatti ja huhtikuussa 2014 Harkovan eksarkaatti.

Kaksi näistä eksarkaateista eli Donetsk ja Krim ovat nyt vakavan olemassaolokysymyksen äärellä. Niiden kirkollinen tilanne huononi yhtäaikaisesti poliittisen tilanteen kanssa. Poliittinen kehitys kosketti ensin Krimin eksarkaattia. Jo ennen niemimaan virallista liittämistä Venäjään paikalliset viranomaiset rajoittivat uhkausten avulla huomattavasti sielnhoitajien työtä viidessä sikäläisessä seurakunnassa. Kolme pappia jopa kyyditettiin sieltä pois. Muita pappeja on toistuvasti uhkailtu suullisesti ja kirjallisesti sekä vaadittu postumaan Krimin alueelta.

Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon esimies, Sviatoslav Shevchuk totesi Krimin eksarkaatin tilanteesta Lvivissä pitämässään lehdistötilaisuudessa lokakuussa 2014, että ensimmäistä kertaa vuoden 1989 laillistamisensa jälkeisessä historiassa Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko on näin uhkaavassa tilanteessa, kun Krimin eksarkaattia vaaditaan lopetettavaksi. Krimin hallitus oli julistanut lain, jonka mukaan kaikkien alueella toimivien uskonnollisten järjestöjen oli rekisteröidyttävä uudelleen vuoden loppuun mennessä. Ei ollut mitään takeita, että Ukrainan kreikkalaiskatolisella kirkolla olisi alueella toimintaoikeutta enää toimenpiteen jälkeen. Vain yksi seurakunta niemimaalla tarjoaa enää säännöllistä sielunhoitoa. Ongelmana on myös saada oleskelulupia alueelle meneville papeille, joiden nyt täytyy alistua Venäjän lainsäädännölle.

Samanlaisella veitsenterällä on ollut Itä-Ukrainan konfliktin alkamisesta lähtien osa suuresta Donetskin eksarkaatin alueesta. Sielläkin voivat vain muutamat papit työskennellä laillisesti sielunhoitotehtävissä. Piispa Stepan Menyok joutui jättämään Donetskin ja asuu nyt naapurialueella Zaporizzjan kaupungissa. Separatistit takavarikoivat hänen asuntonsa Donetskissa. Itä-Ukrainan konfliktialueella on kaikkiaan 12 Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon seurakuntaa, joiden tulevaisuus riippuu poliittisen tilanteen kehityksestä.

 

Vartija: Arkkipiispa Shevchuk vieraili äskettäin paavin luona ja toivoi tämän käyttävän voimakkaampaa kieltä Ukrainan konfliktista puhuessaan. Miten paavi mielestäsi voisi parhaiten auttaa konfliktin ratkaisemisessa? Pitäisikö hänen tuomita Venäjän toimet; pitäisikö hänen vierailla Ukrainassa ja olisiko siitä apua?

Mykhaleiko: Kamppaillessaan Venäjän kanssa Ukrainan hallitus on kääntynyt toistuvasti lännen puoleen ja pyytänyt apua. Samalla tavalla Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko pyytää tukea Roomasta, katolisen kirkon keskuspaikasta. Paavi Franciscus on konfliktin aikana useaan kertaan puhunut siitä sekä kehottanut välttämään väkivaltaa ja etsimään rauhaa.

Viime aikoina on ollut todellakin huomattavissa, että Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko arkkipiispa Shevchukin johdolla toivonut paavin käyttävän selvempää kieltä. Tämän toiveen taustalla on se, mitä paavi puhui audienssillaan helmikuussa 2015.  Hän puhui nimittäin Itä-Ukrainan konfliktista veljessotana ja antoi sillä ymmärtää ikään kuin hän yhtyisi Venäjän tapaan puhua konfliktista. Venäjä on käyttänyt konfliktista nimitystä Ukrainan sisällissota korostaakseen, ettei sillä ole mitään tekemistä sodan kanssa ja väistääkseen vastuuta asiasta. Paavin käyttämä veljessota-termi aiheutti Ukrainassa pahennusta ja arvostelua. Monien mielestä paavin neuvonantajat olivat johtaneet häntä harhaan. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että ad limina -käynnillään Vatikaanissa Ukrainan kreikkalaiskatoliset piispat ottivat Vatikaanin ongelmallisen kannan puheeksi ja toivoivat selvempää puhetta.

En tiedä tarkalleen, miten paavi voisi parhaiten auttaa Ukrainaa ja olisiko hänen vierailunsa askel oikeaan suuntaan. Joka tapauksessa toivoisin kirkkoni piispojen tapaan Vatikaanin ottavan tilanteeseen selvän kannan, sillä kristinuskossahan on kyse totuuden puhumisesta. Kirkkohistorioitsijana olen kuitenkin samalla tarpeeksi realisti ymmärtääkseni, että Roomasta käsin maailma näyttää erilaiselta kuin ukrainalaisin silmin ja että paavin täytyy kannanotoissaan ottaa huomioon monia erilaisia asioita. Hän ei voi esimerkiksi jättää ottamatta huomioon katolisen kirkon asemaa ja toimintaa Venäjällä. Hän ja hänen neuvonantajansa tietävät varmasti, että jokin harkitsematon ilmaisu, Venäjän ulkopolitiikan liian kärkäs arvostelu ja liian ilmeinen kannanotto Ukrainan eduksi voisi aiheuttaa ongelmia katoliselle kirkolle Venäjällä.

