J. A. Mannermaa (piispanasussa) ODL

Tuomiorovasti ja piispa J. A. Mannermaa – Oulun seurakuntahistorian ykkösnimi

Oulun seurakuntahistoria, joka käsittää vuodet 1870–1945, valmistui joulukuussa 2020. Tutkimus Seurakunta Pohjois-Suomen keskuksessa käsittää kaksi osaa, yhteensä yli 720 sivua.

Seurakuntahistorian valmistuminen hukkui valitettavasti korona-ajan keskelle, mutta olen yrittänyt tehdä historiaa tunnetuksi eri yhteyksissä. Tällä kertaa haluan nostaa esille seurakuntahistorian selvän ykkösnimen J. A. Mannermaan, Oulun tuomiorovastin ja myöhemmän Oulun piispan.

Oulun seurakuntahistoria on yhden seurakunnan, Oulun yhteisen kaupunki- ja maaseurakunnan historiaa vuoteen 1908 saakka. Silloin seurakunnasta irtautui maaseurakunta, joka tunnetaan siitä lähtien Oulujokena. Oulu oli nyt kaupunkiseurakunta, joka oli saanut piispanistuimen siirron myötä 1900 tuomiokirkkoseurakunnan aseman.

Seurakunnan kirkkoherra oli samalla Oulun tuomiorovasti eli tuomiokapitulin varapuheenjohtaja. Hiippakunnan nimi taas pysyi vuoteen 1923 saakka entisellään eli Kuopion hiippakuntana. Silloin toteutetun yleisen hiippakuntajaon yhteydessä hiippakuntaa ruvettiin kutsumaanpiispankaupungin mukaan Oulun hiippakunnaksi. Hiippakuntaan kuului paitsi Pohjois-Suomi myös Pohjois-Savo, ennen muuta Kuopio.

Rantsilan lukkarin poika

Juho Abraham eli J. A. Mannermaa oli lähtöisin Pohjois-Pohjanmaalta eli Rantsilasta. Hän oli syntynyt siellä lukkarin poikana vuonna 1871. Sukunimi oli vuoden 1906 suureen nimenmuuttoon saakka Mennander.

Mennander vihittiin papiksi Kuopiossa, missä hän kasvoi piispa Gustaf Johanssonin ja tuomiorovasti Johannes Schwartzbergin vaikutuspiirissä. Mennander toimi kirkkoherra Schwartzbergin apupappina. Hän sai Kuopion Pappilanmäeltä itselleen myös Laura-puolison, joka sittemmin kuoli nuorena Oulussa jättäen Mennanderin pitkäksi ajaksi leskimieheksi.

Mannermaa tuli myös Oulussa tunnetuksi auktoriteettiensa mukaan raamatullisen eli beckiläisen suunnan miehenä, joka tosin sovelsi teologiaansa varsin maltillisesti.

Mennander siirtyi 1902 Kuopiosta Ouluun, missä hän toimi vankilasaarnaajana ja sivutoimisena uskonnonopettajana. Vuosina 1906–1918 hän oli myös tuomiokapitulin asessori, joka huolehti käytännössä monista hiippakuntahallintoon liittyvistä tehtävistä. Asessorina Mannermaa kartutti kirkkolakiin liittyvää asiantuntemustaan ja tuli tunnetuksi piispantarkastuksilla eri puolilla hiippakuntaa.

Vuodesta 1908 lähtien Mannermaa valittiin säännöllisesti kirkolliskokoukseen, joka tosin kokoontui yleensä vain joka viides vuosi.

Oulussa Mannermaa kuului poliittiseen vähemmistöön eli vanhasuomalaisiin, jotka olivat Venäjän-kysymyksessä myöntyvyysmielisiä. Hänen esikuvansa oli Pohjois-Suomen tunnetuin fennomaani K. F. Kivekäs, entinen historianopettaja ja toimittaja. Mannermaasta tuli sosiaalihuollon ja diakonian asiantuntija, joka teki ulkomaisen stipendimatkan perehtyäkseen näihin kysymyksiin sekä Vanhan testamentin soveltamiseen seurakunnalle, omaan erikoisalaansa.

Mannermaa tuli sittemmin piispana tunnetuksi siitä, että hän ei ollut juuri menestynyt papinvaaleissa. Oululaiset eivät huolineet häntä kappalaisekseen 1907 eikä hän päässyt kappalaiseksi viiteen muuhunkaan seurakuntaan.

Mannermaata kysyttiin myös Kotimaa-lehden toimittajaksi ja sisälähetysjohtajaksi Sortavalaan, mutta hän ei uskaltanut tarttua näihin tarjouksiin.

