Vuonna 1871 syntynyt isovaarini oli kartanon seppä Padasjoella. Hän ei voinut tietää merkillisestä taotusta esineestä, Tutankhamonin tikarista, joka löytyi 1925. On äskettäin selvinnyt, että tikarin materiaali on luultavasti peräisin ulkoavaruudesta. Vuosimiljardeihin viittaava kuvio selviää alempana.
Esivanhempieni kautta liityn 1800-luvun kirkon herätysten perinteeseen. Vaarini puheita kuuntelin 1950-luvun lopulta alkaen korvat hörössä. Henkeä kuvasi patinoitunut maallikkohartaus ja matalakirkollisuus. Isoisän sukupolvi oli jo ehtinyt suodattaa muutamia hengellisiä besserwisser-irtiottoja ja kuohu-uskonnollisuuden höyryjä. Tajusivat totuuskilpailujen suhteellisuuden, karismaattisen steroidiuskon petoksen, tunteenkiihdytyksen doping-ilmiöt.
Kun 1960-luvulla näin luokkatoverien ikäluokassa ripariherätyksiä, olin lähinnä kummissani. Aalto pyyhkäisi ohitseni. Opiskelutovereiden kesken pohdimme kyllä uskon asiaa ja saarnamiesten puheita syviä vesiä ja laitoja myöden. Äsken kääntyneiden pinkeä uskonego saa ajattelemaan, että usean vuosikymmenen elämänkokemus erilaisia uskon ilmiöitä peilaten olisi hyvä minimikoulutus julistajalle. Tuon 1960-luvun ilmiön historiaa on varmaan jo kirjoitettu ja pohditaan edelleen. Näen siinä ensimmäisen sukupolven, jossa laajojen kansankerrosten ylioppilassivistys, moderni maailma ja herätysuskonnollisuus risteytyivät. Ei ole yllättävää, että yliopistomaailmassa vaikuttaneiden joukossa tiedon ja uskon vuorovaikutus, jännite ja vuoropuhelu on tärkeä teema. Leimallista on myös monilla allergia liberaaleja uskontulkintoja kohtaan, pyrkimys pitää kiinni Raamatun sanoista historiallisena totuuskehikkona. Tieteen ja uskonnon vuorovaikutusta pohtiva kirjoittelu on ollut viime vuosina vilkasta, ja asialla on useita nuorehkoja tutkijoita mm luonnontieteiden ja teologian alalta. Useiden kohdalla missiona on liberaaliteologiaa karttava henki. Rakkaaksi koettu apologeettinen turva-aitaus on koti.
Luonnontiede ja teismin traditio
Verkkolehti Areiopagi paneutuu luonnontieteen, filosofian ja teologian suhteisiin ja sanoo tarkoituksen olevan lisätä ymmärrystä eri katsomusten välillä ja tarjota välineitä niiden arviointiin. Toivoisin Areiopagille katsauksia, joissa lisätään ymmärrystä myös liberaalien uskonnäkemysten, historiallis-kriittisen apologian ja kristinuskon kunnioituksen perinteeseen. Tähän kuvaukseen sopivia erinomaisia artikkeleita alustalla on toki ollutkin.
Lehdessä on viime aikoina ollut artikkeleita, jotka koskevat luonnollisen teologian teemaa ja ns. brittiläistä tieteen teististä traditiota. On ehdotettu näkemystä, jonka mukaan yliluonnolliset selitykset tulisi olla mukana tieteen välineistössä. Metodologinen naturalismi tarkoittaa tieteen etiikkaa, jossa uskonnollisia olettamuksia ei käytetä tieteen johtopäätöksissä argumentoinnin välineinä ja väittämien perusteluina. Toista näkemystä edustaa Vesa Palonen, joka arvioi artikkelissaan Rope Kojosen kirjaa Luominen ja evoluutio. Siinä hän lausuu kuvaavasti: ”Mielestäni tieteen rajaaminen luonnollisiin syihin […] johtaa siihen, että nykytiede ei ole, selvän filosofisen ennakkositoumuksen tehtyään, objektiivista totuuden etsintää.” Kuulostaa siltä kuin kirjoittajan mielestä Jumalan ja mahdollisesti jopa kristinuskon kirjoituksien Jumalasta tulisi olla tutkijan argumenttivälineinä, koska uskonnon maailmanselityksen jättäminen sivuun on tieteen objektiivisuutta loukkaava ennakkositoumus.
Luonnollisen syyn käsite on ongelmallinen. Maailma sisältää syveneviä mysteerin kerrostumia, ei-tiedettyä, ei-selitettyä. Ymmärryksemme ja tietomme tavoittama osa maailmasta on kuin himmeä täplä, ja sekin voi olla oudolla tavalla harhainen. Absoluuttista todellisuuden ja kosmoksen perustaa ei ulottuvillamme ole. Tieteen teorioiden ja arkijärjen askelet nojaavat lopulta suhteellisiin, kuin hihasta vedettyihin alkusyihin ja selityksiin. Aukottoman objektiivista totuuden etsintää ei tieteessä ole, mutta vielä vähemmän objektiivista on päättely, jossa argumentoinnin alustaksi asetetaan artikuloitu uskonnollinen ennakkositoumus.
