Ubi bene ibi ecclesia

Joskus – tai oikeastaan monesti – on tullut mieleeni, että kansankirkollamme on kömpelö nimi. Minusta sen pitäisi mieluummin olla joko Suomen evankelinen kirkko tai Suomen luterilainen kirkko kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko – tai vaikkapa vain Ruotsin mallia seuraten Suomen kirkko.

Nykyinen kirkon nimi halunnee sanoa, että kirkko on evankelinen kuten monet muutkin reformaation aikana ja sen jälkeen syntyneet protestanttiset kirkot, mutta se on kuitenkin erityisessä mielessä luterilainen, koska se tunnustaa Martin (tai tuttavallisesti Martti vain) Lutherin ja hänen uskollisten seuraajiensa oppeja. Mutta kuinka luterilaisia tai Lutherin oppien kannattajia me 2000-luvun suomalaiset kirkon papit ja muut jäsenet oikeasti olemme?

Luther munkkina.

Jos Martin Luther tai joku 1600-luvun gnesioluterilaisista tulisi tänne yhteiskuntamme ja kirkkomme elämänmenoa katsomaan, hän kauhistuisi meitä kaikkia – siis kaikkia eikä ainoastaan homoseksuaalien kansalaisoikeuksien puolustajia tai vaikkapa historialliselle raamattukritiikille periksi antaneita. Lutherille ei kelpaisi demokratia, ei lehdistön vapaus, ei lepsu kirkollinen kurinpito, ei naisten tasa-arvo eikä mikään muukaan valistuksen jälkeinen luopioliike pois puhtaasta evankeliumin opista. Luther ei suostuisi ymmärtämään meitä, jos sanoisimme hänelle, että syntiä ja armoahan me julistamme, perustamme kaiken Raamatun sanaan ja jaamme vielä sakramentitkin ihan oikein.

Taitaisi Martti pahasti suutahtaa, jos julkenisimme arvostella hänelle hänen juutalaisvastaisia kirjoituksiaan ja väittää, että juutalaisvastaisuus on jättänyt kamalat jäljet Saksan evankelisen kirkon ja vähän muidenkin kirkkojen historiaan.

Muistan joskus arkkipiispa Mikko Juvan sanoneen, että kirkollamme on hyvä oppi mutta huono käytäntö. Muistan myös kaikkien kirkossa nyökytelleen hiljaisesti näiden viisaiden sanojen edessä. Jotakin totta tuossa ajatuksessa täytyy olla: huonoja ja syntisiä me kristityt monessa asiassa olemme, ja me kaikki tarvitsemme synnin ja armon saarnaa. Mutta entäpä jos joku rohkenisi väittää päinvastaista – että kirkolla on  hyvä käytäntö, mutta huono oppi? Entä jos joku menisi sanomaan, että kirkko julistaa jo vuosisatoja sitten vanhentuneita käsityksiä Raamatun synnystä ja arvovallasta, ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa ja vaikkapa hänen seksuaalisuudestaan? Entä jos joku sanoisi, että kirkko on tehnyt kaikkensa modernisoituakseen, että sen työntekijät seuraavat vilpittömästi aikaansa ja ovat samalla uskollisia kirkolle ja sen sanomalle? Sellainen ihminen vaikuttaisi sanovan, että kirkon ja kristinuskon täytyy muuttua tai kuolla; että kaikki temput on tehty ja kaikki konstit kokeiltu. Hän näyttäisi sanovan, että kansankirkolle on tullut seinä vastaan, se on maalannut itsensä nurkkaan ja sitä odottaa elintilan hiipuminen – tasaisen varma ja välillä hälyttäväkin jäsenmäärän lasku sekä sitä seuraava vieläkin vääjäämättömämpi veroeurojen hupeneminen.

Mikko Juva – tällä kertaa eduskunnassa 1964. Kuva: Wikipedia.

Hyvät neuvot olisivat jo nyt enemmän kuin tarpeen. Niitä ei taideta enää saada työryhmiä ja komiteoita perustamalla, asiantuntijoita kuulemalla tai – kaikista vähiten – konsultteja palkkaamalla.

Jeesuksen lauselmia on halki historian tulkittu monella, mutta aina tulkitsijan tarpeisiin sopivalla tavalla. Jos kirkon tilannetta pohtiessa unohdetaan valtapoliittinen realismi tai mikä tahansa reaalipoliittinen käsitys vallasta, mitähän nämä Jeesuksen opetukset mahtaisivat merkitä kirkolle: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” (Matt. 16:24-26).

Halki kristikunnan historian on ad nauseam – riesaksi asti – kuultu ristin tien retoriikkaa käytettävän siihen, että kirkko tai sen jäsenet tekevät itsensä marttyyriksi ja uhriksi. Se ei ole hyvä tulkinta Jeesuksen sanoista. Jeesus ei ymmärtänyt ihmisten kaunaisesta vallanhalusta mitään, koska hän odotti hyvin pian tulevaa Jumalan valtakuntaa, jossa pienin on suurin ja viimeiset tulevat ensimmäisiksi.

Kirkko on odottanut Jumalan valtakuntaa kohta 2000 vuotta; se ei tullut ”pian” kuten Jeesus ja hänen ensimmäiset seuraajansa uskoivat. Riippumatta siitä, uskooko piispa, pappi tai maallikko sielunsa syövereissä valtakunnan joskus jossain muodossa tulevan, hän voi pohtia asennettaan elämään ja kirkkoonsa Jeesuksen julistaman valtakunnan valossa.

