Toivo.

Toivo uskonnollisen asenteen minimivaatimuksena

Äskettäin kuollut professori Simo Knuuttila esitti suppositioteoriaksi kutsutun uskonnonfilosofisen huomautuksen kahdessa artikkelissaan. Näistä ensimmäinen julkaistiin Georg Henrik von Wrightin 70-vuotisjuhlakirjassa Tulevaisuus (1986) ja jälkimmäinen Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosikirjassa Teologia tieteen murroksissa (1986).

Teorian tai ehdotuksen ydin on se, että uskonnollisen uskon tunnistamisen minimiehtona ei ole se, että henkilön tulisi tunnustaa uskovansa, että Jumala on olemassa vaan se, että hän toivoo niin.

Ajatus on jonkin verran opaakki, sillä termin ”usko” käyttö ehdotuksessa liittyy sekä epistemologisen usko-sanan että uskonnollisen uskon usko-sanan käyttöön näitä jonkin verran yhdistäen tai toisiinsa sekoittuen.

Englannissa tehdään erottelu  faith ja belief -asenteiden väillä, kuten myös kosmologian kohteena olevan sky-ilmiön ja uskonnollisen uskon kohteena olevan heaven-todellisuuden välillä. Tosin ero ei ole erityisen vahva, koska faith-asenteesta osallisia luonnehditaan termillä believers eli uskovaiset tai uskovat.

Ehdotus on laadittu ensisijaisesti angloamerikkalaisen uskonnonfilosofian rationalismin ja wittgensteinilaisen fideismin viitekehyksessä.

Ehdotus ei kannata Richard Swinburnen eikä Alvin Plantingan uskonnollista rationalismia.

Swinburnen kanta on, että jumalatodistusten ja uskonnollisten kokemusten kasauma saa 1900-luvun tieteenkäsitystä hallinneessa ns. Bayesin kaavassa todennäköisyysarvon, joka on yli 0,5. Tällöin on järkevää pitää uskoa Jumalan olemassaoloon todennäköisempänä – kaikki tieteelliset uskomukset ovat tästä näkökulmasta probabiliteettejä – kuin uskoa siihen, että näin ei olisi.

Kuvaavaa Swinburnen evidentialismille on, että hehkutettuaan melko paljon edellä sanottua näkemystään hän,  samana päivänä kuin New Yorkin kaksoistorni-isku tapahtui, ilmoitti saaneensa lisätuloksia ja tehneensä sellaisen palveluksen ihmiskunnalle, että oli osoittanut Jumalan olemassaolon olevan 97 % :n todennäköisyydellä totta.

Plantingan kanta on seuraava. Jos on mahdollista kuvitella joukko, jossa on välttämätön olio, tämän olion täytyy olla muissakin joukoissa, koska olio on välttämätön.

Lisäksi Plantinga uskoo kalvinistina, että syntiinlankeemuksessa ei mennyt vain moraali vaan myös luonnollinen järki. Tästä johtuen hän uskoo, että usko palauttaa myös järjen valon. Tästä syystä uskovaiset ovat järkevämpiä kuin muut ihmiset.

Seuraus on hänen suosituksensa, jonka mukaisesti amerikkalaisten yliopistojen professoreiksi tulisi valita tunnustuksellisia kristittyjä, koska heillä on Pyhän Hengen palauttamana päässään järjen lisäosa, jonka avulla he voivat tehdä parempaa tiedettä kuin ei-uskovaiset henkilöt. Plantingan eksplisiittinen julistus aiheesta on netistäkin löytyvä artikkeli Advice to Christian philosophers.

Hieman omasuuntaisensa ehdotuksen näiden lisäksi on tehnyt Anthony Kenny, jonka mukaan liian paljon uskominen ja liian vähän uskominen ovat aristoteelisia paheita. Kenny perustelee uskonnollisen uskon asemaa esittämällä, että se on eräänlainen aristoteelinen hyve liian paljon ja liian vähän uskomisen keskivälinä.

Toisaalta voidaan huomauttaa, ettei uskonnollinen usko ole moraalinen ansio tai hyve, ja tästä syystä Kennyn ehdotus tuntuisi vierastavan uskonnollisen uskon luonnetta.