Mannermaa oli ollut viimeisillä säätyvaltiopäivillä pappissäädyn nuorimpana jäsenenä. Hän jatkoi poliittista vaikuttamista yksikamarisessa eduskunnassa. Hänet valittiin valtiopäiville vuosien 1911 ja 1913 eduskuntavaaleissa.

Edustajatoveriensa joukossa Mannermaa nautti niin suurta luottamusta, että hän nousi 1914 vanhasuomalaisen puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi.

Oulun tuomiorovastinvaali 1915 herättää huomiota

Oulun tuomiorovastinvaali, joka käytiin vuonna 1915, herätti suurta huomiota paitsi paikallisesti myös koko kirkossa. Vastakkain olivat ennen muita asessori Mannermaa ja yliopistomies, systemaattisen teologian apulainen eli apulaisprofessori Antti J. Pietilä, joka oli entinen oululainen.

Vaalissa Mannermaa sai taakseen suurin piirtein puolet äänestäjistä, mutta Pietilä ei hävinnyt hänelle paljoa. Tämä sai taakseen muun muassa pääosan kaupungin lestadiolaisista ja evankelisista.

Nuorkirkollisen uudistusliikkeen taustalla

Mannermaa oli kokonaiskirkossa keskeisiä hahmoja suurlakon jälkeen virinneessä uudistusliikkeessä. Tämä johti selkeän toimintaohjelman laatimiseen uhanalaiseen asemaan joutuneelle luterilaiselle kirkolle, ensimmäisten kirkkopäivien järjestämiseen tammikuussa 1918 Helsingissä sekä Suomen kirkon pappisliiton ja kirkollisia voimia kokoavan Suomen kirkon seurakuntatyön keskusliiton (SKSK) syntyyn.

Mannermaa oli ehdottanut Tampereen yksityisessä pappeinkokouksessa vuonna 1913 erityisen ”Suomen kansankirkon ystävät” -nimisen yhdistyksen perustamista. Seuraavassa, Helsingissä 1915 pidetyssä neuvonpidossa hänet valittiin puheenjohtajaksi seurakunta- ja kirkkotietoisuuskomiteaan, joka esitteli tuloksensa Sortavalassa 1916. Mannermaa oli ensimmäisiä kirkkopäiviä valmistelleen toimikunnan puheenjohtaja.

Tammikuussa 1918 järjestetyt Helsingin kirkkopäivät olivat oululaisten johdossa, kun tuomiorovastiksi nimitetty – mutta ei vielä virkaan astunut – Mannermaa avasi ne ja jumalanpalveluksessa saarnasi Oulun piispa J. R. Koskimies. Edellinen valittiin myös yhdeksi kirkkopäivien varapuheenjohtajista.

Mannermaata voidaan pitää kirkkopäivien ja seurakuntatyön keskusliiton henkisenä isänä. Mannermaata ja Koskimiestä ei näkyvästä roolistaan huolimatta ole varsinaisesti luettu niin sanottujen nuorkirkollisten vaikuttajien joukkoon; he olivat vain suuntauksen ”taustavoimia”.

Oulun tuomiorovasti ja hänen luottamustehtävänsä

J. A. Mannermaa astui tuomiorovastin virkaan vappuna 1918 ja hoiti sitä Koskimiehen piispakauden loppuun, vuoteen 1936 saakka.

Ennen virkaan astumista Mannermaan yleiskirkolliset luottamustehtävät lisääntyivät. Hänestä oli tullut appensa Johannes Schwartzbergin jälkeen raamatunkäännöskomitean varsinainen jäsen vuonna 1916. Hän olisi halunnut työ- ja perhetilanteensa vuoksi kieltäytyä raamatunkäännöskomitean jäsenyydestä, mutta otti tehtävän vastaan arkkipiispa Johanssonin vedottua häneen.

Eksegeettisten ansioidensa perusteella Mannermaa vihittiin 1923 Helsingin yliopistossa teologian kunniatohtoriksi.

Mannermaan työtaakka uutta kirkkoraamattua valmistelevassa komiteassa kasvoi hänen tultuaan 1931 sen puheenjohtajaksi. Hän oli silloin vielä tuomiorovasti. Vuonna 1933 käyttöön hyväksytty Vanhan testamentin uusi suomennos oli huomattavalta osalta Mannermaan työtä.

Kun seuraava kirkolliskokous hyväksyi Uuden testamentin suomennoksen, Oulun piispaksi valittu Mannermaa sai kirkossa johtavan roolin uuden raamatunkäännöksen esittelijänä ja tunnetuksi tekijänä.