Jumala-käsite voi olla kuten syvässä juutalaisessa perinteessä kunnioittava nimitys kosmoksen alkusyylle, josta emme luonnollisen ymmärryksen mielessä voi tietää mitään, vaan joka on parhaimmillaankin ”kaikkea ymmärrystä ylempänä”. Tätä on juutalaiskristillisen mystiikan ja apofaattisen perinteen arkaainen hartaus ja katse olevaisen syvyyteen, nöyrtyminen ihmisen pienuuden ja tietomme vajavuuden edessä. Ihminen on läpi aikakausien ja monissa uskonnoissa halunnut myös loihtia esiin kaltaisensa ylimaallisen olennon. Uskonnollisen tradition vuosituhansina ja lukemattomien kynäilijöiden toimesta Jumalan käsite on laskettu ihmisen konkretian tasolle olennoksi, jolla on ihmistajunnan kaltaiset piirteet, mieli, tahto, suunnitelma, strategia, tunteet ja jopa kieli.
Jumalten keinussa
Tämä on tavallaan kaunista, ymmärrettävää ja perusteltua, jos olemme rehellisiä tietomme absoluuttisen vajauden suhteen ja myönnämme uskonnollisella puheella ja kuvastolla olevan runollinen, esteettinen ja merkitystä luova ikonin kaltainen vertauskuvallinen olemus. Todellisinta on toinen toisemme, maailman syvä mysteeri ja se miten kohtelemme lähimmäistä, kunnioitamme hänen ainutkertaista olemustaan. Yhteinen kohtalomme ihmistovereina todellisuuden taikanäytelmässä – jumalten keinussa sanoisi Eino Leino.
Kolme maailmamme todellisuutta koskeva kysymystä ovat (1) kosmologian probleema eli kaiken olevaisen alkuperä, (2) elämän synty eli ensimmäisen elävän solun ilmestyminen ja (3) tajuisuuden ihme. Vuosisatojen filosofinen pinnistys ja uuden ajan hämmästyttävän nerokas tiede eivät ole lopulta saaneet aikaan kuin naarmuja mysteerin pintakerrokseen. Uskonnollisen fundamentalismin, Raamattua yliluonnollisena lähteenä ja salaisuuksien taikaesineenä palvovan perinteen parissa tieteellisen tiedon hauraus ja aukollisuus otetaan oman asian todisteeksi. Oikeampaa olisi molemmissa kilpailevissa leireissä myöntää: Emme tiedä lainkaan maailman syvimpiä salaisuuksia – we don’t have a clue! Samanaikainen agnostismi sekä tieteen väittämiä että uskonnon selityksiä kohtaan olisi paikallaan. Väitän, että tämä onkin juutalais-kristillisen uskontomme syvää filosofista perinnettä. Älä tee itsellesi Jumalan kuvaa!
Kosmologian ja Jumalan olemassaolotodistuksien mahdottomuus ei ole hidaste modernin luonnollisen teologian muotoilijoille. Koomisen ja makaaberin sekoitusta edustaa Richard Swinburne ja hänen kaltaisensa tieteellistä apologiaa tavoittelevat, jotka … pitävät merkittävänä tuloksena […], jos monen jumalatodistuksen vaikutus yhdessä riittää nostamaan Jumalan olemassaolon todennäköisyyden arvioitsijan näkökulmasta yli 50 prosentin rajan. Tosin uskonnollisiin kokemuksiin ja ihmeisiin perustuvat todisteet voivat sitten Swinburnen mukaan nostaa Jumalan olemassaolon todennäköisyyttä edelleen, ja […] lopullinen arvio esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemuksen todennäköisyydestä ylittääkin 97 prosenttia. Olikohan tämä vitsiksi tarkoitettu?
Toinen tiedettä ja uskontoa järkiliittoon paimentava teologi, tieteen ja uskonnonfilosofi on Alistair McGrath, joka katsoo, että ihmisen sisäinen jumala-aistimus, illuminaatio voisi toimia argumenttina. Hän esittää, että vain kristinuskon avulla luonnollisen teologian eri ulottuvuudet saadaan sidotuksi yhteen ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi. Tässä tärkeäksi apuvälineeksi nousee kristillinen ”mielikuvitus”, jonka avulla on mahdollista oivaltaa maailmankaikkeudesta asioista, joita pelkän järjen avulla olisi mahdotonta saavuttaa. I am sorry, Alistair? Tuo kuulostaa yksilön oman sisäisen tunne-elämän ja intuition kuvaukselta, johon meillä kaikilla on oikeus, mutta jonka käyttö argumenttina vaikkapa toisen lähimmäisen intiimiä intuitiota vastaan on töykeää.
