Toukokuun lopulla 2015 Keskustan Juha Sipilän vetämän hallituksen hallitusohjelma paljastaa petettyjä lupauksia ja, jos ei valheita, niin vaarallisia väärinkäsityksiä. Emme elä ainutlaatuista historian aikaa, sillä dogmatiikan ja siveysopin professori Antti Jaakko Pietilän Synsygus-nimimerkin pakina ”Valheen aika” Vartijassa vuonna 1932 (s. 181–182) sisältää tutulta tuntuvan ajatuskulun:
”Ruotsin pääministeri [Karl Gustav] Ekman on ollut äsken pakotettu luopumaan paikastaan syystä että oli sanonut julkisen valheen, mutta meillä on nähty kaksi eri kertaa, että pääministeri voi pysyä paikallaan, vaikka on tehnyt itsensä syypääksi samaan virheeseen. Elämme valheen aikaa.”
Pietilä ei ollut diplomaattisin sanamuotoiluissaan, päinvastoin. Hän oli arvostettu teologi ja aikanaan vertaansa vailla ollut etiikan asiantuntija, mutta hänen moraalinsa oli jyrkkä ja velvoittava. Hänellä oli palava tarve kiinnittää katseensa vääryyteen eikä hänen tuomioiltaan välttynyt juuri kukaan. Ehdottomana kristillisen lähimmäisen rakkauden tulkitsijana Pietilän ystäväpiiri oli kaventunut hänen elämänsä viimeisinä vuosina vain muutamaan luotettuun ystävään.
Edellä mainittu pakina on painettu viimeiseen Pietilän päätoimittamaan Vartijan numeroon. Lehden pakinaosiossa ”Ajan varrelta” on useita lyhyitä kirjoituksia, jotka käsittelevät erilaisia Pietilää vaivaavia asioita. ”Valheen aika” vaikuttaisi olevan osa kuolemansairaan miehen viimeistä pakinointia maailman vääryyksistä – Pietilä kuoli syksyllä 1932. Sisällöltään tekstissä on ajattomuutta, sillä monet nykypäivän politiikasta ja lehdistöstä tutut ilmiöt kuvaillaan Pietilän tekstissä tunnistettavan tarkasti. Pakinassaan ”Valheen aika” Pietilä käsittelee politiikkaa, poliitikkoja ja lehdistöä suurella paheksunnalla. Pietilän mukaan:
”On turhaa toivoa, että valtiolliseen taisteluun osaaottavat henkilöt voisivat kaikissa oloissa karttaa epäjaloja keinoja pyrkiessään päämääriensä perille. Mutta aivan henkeä salpaa, kun suuri sanomalehdistö jatkaa kuukaudesta toiseen rajua kamppailua määrätyn perusväitteen puolesta, jonka lukija tietää ensikäden lähteistä valheeksi. Häväistään epälukuisia kunniallisia henkilöitä, vääristellään tosiasiat, ylistellään pahantekijöitä, ja koko taistelun pohjana on väite, joka on valhe Jumalan ja ihmisten edessä.”
Kirjoituksessaan Pietilää tuntuu harmittavan erityisesti kevättalvella vuonna 1932 Mäntsälän kapinan yhteydessä toteutettu politiikka, mutta varmasti myös katkeruutta aiheuttanut kieltolain kumoaminen.
Nykypäivän politiikan kyseenalaisista painottuneisuuksista voisi mainita tuoreen hallituksen eduskuntavaalien yhteydessä julistamien koulutuslupausten pettämisen ja valtion velkaantumisen katkaisemispäämäärän. Esimerkiksi velkaantumisen katkaiseminen on hankala päämäärä, koska rahaa syntyy talouteen lähes ainoastaan pankkien lainaustoiminnan kautta. Toisin sanoen raha on velkaa, joka luodaan tyhjästä lainanhakijan takaisinmaksukyvyn perusteella, oli kyseessä sitten valtio, kunta, yritys tai tavallinen ihminen. Ja samoin, kun laina maksetaan pois, raha poistuu olemattomiin. Haluaako suurin osa poliitikoista tosiaan vähentää rahan määrää taloudessa keskellä lamaa pahentaen säästökierrettä ja työttömyystilannetta? Tämän täytyy olla väärinkäsitys. Kummallisinta on, ettei suomalainen lehdistökään juuri haasta valtion velkaantumisen katkaisemisen mielettömyyttä. Päinvastoin. Suurimmat mediat kutsuvat samat pankkien asiantuntijat päivästä toiseen kertomaan samat mielipiteensä uudestaan ja uudestaan yleisön kuultavaksi.
Pietilän pakinan terävin kritiikki osuu nuoreen ylimieliseen poliitikkoon: ”Ja samoin he ovat usein liian tietämättömiä siitä, mitä heidän pitäisi tietää. Onhan kuulumatonta, että nuorukainen, jolta puuttuu sekä tietoja että viisautta, esiintyy suuren puolueen johtajien joukossa, kaataa ja pystyttää hallituksia, arvostelee presidenttejä ja on kaikin puolin niin häpeämättömän ylpeä, että unhottaa kaiken kunnioituksen ja arvonannon. Tällaisen henkilön mukanaolo muodostuu valheeksi sitä tietä, että hän antaa yhtä mittaa arvosteluja asioista, joihin nähden häneltä puuttuu kaikkea tietoa ja arvostelukykyä.”
Pietilä paheksuu nöyryyden puutetta, ylimielisyyttä ja ylpeilevää tietämättömyyttä. Pietilän kuvauksesta tulee mieleen eräs tuore valtionvarainministeri, jonka viesti suomalaisille professoreille oli varsin loukkaava uuden hallitusohjelman julkistustilaisuudessa. Tuoreella valtionvarainministerillä, ja näin ollen hallituksella, ei myöskään ole vakuuttavia näyttöjä matemaattisista kyvyistä.
Pietilä päättää pakinansa: ”Muutamien on sanottu olleen miehiä, mutta turhaan heitä etsii tarpeen hetkellä. Kaikki pelkäävät kaikkia ja kaikki etsivät samaa: omaansa. On vanhaa satua, että viime vuosina olisi jollakin taholla nähty miehuullista toimintaa. Eihän kukaan, joka puhuu epätotuutta, voi olla luja. Ja sitten edustetaan ja hymyillään ja otetaan naukkuja ja ollaan niin sanomattoman tyytyväisiä omaan viisauteen.”
Julkisen talouden säästöohjelmasta taloustieteellisesti ja politiikan kannalta ”objektiivisesti” linjannut valtionvarainministeriökin on todennut, että hallituksen kaavailemat säästöt eivät ole kaikille yhtä kipeitä, vaikka uusi pääministeri Sipilä niin vakuuttelikin. Valtion johtamat säästötalkoot eivät kosketa hyvin pärjäävää kansan osaa lainkaan samalla tavalla kuin työttömiä, eläkeläisiä, opiskelijoita ja lapsiperheitä. Oman edun tavoittelu näyttää tosiaan historialliselta ilmiöltä.
Toki totuus ja valhe ovat näkökulmakysymyksiä todellisen maailman historiallisista tapahtumista. Mutta ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeä ymmärryksen ja yhteistyön kulttuuri vaatii nöyryyttä, jonka puutetta Pietilä kirjoituksessaan kritisoi, ja jota nykypäivän suomalaiseen poliittiseen päätöksentekoon tarvittaisiin rajusti.