Virsikirjat valmiina odottamassa jumalanpalveluksen alkua.

Tuleeko herätysliikkeistä kirkon unelmajäseniä?

Herätysliikkeiden asemasta kirkossa keskustellaan jatkuvasti. Viime vuosina puhetta ovat synnyttäneet lasten hyväksikäytöt, lähetysmäärärahat, naispappeus, herätysliikkeiden järjestämät rippikoulut ja ties mikä.

Erityisesti julkisuudessa ovat olleet vanhoillislestadiolainen herätysliike, SLEY ja kansanlähetys. Mutta vaikka pyöritys on ollut melkoista, seuroja ja piirejä pidetään yhtä uskollisesti kuin ennenkin.

Körtit ovat julkisessa keskustelussa päässeet helpommalla. Mitä nyt kysytään, että onko se edes samassa mielessä herätysliike tai körttiläiseen tapaan ruikutetaan sitä, miten vastuunkantajia ei tahdo löytyä.

Kriittisen keskustelun keskellä herätysliikkeiden myönteistä merkitystä kirkolle ovat peräänkuuluttaneet kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki ja Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen. Molemmat ovat perustelleet herätysliikkeiden voimaa tilastoilla.

Salomäki kysyi Hesarin vieraskynäpalstalla, halutaanko herätysliikkeistä päästä kirkossa eroon, vaikka nämä ovat aktiivisinta kirkkokansaa:

”kirkon toimintaan osallistui eniten juuri niiden liikkeiden väki, joita on viime aikoina uhattu kolehtiboikotilla ja määrärahojen jäädyttämisellä”.

Talonen taas vastikään totesi Perustan päivillä, että

”seurakunnissa, missä kirkkoon kuulumisprosentti on yli 94, on vahva vanhoillislestadiolaisuuden vaikutus. Eli ’jyrkkänä’ pidetty herätysliike ei siis vaikutusalueellaan karkoita ihmisiä pois kirkosta.”

Mutta millaisia ovat nämä kirkon unelmajäsenet? He kyllä kastavat lapsensa ja kuuluvat kirkkoon uskollisesti, ainakin niin kauan kun Isä meidän luetaan kirkossa eikä homoliittoja ole pakko siunata. He käyvät rippikoulun, joskin mieluusti omissa piireissään. Heidät vihitään kirkossa. He asettuvat ehdolle seurakuntavaaleissa ja äänestävät aktiivisesti.

Vastuunkatajia riittää myös ylimpiin kirkollisiin luottamustoimiin, koska aidosti halutaan kantaa yhteistä vastuuta, ja samalla myös pitää huoli omasta elintilasta kirkossa. Jumalanpalveluksissakin käydään, vanhoillislestadiolaiset tosin enimmäkseen silloin, kun siellä on ”oma” kirkkopyhä.

Nämä kirkon unelmajäsenet tekevät kirkon elämästä elävämpää. Pyhäkoulutilastoista kesäjuhliin he tuovat kirkon tilastoihin melkoisen määrän kävijöitä. He tekevät kaikkea sitä, mitä uskollisen unelmatilastojäsenen kuuluu tehdä.

Kirkkoon kuulumisprosentit ovat Talosen mukaan alhaisimpia siellä, missä herätyskristillisyyden vaikutus on niukempaa. Salomäki taas katsoo, että ”kirkosta eroajat ovat tavallisesti ihmisiä, jotka ovat jo valmiiksi kaukana kirkosta. Kirkolla ei ole heille henkilökohtaisesti erityistä merkitystä, eivätkä he osallistu kirkon toimintaan.”

Salomäki toteaa myös, että herätysliikkeissä on onnistuttu panostaan juuri niihin kohtiin, jotka ovat kirkon haasteita: vapaaehtoisuuteen, nuoriin aikuisiin ja uskon peruskysymysten käsittelyyn.

Toisaalla siis ollaan uskollisia unelmajäseniä ja onnistutaan myös haasteellisten ryhmien saavuttamisessa. Toisaalla on arkisempi suomalainen uskonnollisuus, joiden tavoittaminen tilastojen valossa on haasteellista, mutta jotka eivät herätysliikepiireissä koe oloaan kotoisaksi. Luultavasti moni nuori osallistuisi mielellään, aikuinen kaipaa liittymäpintaa, mutta joku tökkii silti.

Samalla kun Salomäki ja Talonen korostavat herätysliikkeiden merkitystä tilastojen perusteella, on samoja tilastoja myös kritisoitu. ”Kirkon tutkimuslaitos tenttaa säännöllisesti, miten itse kukin uskonnollisesti uskoo jos uskoo”, silti ja juuri siksi piispa Kaarlo Kalliala kysyi Turun Sanomien kolumnissaan, tavoittavatko nämä tilastot enää ihmisen uskoa.

Herätysliikkeiden merkitystä kirkossa ei silti parane vähätellä. Tämä aktiivinen väki on ollut luomassa suomalaisen kristityn ihannetta, jonka osaavat itse myös täyttää. Yhtä kaikki jäseniä ovat myös maallistuneet kaupunkilaisetkin, toimittaja Suvi Aholan kaltaiset, jotka haluavat kuulua kirkkoon, vaikkeivät Jumalaan uskokaan.

Heidän elämänsä saattaisi olla kirkossa paljon helpompaa ilman näitä unelmajäseniä, koska niin eri suuntiin he nykytilastojen valossa monissa asioissa kulkevat. Nähtäväksi jää, miten murroksessa olevien herätysliikkeiden uskonnollisuus muuttuu, vai kasvaako kuilu muuhun jäsenistöön entisestään.

Kirjoittaja Mari Leppänen.

Kirjoittaja Mari Leppänen.

Olennaista on tietysti sekin, kuinka Aholan kaltaisten uskonnollisuutta osattaisiin mitata ja kuvata, ja kuinka he paikkansa kirkon elämässä löytävät.

Kirkon tilastoissa näkyy myös vahvana erityisesti nuorten odotus siitä, että kirkko puolustaisi rohkeasti vähemmistöjä ja asettuisi radikaalisti heikompien rinnalle. Samaan aikaan tilastoista voi lukea, miten Raamattu ja dogmit ovat sellaisia, joihin nuori ei samassa määrin halua sitoutua.

Tekeekin mieli kysyä, miten on rakentunut se mielikuva, että Raamatussa tai kirkossa ei asetuta heikompien rinnalle? Ei kai vain meidän unelmajäsenten käsissä?

”Hätäkelloja passaa soittaa vain sellaisen kirkon, jossa uskon ja rakkauden kytky on katkennut”, meinaa piispa Kalliala.

Mari Leppänen
Kirjoittaja työskentelee seurakuntapastorina Liedossa.


Avatar photo

Kirjoittaja

Kirjoittaja työskentelee seurakuntapastorina Liedossa.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.