Monet tieteen löydökset ovat kiehtovia mutta oikeastaan vain viittaavat syvemmälle näennäisten vastauksien takana piileviin uusiin ongelmiin ja mysteerin kerroksiin. Uskoakseni vastauksien puuttuminen on lopullista, olemme tietämisen reunan, kolmannen horisontin äärellä. Evoluution ongelma toimii esimerkkinä. On selvää, että evoluution teoria on vaillinainen hypoteesi, joka jättää aukkoja ja synnyttää uusia ongelmia. Ensimmäisen elävän solun ilmestyminen maapallolle on selittämätön ihme. Kambrikauden räjähdys on mysteeri, jonka vastaus on tuskin näköpiirissä. Palautumattoman kompleksisuuden ongelma on aito ja tuskin helposti ratkeava. Kuitenkin on selvää, että evoluution hypoteesi ja geenien salaisuuksien osittainen avaaminen merkitsevät valtaisaa edistysaskelta, joita tulisi verrata Kopernikuksen rooliin aurinkokuntamme ymmärtämisessä. Pieni ensiaskel mutta järisyttävän tärkeä. Edelleen vastausta vailla ovat ns kosmisen hienosäädön kysymys ja proteiinisynteesiin liittyvä kombinatorisen divergenssin haaste.
Mineraalien kierto ja meteorit
Muutamat viimeaikaiset tieteen löydökset ovat kiusoittelevan mielenkiintoisia, tosin tuskin vievät ymmärrystä juurikaan pidemmälle. Maapallon geologinen historia ja biosfäärin, geologian ja ilmaston vuorovaikutus on tällainen jännityskertomus. Sekin vain koskien pikkuista kotiplaneettaamme. Hiilen ja veden kierto vuosisatojen ja -tuhansien mittakaavassa on osin tunnettua, mutta uutta paljastuu, kun otetaan huomioon 1900-luvulla vähitellen ymmärretty mannerlaattojen liikunta. Veden kulku merestä ilmaan ja sateena maahan on rapauttamalla kuluttanut vuoria ja kuljettanut mineraaleja ja biomateriaa meriin, mannerlaattojen mukana maan uumeniin. Tulivuoritoiminta on vuosituhansien aikana kierrättänyt mineraaleja takaisin ilmoille ja ajoittain pimentänyt sään vuosisadoiksi ja viilentänyt vuosituhansiksi.
Mineraalievoluutio on yksi uusi tutkimuksen näkökulma. Ensimmäisten solujen ilmaantumisen jälkeen valtameriin ilmestyivät mikroskooppiset levät ja fotosynteesiin pystyvät mikroeliöt, jotka alkoivat tuottaa happea suuria pitoisuuksia. Tämä synnytti villin geokemiallisen vaiheen. Biosfäärin ja geologisen kierron tuloksena maapallolle syntyi tuhansia uusia mineraaleja, ainutlaatuinen profiili aurinkokunnassamme. Viimeaikaisia tiedeuutisia ovat myös mahdolliset avaruudesta maapallolle tulleet aminohapot ja proteiinien ainesosat, joita on havaittu meteoriiteissa. Onko mahdollista, että elävän solun syntymiseen tarvittavien aineksien kehittämisessä laboratoriona on ollut koko Linnunrata miljoonine tähtineen, supernovat, ruskeat kääpiöt, pulsarit, kosmiset säteilijät, jotka ovat saattaneet luoda maapallolle biokemiallisen mutaatiokarusellin?
Hauska pikku uutinen on äskettäin todettu Tutankhamonin tikarin koostumus. Metallin analyysi kertoo, että terän materiaali ei voi olla maapallolta vaan sen on täytynyt olla meteorikivestä. Iso-vaarini edeltäjä Egyptissä on takonut rautaa, joka on saapunut maapallolle ulkoa, singonnut miljardeja vuosia sitten supernovan räjähdyksessä Linnunradan toisella reunalla. Tutankhamonin isä oli faarao Ekhnaton (1353–1336 eKr.), joka yritti perustaa valtakuntaansa yksijumalaisen uskonnon, mutta aie teilattiin ja Egypti palasi vanhoihin jumala-oppeihin. Samaan aikaan toisaalla oli syntymässä juutalaisuus, jossa monoteismi lopulta vähitellen vakiintui. Nasaretin kasvatti, meille tärkeä puusepän poika, juutalaisen uskonnon herättäjä ja Jumalaa kunnioittava esikuvamme, koetti uudistaa jäykistynyttä lain ja muotomenojen rakennelmaa opettamalla juutalaisuuden syvistä periaatteista, lähimmäisyydestä, eettisestä vastuusta ja armeliaisuudesta.