Wittgensteinilainen fideismi, jonka tunnetuin edustaja on D. Z. Phillips, esittää puolestaan, että uskonto on pragmaattinen kielipeli, joka ei tee siirtoja muissa peleissä.

Lisäksi on ateistisia uskonnonfilosofisia malleja, joissa Jumalan olemassaolo kiistetään, mutta uskontoa pidetään kiinnostavana ja inspiroivana perinnelähteenä siihen suhteensa menettäneille henkilöille, jotka tavoittelevat elämäänsä enemmän syvyyttä kuin vain esimerkiksi tavaroiden ostamisen tai  hallussaan olevan rahan lisäämisen.

Wittgensteinilainen kanta on sikäli oikea, että uskonto ei pelaa siirtoja siellä, missä Alussa oli tyhjyys ja Kari Enqvistin henki kulki vetten yllä. Mutta samalla tavoin se ei pelaa peliä, jota Swinburne ja Plantinga pelaavat.

Ajatus Jumalan olemassaolemisen toivomisesta liittyy tähän epistemologiseen keskusteluun. Uskova voi olla tietoteorian alueella agnostikko, mutta hengellisen elämän alueella hurskas.

Toivo liittyy edelliselle alueelle: vaikka uskonto ei ole filosofiaa, se tekee kuitenkin oletuksen myös filosofian alueella, toisin kuin wittgensteinilaisessa fideismissä.

Lause ”tiedän Vapahtajani elävän” on uskonnollinen lause. Mutta mitä tarkoittaa termi ”tieto” siinä? Se viittaa ehkä enemmänkin Pascalin ja kumppaneiden mainitsemiin ”sydämen syihin” kuin rationaalisesti argumentoituun uskomusasenteen perusteluun, johon sillä toki on yhteys, toisin kuin wittgensteinilaiset ajattelivat.

Toivo uskonnollisen asenteen minimivaatimuksena ei myöskään ole suositus hengelliselle elämälle. Se on analyyttinen arvio esimerkiksi siitä, että sen tuolle puolelle ei ole uskonnollisia eikä rationaalisia perusteita kulkea sikäli kuin näkemyksen kannattajalla on tarve esittää itsensä uskonnon edustajana. Ei voine pitää uskonnollisena asenteena, mikäli katsoo tietävänsä, ettei Jumala ole olemassa, mutta väittää olevansa tämän palvoja, ellei juuri tämän tyyppisiä ajatuksia pidetä uskonnon olemuksena, ensisijaisesti uskontokriittisestä näkökulmasta.

Ei siis pidä paikkaansa, kuten Tukholman tuomiokirkon kamariorkesterissa viulua soittanut julkiateistinen filosofian professori totesi, että onhan hänelläkin oikeus uskonnollisiin tunteisiin. Eivät ne uskontoa olleet, koska hänen uskomustensa näkökulmasta oli mahdotonta, että ne olisivat sitä.

Tämän näkemyksen mukaan uskonnollinen henkilö voi siis olla tietoteoreettinen agnostikko ja hengellisesti omistautunut. Sen sijaan hänen ei ole välttämätöntä olla tietoteoreettinen teisti ja lisäksi hänen on mahdotonta olla tietoteoreettisesti ateisti, mikäli hän on uskonnollinen.

Edellisestä johtuen Knuuttilan esittämä ekumeeninen kysymys on kiinnostava. Vatikaanin ensimmäinen konsiili esitti, että Jumalan olemassaolo voidaan todistaa järkiperäisesti niille, jotka sitä epäilevät. Muodostaako tämä ekumenian esteen?

Joku voi sanoa, että keskiajalla näkemys uskonnollisen uskon tiedollisesta sisällöstä oli jonkin verran toisenlainen. Koska keskiajan ajattelijat olettivat Jumalan kuuluvan luonnollisena osana järkevän ihmisen maailmankuvaan, he olivat avoimempia järjen mahdollisuuksille operoida alueella, jota varmaankin itse luonnehtisimme uskonnolliseksi uskoksi.

