Esko Miettinen Astui alas tuonelaan.

Tuonelan matkaoppaita

Ruumiillisesti surmattu Kristus vierailee Pyhän apostoli Pietarin ensimmäisen kirjeen (1. Piet. 3: 19) mukaan eläväksi tehtynä henkenä ruumiittomien henkien luona kuoleman valtakunnassa. Esko Miettinen pohdiskelee huippukiintoisassa teoksessaan Astui alas tuonelaan, ovatko nämä henget jumalten poikia, jotka Ensimmäisen Mooseksen kirjan (1. Moos. 6: 4) mukaan solmivat avioliittoja ihmisnaisten kanssa ja joille syntyi jättiläislapsia. Henokin (Enokin) kirjassa puhutaan salatieteitä ihmisille opettaneista ja ihmismuodon ottaneista (langenneista) enkeleistä. Vai olivatko, kysyy Miettinen,  Kristuksen tuonelassa tapaamat henget Nooan aikaisia jumalattomia ihmisiä, joille ei juutalaisen käsityksen mukaan ollut luvassa ylösnousemusta kuolleista?

Joskus Miettinen selittää suotta metaforia alkukielestä. Suomennoksen maan povi ja heprean maan sydän ovat kutakuinkin sama asia kielikuvatasolla; poven korkeudella se sydänkin sykkii. Teos ei onneksi kysele, onko pohdinta dogmaattisesti oikeaoppista, vaan liikkuu intuition ja mielikuvituksen, hakemisen ja löytämisen ilon maailmassa. Juuri niin kuin myytti ja runo toimivat.

Tuonela on toisaalta välitila, niin kuin monet myyttitarinat kansanrunoudessa(mme), legendoissa ja Raamatussakin kuvaavat. Toisissa uskomuksissa tuonela oli kaikkien sielujen määränpää, jossa valokin on pimeyttä tai ainakin hämäryyttä. Kuinka lähellä sekin kuvitelma on todellisuutta, käy ilmi kaamoksen keskellä siellä, missä aurinko ei nouse kahteen kuukauteen.

Varhaiskristillisten uskontofilosofien, kirkkoisä Origeneen (n. 185–254) ja Klemens Aleksandrialaisen (n. 150–n. 215) käsityksissä kristilliseen ajatteluun yhdistyy (uus)platonilainen filosofia.  Origeneen mukaan Kristus vie tuonelasta pelastamansa sielut taivasten valtakuntaan. Se ei tapahdu hetkellisesti vaan on jatkuva muutosprosessi ja tarkoittaa koko luomakunnan täydellistä paluuta täydelliseen pelastuksen tilaan.

Kaiken ennalleenpalauttamista opettivat eräät kirkkoisä Origenesta myöhemmätkin ajattelijat kuten Gregorios Nyssalainen (325–395). Kiintoisiksi esimerkeiksi perinteen elinvoimaisuudesta Miettinen ottaa lännestä keskiajan tuonelaanlaskeutumis- eli descensus-näytelmät ja idän pääsiäisikonit. Teksteistä Miettinen käsittelee apokryfisistä evankeliumeista erityisesti Nikodemuksen evankeliumia. Siinä kaksi Kristuksen maan päälle tuonelasta tuomaa miestä (vrt. Matt. 27: 53)  kertoo tuonelakokemuksistaan ylipapeille.  Saatana ja Tuonela keskustelevat, tekikö Saatana virheen aiheuttamalla Kristuksen kuoleman ja tuomalla Kristuksen tuonelaan. Miettinen kertoo Nikodemuksen evankeliumin herättävän nykyään teologiassa suurta kiinnostusta.

Ns. apostolisen eli protestanttisten kirkkojen voittopuolisesti käyttämän uskontunnustuksen alkumuodoissa ei mainita Kristuksen tuonelaan laskeutumista. Miettinen toteaa, ettei tuonelaan laskeutuminen tullut uskontunnustukseen 300-luvullakaan erikoisena oppina vaan kaikille tuttuna. Wilhelm Maasin (1979) mukaan tuonelassakäynti edustaa kansanomaista kuolemattomuususkoa ja otettiin uskontunnustukseen uskomuksena, ei teologiana. Miettinen arvelee tuonelassakäynnin kiinnostavan enempi kansaa kuin teologeja, mutta muistuttaa, että on se inspiroinut teologejakin, kuten Catherine Ella Lauferin (2013) ajatuksen, että kuoleman kohtaaminen kuuluu Kristuksen täyteen ihmisyyteen.