Mannermaa osallistui beckiläisestä perusvireestään huolimatta vuodesta 1917 lähtien virinneeseen yleiskirkolliseen toimintaan ja pohjoismaisiin ekumeenisiin kokouksiin, joita pidettiin esimerkiksi Tanskassa. Hän edusti Suomen kirkkoa Lützenin taistelun 300-vuotismuistojuhlassa Saksassa vuonna 1932.

Oulun tuomiorovasti otti osaa Suomen ja Englannin kirkon kanssa 1934 käytyihin oppineuvotteluihin, joissa hän osoitti ymmärtämystä anglikaanien piispakeskeiselle ajattelutavalle.

Itsenäisen Suomen valtakunnanpolitiikassakin tuomiorovasti Mannermaa oli eturivin vaikuttajia. Hän kuului niihin johtaviin kirkonmiehiin, jotka olivat syksyllä 1918 perustamassa kansallista kokoomuspuoluetta.

Vuonna 1922 Mannermaa valittiin eduskuntaan, jossa hän toimi kaksi kautta eli vuoteen 1926 saakka, ensimmäisellä kaudellaan myös kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana.

Mannermaa osallistui silloisten suurten kirkkopoliittisten, muun muassa papiston palkkausta koskevien kysymysten valmisteluun komiteoissa ja niistä päättämiseen eduskunnassa.

Tuomiorovastikaudellaan Mannermaa toimi myös tasavallan presidentin valitsijamiehenä kahdella ensimmäisellä kerralla. Hän vaikutti ratkaisevasti vuoden 1931 vaalin tulokseen – P. E. Svinhufvudin valintaan – toimiessaan kokoomuspuolueen valitsijaryhmän puheenjohtajana.

Mannermaa kuului kokoomuspuolueen valtuuskuntaan ja toimi vielä 1935 Helsingissä pidetyn puoluekokouksen puheenjohtajana.

Mannermaa tuli koko poliittisen toimintansa ajan tunnetuksi varovaisena ja maltillisena poliitikkona, joka suhtautui kriittisesti kokoomuksen piirissä 1920-luvun lopulla virinneisiin aitosuomalaisuusvirtauksiin sekä seuraavalla vuosikymmenellä näkyvästi esiintyneeseen oikeistoradikalismiin. Hänen johdollaan Oulun tuomiokapituli hyväksyi maaliskuussa 1936 julkilausuman, jossa papistoa varoitettiin kaikenlaisesta ”puoluekiihkosta”.

Huoli liittyi käytännössä isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustajan, pastori Elias Simojoen ja hänen johtamansa nuorisojärjestön oikeistoradikaaliin poliittiseen toimintaan.

Kun Oulun tuomiorovasti osallistui raamatunkäännöskomitean työskentelyyn ja oli kaksi kautta eduskunnassa, oli luonnollinen kysymys, miten hän huolehtisi seurakunnastaan ja sen työntekijöistä.

Tultuaan valituksi eduskuntaan 1922 ja 1924 Mannermaa ilmoitti siitä huolimatta tulevansa pitämään huolen Oulun kirkkoherranviran ja Oulun rovastikunnan lääninrovastin tehtävien hoitamisesta. Käytännössä hän huolehti näistä tehtävistä eduskunnan istuntokausien aikana viikonloppuisin.

Tuomiorovastikaudellaan Mannermaa tuli tunnetuksi muun muassa siitä, että seurakunta nousi hänen ansiostaan lähes velattomaksi. Kaikkiin menoihin oli osattu varautua etukäteen.

Tuomiokirkkoseurakunnan talouden vakaantuminen 1920- ja 1930-luvulla oli taitavana talous- ja hallintomiehenä tunnetun Mannermaan ansiota. Hän myös pyrki edistämään eri herätysliikkeiden ja erilaisten työmuotojen integroitumista seurakuntaan

Mannermaa antoi huomattavan panoksen vuonna 1931 perustetun Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton toimintaan. Maakuntaliiton kaksi keskeistä vaikuttajaa olivat alusta lähtien maaherra E. Y. Pehkonen ja tuomiorovasti, sittemmin piispa J. A. Mannermaa.

Mannermaa piti merkittävän puheen pohjoispohjalaisuuden olemuksesta maakuntaliiton perustavassa kokouksessa ja kuului sen hallitukseen vuoteen 1939 saakka.

Suhtautuminen piispanvaaleihin

Mannermaan yleiskirkollisen ja valtakunnanpoliittisenkin aseman vahvuus näkyi useissa piispanvaaleissa. Kun kaakkoisessa eli Viipurin hiippakunnassa käytiin 1925 valitsemaan piispaa, Mannermaa koki itselleen epämieluisan yllätyksen: hän sai ensimmäisen sijan sekä koevaalissa että lopullisessa piispanvaalissa.