Toisaalta ei ole aivan vaivatonta tai ainakaan pintapuolisen perehtymisen perusteella helppoa löytää sellaisia keskiaikaisia lähteitä, joissa yllä sanotun ohella esitettäisiin, että on sanottavasti antoisia luonnollisen järjen operaatioiden toimintamahdollisuuksia niin sanottujen yliluonnollisten totuuksien alueella. Näihin sisältyy esimerkiksi tieto Jumalan olemuksesta.

Monien tärkeiden asiaa kommentoineiden joukosta valittakoon edustavaksi esimerkiksi Tuomas Akvinolainen. Tuomaan mukaan luonnollinen järki saavuttaa runsaan määrän demonstraatioita, joskaan ei todistuksia sanan uudenaikaisessa merkityksessä, uskonnollisista asioista. Sen sijaan Jumala on salaisuus, joka voi valaistua henkilölle eräänlaisena viehätyksenä siten, että tahto kiinnittyy tällaiseen kohteeseen ja suosittaa sitä sen saavuttamiseen tai käsittämiseen kyvyttömän järjen kohteeksi.

Vaikka keskiaikainen henkilö saattoikin siis rakastaa Jumalaa ja Jeesusta luonnollisen järkensä ja moraalitajunsa perusteella erittäin kovasti, häneltä puuttui näiden tuntemus ilman yliluonnollista lisävalaistusta.

Näyttää siltä, että lisävalaistus edellytti protestanttisten käsitysten syntymistä ja että nämä ovat myös esimerkiksi Swinburnen ja Plantingan edustamien kantojen edellytyksiä.

Joskus 1400-luvulla koettiin löydetyn tajunnan lisäosia, joita voitiin liittää aivoihin.

Näiden avulla henkilölle voitiin katsoa muodostuvan enemmän tietoa kuin niille, joiden järjestä osat puuttuivat.

Koska tätä näkemystä oli mittauksellisesti vaikea perustella, esitettiin, kuten Calvin teoksessaan Instituutiot, että kyse on ennaltavalinnasta.

Koska käytössämme ei ole keinoja kehittää tiedollisia kykyjämme yllä mainitulla tavalla, asia on päätetty jo ennen syntymäämme siten, että osa ihmisistä on valittuja ja osa ei. Kuulumista jompaankumpaan joukkoon ei puolestaan voi tietää varmasti, mutta merkkejä paremmasta osasta on olemassa. Mikäli oma elämä on jonkin verran helpompaa kuin elämässä epäonnistuvilla, näyttää siltä, että kuuluu valittujen joukkoon.

Tämäkin antaa eräänlaista toivoa, mutta kyse on erilaisesta toivosta kuin uskonnollisen uskon minimivaatimukseksi ehdotetussa toivossa.

Artikkelikuva: Mikko Ketola.


Kirjoittaja

Petri Järveläinen on Portaanpään kristillisen opiston rehtori ja Jyväskylän yliopiston filosofian dosentti.


'Toivo uskonnollisen asenteen minimivaatimuksena' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 29.7.2022 @ 23.41 Anssi Saarela

    Prof. Simo Knuuttilan ajatus uskon minimistä on tavattoman armollinen ja lohdullinen epäilijälle. Toisaalta se herättää kysymyksiäkin.

    Onko kukaan teologi tai kristitty historian varrella edustanut noin minimalistista ja ultrakörttiläistä käsitystä uskosta? Fides quae hupenee olemattomiin, kun edes Jumalan itsensä olemassaolo ei ole ihan varmaa. Sitä vain toivotaan. Jumalan todennäköisyyttä laskeskeleva Swinburne tuntuu kaikessa humoristisessa suuruudenhulluudessaan olevan lähempänä sitä tiedollista varmuutta, minkä vallassa valtaosa kristityistä on aina kokenut uskovansa ja elävänsä – ja myös kuolevansa.

    Voiko pelkän toivovan uskon pohjalta julistaa ja toimittaa jumalanpalveluksia tai seistä avoimen haudan äärellä ja vakuuttaa iankaikkisen elämän olevan totta? Voiko sellaisen uskon pohjalta tehdä lähetystyötä tai perustaa uusia seurakuntia tai antautua jopa kuolemaan?