 

Vartija: Mitkä ovat mielestäsi Venäjän perimmäiset tavoitteet? Millainen on vallitseva ajattelu Ukrainassa?

Mykhaleiko: Putinilla on Ukrainan suhteen useita tavoitteita. Ensinnäkin Putinin tavoitteena on palauttaa Venäjälle asema maailmanmahtina. Hän haluaa myös osoittaa, että Euroopan unioni ja USA ovat väärässä luullessaan, että ne voittivat kylmän sodan neljännesvuosisata sitten. Putin haluaa lihasten pullistelullaan Itä-Ukrainassa todistaa, että eurooppalaisessa tai maailmanpolitiikassa ei saada mitään aikaan ilman Venäjää.

En kuitenkaan usko, että Putinin lopullinen tavoite olisi lohkaista Krimin lisäksi jokin muu alue Ukrainasta liitettäväksi Venäjään. Se tulisi Venäjälle sekä taloudellisesti että poliittisesti liian kalliiksi. Putin yrittää ennemminkin pitkällä tähtäimellä tehdä Ukrainasta sisäpoliittisesti ja taloudellisesti epävakaan valtion.  Euroopan unioni nimittäin tuskin olisi kiinnostunut käymään vakavia integraationeuvottteluita sisäisten konfliktien repimän valtion kanssa. Sillä tavalla Venäjä pystyisi estämään Ukrainan lähentymisen EU:hun. Ehkä näin voimansa menettänyt Ukraina olisi taas joskus mahdollista saada vahvemmin sidotuksi Venäjään. Mitään uutta tällainen Venäjän kanssa ulkopoliittisesti eri teille lähteneiden valtioiden sisäinen epävakauttaminen ei ole; juuri näinhän Venäjä menetteli Moldovan ja Georgian kannsa.

Mielestäni lännessä ihmiset eivät kiinnitä tarpeeksi huomiota ukrainalais-venäläisten suhteiden historialliseen kontekstiin. Lähes kahdelle kolmasosalle venäläisiä Neuvostoliiton hajoaminen tuntuu edelleen katastrofilta. Suurimmalle osalle heistä itsenäisen Ukrainan olemassaolo on historiallisista ja tunnesyistä eräänlainen väärinkäsitys, anomalia. Monet venäläiset poliitikot ja myös eräät korkea-arvoiset Venäjän ortodoksisen kirkon edustajat välttävät tarkoituksella puhumasta ukrainalaisista itsenäisenä kansana ja puhuvat heistä ennemminkin venäläisenä kansana, joka tiettyjen historiallisten olosuhteiden vuoksi elää tällä hetkellä Ukrainan maantieteellisellä alueella. Ukrainalaisia ei siis oteta edes todesta omana kansana, vaan heitä pidetään osana venäläisiä.

Ukrainalaiset itse taas näkevät asian toisin. Heidän kokemuksensa yhteiselosta venäläisten kanssa yhteisessä valtiossa  ovat usein negatiivisia. Ukrainalaisten historiallista muistia leimaavat poliittisesti itsenäisen Ukrainan rakentamisen estäminen, Stalinin ajan nälänhätä ja kansanmurha Ukrainassa 1932–1933, jolloin kuoli 5–7 miljoonaa ukrainalaista, ukrainalaisten venäläistäminen sekä ukrainan kielen ja kulttuurin tukahduttaminen. Sen vuoksi ukrainalaiset kokivat vuoden 1991 historialliseksi tilaisuudeksi viimeinkin toteuttaa vuosisatoja vanhan itsenäisyyspyrkimyksensä.

Vuosien 2004 ja 2013/2014 vallankumoukset ja protestit eivät olleet mitään muuta kuin yrityksiä vapautua Venäjän syleilystä, irrottautua neuvostomenneisyydestä ja lähteä eurooppamyönteisen kehityksen tielle. Erityisesti Majdanin protestit osoittivat hyvin selvästi, että useimmille mielenosoittajille Euroopan unionin ja Ukrainan välinen kumppanuussopimus oli symboli muutosmahdollisuuksista heidän omassa maassaan. Korruption vastainen taistelu ja elinolosuhteiden standardien nostaminen ovat osa tätä muutosta. Sopimuksen peruuntuminen merkitsisi sen vuoksi paluutta menneisyyteen ja yhä suurempaa riippuvuutta Venäjästä.

Putinille Majdanin jälkeinen käänne Ukrainan historiassa ei tietenkään ole hyväksyttävä, sillä sen toteutuminen merkitsisi sitä, että hänen unelmansa Venäjän vanhan neuvostotyyppisen valta-aseman palauttamisesta särkyisi lopullisesti. Sen lisäksi olen varma siitä, että menestyksekäs Ukraina merkitsisi liian suurta vaaraa Putinin sisäpoliittiselle asemalle Venäjällä. Kun venäläiset huomaisivat, että protestiensa jälkeen ukrainalaiset ottaisivat selviä edistysaskeleita, se voisi johtaa Venäjällä siviiliyhteiskunnan vahvistumiseen ja Putinin valta-aseman horjumiseen. Sen Putin pyrkii kaikin keinoin estämään ja yrittää sen vuoksi esittää Ukrainan tapahtumat ulkopuolisten tahojen manipulaationa, läntisenä sekaantumisena Ukrainan oloihin.

Artikkelikuvassa Pyhän Yrjön katedraali Lvivissä Länsi-Ukrainassa. Kuva: Wikipedia.


Avatar photo

Kirjoittaja

Mikko Ketola (s. 1963) on kirkkohistorian yliopistonlehtori ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2010 lähtien. Lue lisää


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.