Omaperäistä ajattelua edustaa Miettisen katsauksessa sveitsiläinen nykyteologi Felix Gietenbruch (s. 1972) asettaessaan parapsykologian teologian rinnalle ja halutessaan kohottaa jälleen kirkkoisä Origeneen ansaitsemaansa kunniaan. Inspiroivalta vaikuttaa myös suomalaisen teologin Axel Fredrik Granfeltin teos Kristlig Dogmatik (1870), joka käsittelee laajasti Kristuksen tuonelanmatkaa. Uudemmista protestanttiteologeistamme pääsee huomion kohteeksi piispa Eino Sormunen – tämän päivän Kari Kuulan sekä ortodoksisten, runollisesti asiaa ilmaisevien ajattelijoiden ja kansanuskon lisäksi.

Omana kommenttinani toteaisin, että liian usein katkaistaan suotta – maailmankatsomuksellisista syistä ? – antiikin kreikkalainen myyttiperinne, joka ilmenee kaunokirjallisuudessa ja näkyy jopa kreikkalais-ortodoksisessa teologiassa. Kristityt tuntuvat säikähtävän pakanallista antiikkia,  ja jotkut antiikintutkijat varovan kristillisyyttä.  Yhdistävä näkökulma saattaisi olla hedelmällinen. Tuonelan matkoista kun on lukuisia kuvauksia antiikin Kreikan (ja Rooman) kirjallisuudessa, jo Homeroksella.

Miettinen tulkitsee myyttikertomukset toisinaan kirjaimellisesti yrittämättä nähdä niissä symboliikkaa. Kirjaimellinen lukutapa on toki oikeutettu ja virkistävä muttei yksinomaisena. Siitä voisi edetä tulkintaa kohti, mitä teksti tarkoittaa. Tarvitseeko tuonelaa tulkita välttämättä paikaksi?

Entä jos paikka on vertaus(kuva) jo myyttitarinassa? Lokaalisuuden kuvaus ei estä lukemasta sitä vertauskuvallisesti tulkiten. Huomioihan Miettinenkin eräiltä muilta osin symbolisia tulkintoja.

Puhuminen uskontunnustuksesta (credo) ehtoollisjumalanpalveluksen eli (idän kirkossa liturgiaksi kutsutun) messun osana on liian karkea yleistys. Suurin osa kristillisistä kirkkokunnista nimittäin käyttää nikealaista eikä luterilaisten suosimaa ns. apostolista uskontunnustusta – johon Miettinen pakostakin koko ajan joutuu viittaamaan, koska vain siinä on eksplikoituna lause ”astui alas tuonelaan”. Nikealainen tunnustus on kuitenkin ainoa liturgisessa käytössä oleva uskontunnustus niin idän kuin lännen vanhain (ort. ja kat.) kirkkokuntain jumalanpalveluksissa.  Toki  Kristuksen tuonelaan alas astuminen on kaikkiin uskontunnustuksiin ja laajemmin koko kristilliseen doktriiniin implisiittisesti sisäänkirjoitettuna ja nähtävissä myös kirkollisessa kuvataiteessa sekä kansanperinteessä, kuten Miettinenkin asian havaitsee.

En tiedä, onko Kristuksen tuonelassakäynti ymmärrettäv(iss)ä temporaalisestikaan kirjaimellisesti, siis lyhytaikaiseksi käväisyksi. Entä jos hän on siellä(kin) alati, niin kuin kaikkialla, siis ajan (ja paikan) ulkopuolella?  Myyttitarina – ja sitähän Kristuksen tuonelassakäynti ilman muuta on – on syytä lukea myyttisessä kontekstissaan, ei liian eikä ainakaan yksinomaisen kirjaimellisesti.

*

Latinakoulun käyneenä Eino Leino (1878–1926) tunsi erinomaisesti antiikista erityisesti Vergiliuksen (70–19 eKr.) tuonelanmatkakuvaukset ja sepitti itsekin monia retkiä Tuonelaan. Tunnetuimpia lienee helkavirsi ”Tumma” (1903). Sitäkin varhaisemmassa Leinon lyyrisessä tekstissä (65. runossa kokoelmassa Sata ja yksi laulua, 1898) onnettomasti rakastunut runon puhuja toteaa voivansa olla rakastetulleen opas Tuonelan mailla. ”Näät siellä tunnen ma kaikki, / puut, pensaat ja polut jo nyt./ Siell’ olenhan niin monta kertaa/ sun tähtesi kävellyt.”

 

Arvioitu teos: Esko Miettinen: Astui alas tuonelaan. Uskontunnustuksen vaikea kohta avautuu. Väyläkirjat 2021.


Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018) sekä romaani Muurin varjossa (Atrain&Nord 2021).


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.