    Oliko Knuuttilan käsitys toivovasta uskosta vain yleinen huomio vai kuvastiko se myös hänen omaa uskonasennettaan? Oli hämmästyttävää lukea Petri Järveläisen laatimasta muistokirjoituksesta (Vartija 20.6.2022), että Knuuttila olisi alun perin halunnut papiksi. Minkähänlaista uskonnollista sanomaa hän olisi siinä roolissa mahtanut julistaa?

    Ja vielä hyvin perustava kysymys: minkälaisen Jumalan olemassaoloa toivovassa uskossa toivotaan? Eihän ole mitenkään itsestään selvää, miten ”Jumalan” käsite pitää ymmärtää ja mieltää. Erilaisia ”teismejä” riittää eikä niillä ole aina paljonkaan tekemistä toistensa kanssa. Oliko Knuuttilalla mielessään kirkon klassisen perinteen mukainen realistinen ja trinitaarinen jumalakäsitys, jonka on traditionaalisesti ajateltu perustuvan Raamattuun?

    Vastaa

    • 31.7.2022 @ 0.06 petri järveläinen

      Vastaan lyhyesti asiallisiin ja oikeutettuihin kysymyksiin.

      Kyseessä on analyyttinen arvio uskonnollisen uskon minimivaatimuksesta eikä suositus, mitä sen pitäisi olla.
      Toisin sanoen, ilmaistua kantaa huonommin ei voisi mennä.

      Sillä on kiistämättä kantansa körttiläisen elämän piirissä ilmaistulla elämäntunteella. Mutta se ei ilmaise äärimmäistä körttiläisyyttä vaan on kriittinen sitä kohtaan.

      Vanhempi eteläpohjalainen körttiläisyys ei ajatellut, että uskonnollisen asenteen tulisi tehdä oletuksia episteemisten asenteiden piirissä. Ehdotus ilmaisee enemmän lihan käsivartta kuin tämä suuntaus. 1950-luvun körttiläisyydessä Etelä-Pohjanmaalla oltiin hurskaita, mutta jos joku alkoi ilmaista asiaa koskevia käsityksiä, hänet ohjattiin hoitoon.

      Koska kyseessä ei ole suositus siihen, millaista uskonnollisen elämän pitäisi olla tai käsitys sen ihannemuodosta, sen kannalta on vaikea ottaa kantaa siihen, miten uskonnollinen toiminta olisi viisasta järjestää.

      Lähtökohtaisesti se tulee tämän näkemyksen mukaan järjestää kirkkokäsikirjan pohjalta eikä esimerkiksi tietoteoreettisen oppaan pohjalta. Tämä pätee myös Swinburnen ja kumppanien esittämiin katsomuksiin aihepiiristä.

      Voidaanko hautajaisia järjestää, jos ihmiset asennoituisivat kuten käsillä olevassa ehdotuksessa esitetään? Vastaisin siten, että sellaisen henkilön osalta, joka ajattelisi näin, voitaisiin, ilman, että loukattaisiin hänen vakaumustaan. Mutta olisi outoa, jos kristillisten hautajaisten edellytyksenä olisi spesifien tietoteoreettisten uskomusten kannattaminen.

      Suomalaisessa uskonnollisuudessa oli melko tavallisista ajatella, kuten Sormusen Katekismus esittää, että on järjelle perusteltuja syitä uskoa, että Jumala on olemassa. Näitä ovat esimerkiksi luonto ja kansojen vaiheet. Valtaosa kirkossakävijöistä tuskin ajatteli asiaa kovin paljon täsmennetymmin. Tämä traditio on kuitenkin erilainen kuin angloamerikkalaisen evidentialismin idea. Siinä uskonnollisen uskon rationaalisia perusteluita pidetään jotenkin voimakkaina suhteessa niihin kantoihin, jotka eivät kannata sitä.

      Yleensä suomalaisen kristillisyyden toimihenkilöt ovat ajatelleet, että heidän edustamansa näkemys on totta. Ja että se on jopa voimakkaammin totta kuin vaihtoehtoiset näkemykset. Tämä on ollut ihan hyvä näkemys.

