Virsitaulu Kiimingin kirkossa. Kuva: Sanna Krook/Oulun seurakunnat.

Työstä ja hukatuista mahdollisuuksista

”Lopetetaanko kirkossa koskaan mitään toimintamuotoa?” kysyi aikuisrippikoululainen. Hän oli käynyt seurakunnan kerhossa ja ihmetellyt sen resurssointia suhteessa kävijämäärään. Kollega keksi esittää esimerkkinä kirkon dynaamisuudesta jalkapuurangaistuksesta luopumista. Toki on myönnettävä, että jopa viime vuosikymmeninä jotkut työmuodot ovat väistyneet välttämättömimpien tai ajanmukaisempien tieltä.

Silti heille, jotka ovat työelämässään tottuneet siihen, että työn tuloksellisuutta arvioidaan jatkuvasti ja työvoimaa siirretään joustavasti sinne, missä se ovat mielekkäimmässä käytössä, on hämmästyttävää se, kuinka hitaasti kirkon toiminta reagoi muuttuvaan toimintaympäristöön.

Virsitaulun numerot Kiimingin kirkossa. Kuva: Sanna Krook/Oulun seurakunnat.

Miten kirkon työmuodot muuttuvat, kun talousluvut nostetaan tauluun? Virsitaulun numeroita Kiimingin kirkossa. Kuva: Sanna Krook/Oulun seurakunnat.

Kirkon työntekijöiden lukumäärä on lähes kaksinkertaistunut viimeisen neljän vuosikymmenen aikana. Kasvavien verotulojen kaudella on ollut mahdollista paitsi resurssoida perustoimintaa vahvemmin, myös luoda uusia toimintamuotoja ja perustaa virkoja, joiden haltijoiden tehtävä on ollut vastata tällaisesta toiminnasta.

Uutta ja mahdollisesti innovatiivista tehtävää hoitamaan on mielellään valittu nuori ja ennestään urautumaton henkilö. Hän on saanut toteuttaa itseään ja hoitaa työtään kapeasti määritellyllä sektorillaan ehkä jopa nelisen vuosikymmentä, eläkkeelle jäämiseen asti. Siten alkuperäinen pyrkimys sopeutua ympäristön tarpeisiin ja odotuksiin on johtanut jopa pienempään joustavuuteen toiminnan suunnittelussa, kun toimintamuotojen sisällöt on sementoitu viranhaltijoiden palvelusvuosien ajaksi.

Kirkossa on yli kaksikymmentätuhatta työntekijää. Lakisääteisten tehtävien hoitamiseen tarvitaan tästä vain osa, huomattavan paljon työvoimaresursseista voidaan suunnata kirkon ja seurakuntien valitsemalla tavalla. Pienissä seurakunnissa ja nyt jo supistuvien verotulojen aikana liikkumavaraa voi olla hyvinkin vähän, mutta suurissa seurakunnissa, seurakuntayhtymissä ja kirkon keskushallinnossa mahdollisuus vapaasti allokoida resursseja on paljon.

Kirkolle tyypillinen päätöksenteon vaikeus tulee kuitenkin erityisen hyvin esille työvoiman uudelleenkohdistamisessa. Joudutaan toteamaan, että työ, jota on tehty joskus hyvälläkin menestyksellä, on käynyt vähemmän tärkeäksi kuin jokin tarve, joka on todellinen nyt ja tulevaisuudessa. Näissä tilanteissa on todennäköistä, että se, jonka työn relevanssi tulevaisuudessa joutuu kriittiseen tarkasteluun, pahoittaa mielensä – mikä on jotain, mitä kirkossa pyritään mahdollisuuksien mukaan välttämään. Silläkin uhalla, että seurakunnan jäsenellä ja kirkollisveron maksajalla on täysi syy ja oikeus pahoittaa mielensä siitä, että kirkon resursseja käytetään tehottomasti ja epätarkoituksenmukaisesti.

Jos kirkossa aidosti haluttaisiin palvella seurakuntaa ja yhteiskuntaa parhaalla mahdollisella tavalla, se edellyttäisi rohkeutta muuttaa henkilöstöpolitiikkaa. Ensinnäkin olisi määriteltävä, kuinka paljon resursseja tarvitaan lakisääteisten velvoitteiden täyttämiseen, kuinka paljon muutoin olennaisesti kirkon olemukseen liittyvien tärkeiden tehtävien hoitamiseen ja kuinka paljon voidaan allokoida kunkin tilanteen vaatimusten mukaan.

Henkilöstömäärissä tulisi huomioida se, että työn menestyksekäs suorittaminen vaatii usein myös sitä, että työntekijällä on käytettävissään asianmukaiset työvälineet ja riittävä budjetti. Siksi työntekijöiden määrä ei saisi olla niin suuri, että palkkakustannusten jälkeen ei ole vaadittavia resursseja käytettävissä itse työn suorittamiseen mielekkäällä tavalla.

Vastaavasti rekrytoinnissa tulisi kiinnittää huomiota paitsi senhetkisen tehtävän edellyttämiin valmiuksiin, myös muutosvalmiuteen ja kykyyn siirtyä joustavasti toisentyyppisiin tehtäviin silloin, kun työsuhde ei ole määräaikainen. Tämä merkitsee sitä, että kirkon palkattujen työntekijöiden keskimääräisen koulutustason olisi väistämättä noustava.

Kirkkomme on kaksikymmentätuhatpäisine työntekijäjoukkoineen kansainvälisessä vertailussa huomattavan varakas. Jos työn tuotoksia lasketaan suhteessa panoksiin, monen köyhemmän kirkon tuottavuus on huomattavasti suurempi.

Siellä missä palkattua työvoimaa on vähän, joudutaan panostamaan kirkon jäsenten, seurakuntalaisten aktiivisuuden varaan. Mittava vapaaehtoistyö ei ole mahdollista ilman työntekijöiden vahvaa suostumista läsnäoloon seurakunnan keskellä, lähtemistä omalta mukavuusalueeltaan, seurakuntalaisten odotusten todesta ottamista ja niihin mukautumista.

Tähän prosessiin suostuminen vaatii koko työidentiteetin uudelleen ajattelemista, mutta onnistuessaan mahdollistaa kirkon työn vaikuttavuuden ja näkyvyyden moninkertaistumisen yhteiskunnassamme.

Outi Lantto


Avatar photo

Kirjoittaja

Kirjoittaja on seurakuntapastori Malmin seurakunnasta.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.