Erilaisissa ryhmäkunnissa kirkon sisällä Jeesuksen sanoja ristin tiestä on tulkittu ja tulkitaan lahkolaisesti. Harvat ja valitut kokoontuvat yhteen ja saavat kuulla, että te olette tosi kirkko, mutta nuo tuolla ulkopuolella eivät siihen kuulu, koska he uskovat väärin. Sellainen on hurskasta itsepetosta, toisten ihmisten kristillisyyden mittaamista omalla kapealla käsityksellä elämästä, ihmisyydestä ja kristillisyydestä. Sellainen ei ole koskaan lisännyt oikeiksi Jeesuksen seuraajiksi julistautuneiden hengellistä hyvinvointia, pikemminkin päinvastoin. Hengellinen elämä tarvitsee oman tilan vaan ei valtaa toisiin ihmisiin.

Tuntuu siltä, kuin kirkko(mme) ei pohjimmiltaan koskaan olisi oppinut olemaan demokratia, vaikka kansanvaltaisen ajattelun synnystä on satoja vuosia. Virallisesti asiat menevät kuten enemmistö päättää. Reilua peliä ja kristillisyyttä on, että vähemmistöillä on oma elintilansa, koska jokainen ihminen kirkossa on hengellinen ihminen, kaikki yhtä kristittyjä. Hengellisessä kirkossa ei tarvitse langeta orjamoraaliin; kenenkään ei tarvitse katsoa kaunaisesti siihen, jolla on tuntuisi olevan ”liikaa” valtaa, koska jokaiselle on tärkeintä kirkko hengellisenä kotina, jossa on sekä yhteisiä että intiimejä tiloja. Viimeisellä tuomiolla Jeesus ei – ainakaan evankeliumien mukaan – kysy, kuinka ahkerasti itse kukin on taistellut totuuden – siis oman totuutensa – puolesta toisten ihmisten valhetta vastaan.

Jos kirkko haluaa ottaa ristinsä ja seurata Jeesusta, sen pitää kadottaa asemansa ja valtansa. Tämä ei tarkoita sitä, että kirkon pitäisi instituutiona ajaa itsensä alas tai mitätöidä itsensä. Sen sijaan Suomen kirkon pitää suhtautua tilanteeseensa arkisesti ja todellisuudentajuisesti. Sen pitää huomata, että kirkon ykseys on onttouttaan kolisevan juhlapuheen ulkopuolella maallinen ja poliittinen illuusio. Kirkon pitää ennen kaikkea nähdä, että sillä ei ole yhtä kirkkokansaa vaan suuri kirjo jäseniä joka lähtöön. Kirkko ei ole kansankirkko siksi, että Suomessa olisi yksi kansa ja yksi kirkko vaan siksi, että yhdessä kirkossa on monenlaista kansaa.

Mitä siitä seuraisi käytännössä?

Joku pappi haluaa Suomen lakia seuraten vihkiä homopareja. Vihkiköön. Joku toinen pappi ei missään tapauksessa halua vihkiä homopareja. Olkoon vihkimättä. Jotkut haluavat vanhaluterilaisen messun, jossa miespappi jakaa ehtoollisen. He saakoon sellaisen. Jokainen ryhmä saakoon messunsa. Päivätolkulla tyhjillään olevissa kirkoissa on tarjolla sekä tilaa että aikaa kaikille. Silloin ei tarvita hengellisen elämän vääristämistä itseriittoisiksi manifestaatioiksi tämän puolesta ja tuota vastaan.

Mitä sanookaan omatunto?

Jokainen pappi julistakoon evankeliumia omantuntonsa mukaan, itselleen rehellisenä ja omana itsenään läsnä olevana. Papistossa pelätään liikaa ja turhaan sitä, että mitähän muutkin ajattelevat. Maallikot olkoon kirkossa läsnä omine ajatuksineen ja tunteineen välittämättä siitä, millaisia toiset ovat ja mitä he muista ajattelevat. Kun jokainen on oma itsensä, kaikkien on parempi olla. Olen tavannut lukuisia kirkon työntekijöitä, jotka kukin omalla tavallaan viestittävät, että jonkinlainen tähän liittyvä ongelma on olemassa. Toisinaan näen myös sellaista kirkollista elämää, jossa kirkon sanomasta kasvaa spontaanisti – selittelemättä ja pakottamatta – iloa ja vapautta.

Tasaiseen tahtiin piispoilta kysytään missä tahansa mediassa, mikä on kirkon linja siinä, tässä tai tuossa kiperässä asiassa. Silloin on kelvotonta, jopa kohtalokasta, jos haastettu piispa kuvittelee vaikeissa kysymyksissä itse edustavansa kirkon ääntä ja puhuu kuin toisella tavalla ajattelevia ei olisi olemassakaan. Sen sijaan ylipaimen voi kertoa rehellisesti ja avoimesti, miten monenlaisia ihmisiä – Kristuksen seuraajia – kirkossa on. Sitten hän voi eritellä vaikkapa piispojen erilaisia näkemyksiä ja kertoa myös oman mielipiteensä. Kerrassaan upeaa olisi, jos piispa kykenisi esiintymään luontevasti aivan omana itsenään eikä asiantuntijana, joka ulkoistavasti esittelee yhtä illusorista kirkon kantaa ja pahan paikan tullen kiemurtelee kykenemättä antamaan selviä vastauksia.

Kaikki tämä yhdellä lauseella: missä hyvin, siellä kirkko.