      Mutta veikkaisin, että valtaosa kristityiksi tunnustautuvista henkilöistä joulujumalanpalveluksissa ei ole ajatellut tietoteoreettisesta näkökulmasta niin. Tämä on pohdintani kysymykseen, onko kukaan koskaan ajatellut siten kuin Knuuttila esittää.

      Palaan vielä teorian kaavaan. Se ei ole suositus eikä arvio siitä, miten olisi hyvä. Se on ehdotus niistä rajoista, joita rikkomatta ei oikein voi puhua uskonnosta, kuvaus tilanteesta, jota huonommin ei voisi sujua. Se ei ole ultrakörttiläinen, koska se on kriittinen tätäkin näkemystä kohtaan. Siinä on enemmän ”lihan käsivartta” kuin siinä.

      Jos asiaa katsotaan uskonnollisen uskon näkökulmasta, tähän liittyy varmuutta muistuttavia tunteita. Jos asiaa katsotaan episteemisten asenteiden näkökulmasta, siihen liittyy epävarmuutta muistuttavia tunteita.

      Kun henkilö valmistetaan papiksi, hänelle kerrotaan, että hänen on sitouduttava kirkon tunnustukseen. Mutta häneltä ei edellytetä sitä, että hän sitoutuisi episteemisiin asenteisiin, muilta kuin ehkä siltä osin, että häneltä oletetaan, ettei hänen sitoutumisensa ole radikaalisti ristiriidassa yleisen järjen kanssa.

      Hän ei toisin sanoen voi olla järjetön sikäli kuin hänet katsotaan kelpoiseksi palvelusvirkaan. Tosin huomautukseni perustuu vanhempiin kirkkolain tulkintoihin. Voi olla, että uudemmat versiot eivät ota asiaan erityisempää kantaa.

      Voidaanko lähetystyötä harjoittaa, jos ajateltaisiin, kuten käsillä olevassa ehdotuksessa? Epäilemättä lähetystyö kohtaisi kysymyksiä, mutta toisaalta voisi ehkä ajatella, että ehdotuksella voisi olla jonkinlainen anti niin sanotun apologian alueelle. Se vähintäänkin selventäisi sitä, että kristillisten kirkkojen oletus on realistinen siltä osin, että ne eivät pidä uskoa Jumalaan vain jonkinlaisena mielensisäisenä keksintönä, jolla ei ole vastinetta mielen ulkoisessa maailmassa ja lisäksi, että ne eivät ota minimissään voimakasta kantaa siihen, tulisiko niiden jäsenten vättämättä omaksua erilaisia episteemisiä asenteita muuta kuin siltä osin, että ne eivät pidä uskomuksiaan tällä alueella absurdeina.

      Mikä oli Knuuttilan henkilökohtainen kanta? Kukaan ei luonnollisestikaan tiedä sitä. Augustinuksen mukaan edes Knuuttila ei tiennyt sitä. Enkelit eivät tienneet sitä, ainakaan Tuomas Akvinolaisen mukaan. Mutta toivo uskonnollisen uskon minivaatimuksena oli se kanta, jonka hän itse ilmaisi.

      Jos on siten, että swinburnelainen näkemys olisi lähempänä sitä, mitä uskovaiset ajattelevat, niin tuumaisin, että ainakaan omia hautajaisiani ei olisi hyvä järjestää Swinburnen episteemisten näkemysten pohjalta, joskin on niin, että hän liittyi ortodoksiseen kirkkoon joskus 1990-luvulla, koska hän piti sitä parhaiten kristillistä asennoitumista siiirtävänä perinteenä.

