”Kirkko kasvaa jatkuvasti ja kuitenkin se säilyttää koko ajan alkuperäisin DNA:nsa, luontonsa ja apostolisen uskonsa.”
Traditio teologisena käsitteenä viittaa tällaiseen prosessiin. Tällöin väitetään kirkon kasvavan ja kehittyvän ikioman luontonsa mukaisesti, kuten vaikkapa taimi tai siemen.
Esimerkki yllä on Juho Sankamon teoksesta Alkukirkon salaisuus. Esimerkissä on kyse melko tyypillisestä tavasta ilmasta asia. Lainaus on yllä käytössä vain esimerkinomaisesti eikä teoksen moitteeksi.
David Bentley Hartin teos Tradition and Apocalypse – An Essay on the Future of Christian Belief on tällaisen vallalla olevan traditiokäsityksen kritiikki. Hän pitää tällaista käsitystä traditiosta illuusiona ja jopa valheena.
Hart on yhdysvaltalainen ortodoksiteologi. Mielenkiinnon kohteina hänellä on erityisesti aatehistoria ja uskonnonfilosofia. Hänen tunnetuimpia kirjojansa on That All Shall Be Saved – Heaven, Hell, and Universal Salvation.
Traditio ymmärretään usein elävänä yhtenäisenä jatkumona. Katse on menneessä. Yhden ortodoksin mukaan nykykirkko vastaa varhaista kirkkoa ”yhtä paljon kuin täysi-ikäinen ihminen vastaa hänestä lapsena otettua kuvaa”. Tällöin ”varttumisestaan huolimatta kirkko on 20. vuosisadalla olemukseltaan ja hengeltään sama, mikä se on ollut alusta asti”.
Tällaiset traditiokäsitykset eivät kuitenkaan kestä ”modernin tutkimuksen syövyttäviä liuottimia”, Hart toteaa. Raamattua on jo pitkään tutkittu historialliskriittisesti, mutta vähitellen 1800-luvulla katse kohdistui myös oppihistoriaan ja muuhun kirkkohistoriaan.
Erilaiset opit ja opetukset ovat ilmestyneet eri aikoina. Vaikutteita on runsaasti. Kehitys on myös ollut sen verran sotkuinen ja muutokset toisinaan niin suuria, että se vaati selittelyä. Tarvetta oli vastareaktiona selittää miten kirkko ”säilyttää koko ajan alkuperäisen DNA:nsa”, lainatakseni Sankamoa.
Hartin mukaan John Henry Newman yritti 1800-luvulla teoksessaan Essay on the Development of Christian Doctrine kohdata kriittisen tutkimuksen haasteen. Pyrkimys oli selittää opillinen kehitys ja muutokset parhain päin.
Hart arvelee, että Newman koki yrityksensä vakuuttavaksi, sillä tämä liittyi myöhemmin katoliseen kirkkoon. Katolisuudella on suurin panos pelissä opillisen tradition ”vakauden ja yhtenäisyyden” puolesta, sillä se ”astelee kirkollisen historian kentällä panssaroituna raskaimpaan ja prameimpaan opilliseen haarniskaan ja alati lisäten taakkaansa”, Hart omanlaisella tyylillään arvioi.
Toinen mainitsemisen arvoinen yritys tapahtui Hartin mukaan seuraavan vuosisadan alussa. Kyse on Maurice Blondelin teos Historie et Dogme. Teos oli vastaus Alfred Loisylle. Hän kuuluisasti totesi, joten kuten näin: ”Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, mutta lopputuloksena olikin kirkko.”
Katolisesta kirkosta erotetun Loisyn väitteet siitä, etteivät Raamatun alun alkukertomukset ole historiallisia asiakirjoja, että monoteismin taustalla on erilliset jumalhahmot El ja Jahve, että Raamatun kirjat ovat historiallisuutensa suhteen erilaisia ja ettei Mooses ole nimeään kantavien kirjojensa kirjoittaja, olisivat nykyään ”korkeintaan vain vähäisesti provokatiivisia, jos edes sitä”, Hart arvelee.
Traditionalismia – eräänlaista traditiofundamentalismia – Hart ei käsittele laajemmin, vaikka hän toteaa, että hän kohdistaa kirjansa tiettyjä ”traditionalismin”, ”dogmatismin” ja ”fideismin” muotoja vastaan. Näissä on kyse ”ärtyisästä tai ajoittain neuroottisesta fiksaatiosta” menneeseen, sellaisena kuin sen nyt on sattunut kuvittelemaan.