Mannermaa arvioi kuitenkin itsensä kykenemättömäksi uuteen tehtävään, joka olisi vaatinut siirtymistä aivan toiseen osaan Suomea. Hän kävi pitkän sisäisen taistelun ja ilmoitti sen lopputuloksen tasavallan presidentille: hän halusi ehdottomasti kieltäytyä Viipurin hiippakunnan piispanvirasta.

Oulussa Mannermaan käyttäytyminen pantiin mieluusti merkille. Seurakunnan johtava luottamusmies kiitteli häntä kirkkovaltuuston kokouksessa piispanvirasta kieltäytymisestä ja Oulun tuomiorovastiksi jäämisestä.

Mannermaa kuului myös varteenotettavimpien arkkipiispaehdokkaiden joukkoon vuosina 1930 ja 1934. Hän ilmoitti kuitenkin sekä Gustaf Johanssonin että Lauri Ingmanin seuraajan valitsijoille, ettei hän ollut käytettävissä.

Kotimaa-lehti esitti vuoden 1930 arkkipiispanvaalin jälkeen perustellun näkemyksen, että Mannermaa olisi ilman kieltäytymistään tullut Ingmanin sijasta valituksi Pyhän Henrikin istuimelle.

Tuomiorovasti Mannermaa Oulun piispaksi 1936

Syksystä 1934 lähtien tuomiorovasti Mannermaa oli noin vuoden ajan sairauslomalla ja melkein yhtäjaksoisesti poissa Oulusta. Hänen henkinen ja fyysinen kestokykynsä olivat tällöin koetuksella, mikä nousi keskeiseksi kysymykseksi esimerkiksi arkkipiispanvaalissa. Mannermaa kärsi muun muassa unettomuudesta.

Vuosi 1934 oli Mannermaan elämässä hänen henkilääkärinsä mukaan ”surullinen vuosi”, mutta seuraavana vuonna alkoi ensin fyysinen ja sitten henkinen toipuminen. Mannermaa saattoi palata elokuussa 1935 hoitamaan kirkkoherranvirkaansa ilmeisen työkykyisenä.

Kun Oulun piispa J. R. Koskimies kuoli helmikuussa 1936, hänen sijaisenaan monia seurakuntia tarkastanut tuomiorovasti Mannermaa ilmoitti suostuvansa seuraajaksi, jos papiston enemmistö niin toivoi. Omassa hiippakunnassaan hänen oli epäilemättä helpompi asettua käytettäväksi kuin aiemmin sen ulkopuolella. Siksi hän muutti suhtautumistaan piispanvaaliin.

Vaikka vanhoillislestadiolaiset suhtautuivat beckiläistaustaiseen Mannermaahan kriittisesti, hänestä tuli ikään kuin itsestään selvästi pohjoisen uusi piispa.

Tasavallan presidentin lopullisen nimityspäätöksen valmistellut opetusministeriön johtava virkamies, joka oli koulutukseltaan teologi, arvioi esittelymuistiossaan myös piispanvaalin ykkösehdokkaan terveydentilaa. Vaikka Mannermaa oli ollut edellisenä vuonna sairauslomalla, hän ”näyttää nykyään täysin työkykyiseltä”, virkamies totesi.

Virallisista asiakirjoista ei käynyt ilmi Mannermaan vakava sairastelu syksyllä 1934. Oulun tuomiorovastin viran jättäessään Mannermaa oli 65-vuotias.

Kun piispa Mannermaa täytti 70 vuotta 1941, seurakuntalehti Rauhan Tervehdys kiteytti hänen siihenastisen elämäntyönsä sanoihin kansankirkko, isänmaa, kotiseutu ja työ.

Kun Mannermaa siirtyi 1936 piispaksi, hän kantoi kuitenkin muutamista asioista edelleen vastuuta tuomiokirkkoseurakunnassa. Hän toimi kuolemaansa saakka Oulun lähetysyhdistyksen eli Lähetysseuran paikallisosaston ja myös Oulun diakonissakodin johtokunnan puheenjohtajana ja oli siis molempien tukipylväs.

Muita vastuita Mannermaa kantoi loppuun saakka paikallisessa rukoushuoneyhdistyksessä ja Pipliaseuran haaraosastossa.

Artikkelikuva: J. A. Mannermaa toimi Oulun hiippakunnan piispana vuosina 1936–1943. Kuva: Hannu Mustakallio, Seurakunta Pohjois-Suomen keskuksessa 2 (2020).


Hannu Mustakallio. Kuva: Wilma Hurskainen.

Kirjoittaja

Kirjoittaja on kirkkohistorian emeritusprofessori Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Kuva: Wilma Hurskainen.


'Tuomiorovasti ja piispa J. A. Mannermaa – Oulun seurakuntahistorian ykkösnimi' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.