      Vastaa

      • 31.7.2022 @ 16.10 Anssi Saarela

        Kiitos vastauksesta. Ymmärrän kyllä, että Knuuttilan arvio uskonnollisen uskon minimivaatimuksesta ei ole suositus, kävihän se ilmi jo artikkelista. Pohdin vain sitä, mitä käytännön johtopäätöksiä minimaalisimmasta mahdollisesta uskosta voi vetää ja kuinka paljon ne eroavat varmemman ja rikkaamman uskon pohjalta vedetyistä johtopäätöksistä. Kristillinen ”infrastruktuuri” kaikkineen tuntuisi edellyttävän vahvempaa uskoa pysyäkseen kasassa. Ilmauksen ultakörttiläinen olisin voinut laittaa lainausmerkkeihin, koska tarkoitus oli vain havainnollistaa Knuuttilan kuvaaman uskonasenteen äärimmäisen matalaa kynnystä eikä sinänsä vetää vahvoja yhtäläisyysmerkkejä herännäisyyteen.

        Annoit ymmärtää, että joulukirkossa kävijöiden joukossa voisi olla niitä, jotka edustavat uskonnollisen uskon minimiä. Kiintoisa ajatus ja voihan se olla, että moni kirkosta vieraantunut nimikristitty toivoo ainakin kerran vuodessa koko sydämestään, että kirkon tradition opettama Jumala olisi olemassa. Itselleni Knuuttilan kuvaamasta asenteesta tulee kuitenkin ensimmäisenä mieleen teologi tai muu kristinuskon ja maailman suhteeseen syvällisesti ja pitkään perehtynyt henkilö, joka on nuorempana ehkä uskonut sujuvasti ja paljon, mutta iän, ymmärryksen, tiedon ja elämänkokemuksen karttumisen myötä uskominen on käynyt älyllisistä syistä vaikeaksi. Siis monet päänsisäiset jaakobinpainit käynyt, ajatteleva henkilö, joka syvällä sielunsa sopukoissa, against all odds, ehkä haluaisi toivoa, että ”uskon talletusta” kuljettava kirkkolaiva sittenkin kestäisi, vaikka se monesta kohtaa näyttääkin vuotavan kuin seula.

        Minimiuskova tällaisessa merkityksessä voi toivoa, kenties palavammin kuin kukaan muu, että Jumala ja hänen valtakuntansa olisivat totta täsmälleen siinä merkityksessä kuin Kirkko niistä opettaa. Hän voi toivoa (koska varsinaista katekismuksen mukaista hardcore-uskoa, luottamusta ja varmuutta hänellä ei enää ole), että kaikki hänen kristillisessä traditiossa näkemänsä ongelmat ja ristiriidat olisivat kuin ihmeen kaupalla näennäisiä tai ratkaistavissa. Vaikka joku hurskaampi ja vahvauskoisempi ja enemmän tietävä sanoisi tällaisesta asenteesta ja ansatsista päätään puistellen, että ”huonommin ei voisi mennä”, niin henkilö itse kuitenkin on sitä mieltä, että ”tämä on paras mihin pystyn”. Joka tapauksessa, Knuuttilan lempeän tulkinnan mukaan, kristinuskon sisällä tai ainakin jonkinlaisen välttävän jumalauskon (5–) laitamilla ollaan.

        Tunnet Knuuttilan ajattelua paremmin kuin minä, joten ehkä hän on todella ajatellut ”suppositioteoriallaan” erityisesti kirkosta vieraantuneita, kastettuja ihmisiä ja heidän hapuilujaan ja pyrkinyt paaluttamaan rajan uskon ja täyden uskonnottomuuden välille. Mutta yksi toivojien luokka ovat myös kristinuskoon todella perehtyneet skeptikot ja agnostikot ja ex-kristityt, postmodernin ajan ”jumalaapelkääväiset”, jotka ainakin silloin tällöin saattavat parahtaa koko olemuksellaan: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Toivo onkin mielestäni ennen kaikkea pinteeseen joutuneiden käsite. He tarvitsevat sitä vähintään yhtä paljon kuin joku satunnainen kirkossakävijä, jota episteemiset kysymykset eivät voisi vähempää kiinnostaa tai jotka eivät välttämättä koskaan ole olleet silmätysten vaikeimpien teologisten kysymysten herättämän eksistentiaalisen kauhun kanssa. Jumalan olemassaoloa eivät mielestäni ensisijaisesti toivo kirkosta vieraantuneet eivätkä etenkään uskossaan varmat normikristityt (he toivovat Jumalan asioihin puuttumista), vaan taustaltaan jumalauskoiset ihmiset, jotka samaan aikaan tuntevat halua ja kykenemättömyyttä olla (enää) kristittyjä. He ovat Kierkegaardin tavoin ”kristinuskon onnettomia rakastajia”, vaikkakin eri merkityksessä kuin mitä hän ilmauksella tarkoitti.