Traditionalismi on ”naiivi ja historiallisesti lukutaidoton uskollisuus myyttiselle esihistorialle”. Se perustuu ”infantiilille turvallisuuden kaipuulle”, joka voi tulla tyydytetyksi vain jäädyttämällä mennyt.
Traditionalismi kohdistuu useimmiten johonkin ei liian menneeseen vaan lähempänä olevaan aikakauteen tai koulukuntaan, vaikkapa barokkikatolisuuteen tai oppikirjatomismiin. Varhainen tai keskiajan kirkko kaikessa rikkaudessaan ei traditionalistia kiinnosta.
Hartin mukaan jopa itse Jeesus tai hänen ”huonomaineiset anarkokommunistiset agitaationsa” eivät traditionalismia kiinnosta, vaan enemmänkin pelottavat. Traditionalisti ei ryhdy ”uskon seikkailuun”, vaan etsii sen sijaan ”suojaa kaihoisissa muistoissa (tai oikeammin fantasioissa)”.
Jo sanavalinnoista huomaa, ettei Hart pidä traditionalismia Newmanin ja Blondelin synteesien veroisena. Traditionalismi ei edes oikein ymmärrä tradition teologista kysymystä.
Pohjimmiltaan Hartilla, Newmanilla ja Blondelilla on kyse siitä, mikä tekee tradition eläväksi. Traditionalismi sen sijaan ei siis oikein edes halua tradition olevan elossa.
Hartin mukaan tradition tekee eläväksi juuri sen katse tulevaan, eikä niinkään Newmanin tai Blondelin kaltaiset apologeettiset yritykset ”varmistaa tietyn opillisen kehityksen kelpoisuus” menneessä.
Traditio Hartilla on apokalyptinen ja kulkee kohti Jumalan lopullista puuttumista peliin. Yhtä tärkeää ja välttämätöntä on ”avoimuus ennakoimattomalle tulevaisuudelle” kuin ”uskollisuus menneelle”. ”Yksikään traditio ei ole todella elossa, paitsi se, joka ennakoi ja jopa haluaa tulla kumotuksi, oman sisäisen totuutensa täydellisemmällä paljastumisella”, Hart kuvailee.
Opinkappaleet eivät Hartin mielestä ole tyhjentäviä. Niissä kaikissa on sijaa mysteerille, ja ne osoittavat suuremman totuuden suuntaan. Ne ovat ikään kuin rajapyykkejä, jotka korkeintaan asettavat tietyt suuntaviivat ajattelun suunnalle.
Hart luultavasi hyväksyisi Andrew Louthin muistutuksen opeista, että ”vaikka uskon mysteerit ovat ymmärtämisen ulottumattomissa, ne eivät ole väärinymmärtämisen ulottumattomissa”.
Käytännössä traditio on Hartilla asenne. Asenteeseen kuuluu ”luottavainen skeptisismi”, ”empivä äkkipikaisuus” ja vaikkapa ”tietynlainen kriittinen harkitsevaisuus”. Yhtälössä on mukana myös hengellisyys ja erityisesti avoimuus Jumalalle ja sen hyväksyminen, että Pyhä Henki puhaltaa minne haluaa. Hartin keskeinen suositus on ”tietynlainen spekulatiivinen seikkailunhalu” suhteessa sekä menneeseen että tulevaan.
Hartin näkemyksen mukaan traditio on avoin. Esimerkiksi perinteiset muodot eivät ole ylipääsemättömiä. Muutos ei ole hänelle kirosana.
Yhtenä muutoksen esimerkkinä on 300-luvun oppiriidat. Oikeaoppiseksi tuli aikanaan se kanta, joka ei kuitenkaan ollut traditionalistinen (esimerkiksi ”epäraamatullinen” käsite homoousios), vaan juuri vaali Jumalan ja ihmisen suhteen maksimaalisuutta.
Kiintopisteenä Hartilla on Jumalan ja ihmisen yhdessäolo. Jumala tuli ihmiseksi, että ihminen voisi tulla Jumalaksi hänessä. Jumaloituminen on Hartin mielestä ilosanoman ydin.
Traditio on Hartille sitä, että on ”kuullut kutsun tuonpuoleisesta”. Se on kuultava yhä uudelleen, jotta sen merkitys ymmärretään ja sitä tulee toteltua. Näin ensikutsun ”sävel ja sisältö” ei unohdu, vaan on elävä traditio.
Arvioitu teos: David Bentley Hart, Tradition and Apocalypse – An Essay on the Future of Christian Belief. Baker Publishing 2022.