        Sellaista käsitystä en pysty parhaalla tahdollanikaan ymmärtämään, että kirkkokäsikirjaa luetaan yhdellä ajalla ja tietoteoreettisia oppaita toisella, eikä näiden välillä tarvitse olla mitään vuorovaikutusta ja koherenssia. Samat aivot ne lukevat molempia teoksia ja joku sopu ja synteesi niiden välille olisi syytä syntyä. Jos sellaista ei saada aikaan, niin jommallakummalla opustyypillä on syytä heittää vesilintua. Tai ainakin kirjoihin on syytä tehdä tarkistuksia. Puhe ”lihan käsivarresta” on pelkkää uskonnollista propagandaa, joka yrittää lakaista ongelmat maton alle, sikäli kuin edes ymmärtää niitä.

        Vastaa

  2. 31.7.2022 @ 14.01 David Psalmo

    ”Toivo uskonnollisen asenteen minimivaatimuksena ei myöskään ole suositus hengelliselle elämälle. Se on analyyttinen arvio esimerkiksi siitä, että sen tuolle puolelle ei ole uskonnollisia eikä rationaalisia perusteita kulkea sikäli kuin näkemyksen kannattajalla on tarve esittää itsensä uskonnon edustajana. Ei voine pitää uskonnollisena asenteena, mikäli katsoo tietävänsä, ettei Jumala ole olemassa, mutta väittää olevansa tämän palvoja, ellei juuri tämän tyyppisiä ajatuksia pidetä uskonnon olemuksena, ensisijaisesti uskontokriittisestä näkökulmasta.”

    Kristittyjen eli heidän, joilla on tarve esittää itsensä uskonnon edustajina, heidän puheitaan ja kirjoituksiaan en jaksa ymmärtää. Käyvät vuosi vuodelta käsittämättömämmiksi. Käsittä mättö mämmiksi.

    25 De David.
    AL Vi, ho Eternulo, mi levas mian animon. (2) Ho mia Dio, Vin mi fidas .. (3) .. tiuj, kiuj esperas al Vi .. (5) .. Al vi mi esperas .. (21) .. al Vi mi esperas.

    Vastaa

  3. 31.7.2022 @ 14.13 David Psalmo

    De Järveläinen.
    ”Toivo uskonnollisen asenteen minimivaatimuksena ei myöskään ole suositus hengelliselle elämälle. Se on analyyttinen arvio esimerkiksi siitä, että sen tuolle puolelle ei ole uskonnollisia eikä rationaalisia perusteita kulkea sikäli kuin näkemyksen kannattajalla on tarve esittää itsensä uskonnon edustajana. Ei voine pitää uskonnollisena asenteena, mikäli katsoo tietävänsä, ettei Jumala ole olemassa, mutta väittää olevansa tämän palvoja, ellei juuri tämän tyyppisiä ajatuksia pidetä uskonnon olemuksena, ensisijaisesti uskontokriittisestä näkökulmasta.”

    Kristittyjen eli heidän, joilla on tarve esittää itsensä uskonnon edustajina, heidän puheitaan ja kirjoituksiaan en jaksa ymmärtää. Käyvät vuosi vuodelta käsittämättömämmiksi. Käsittä mättö mämmiksi.

    25 De David.
    AL Vi, ho Eternulo, mi levas mian animon. (2) Ho mia Dio, Vin mi fidas .. (3) .. tiuj, kiuj esperas al Vi .. (5) .. Al Vi mi esperas .. (21) .. al Vi mi esperas.

    Vastaa

  4. 31.7.2022 @ 17.25 David Psalmo

    Jos kristitty todella toivoisi, että Jumala on, hän ei päästäisi ketään eikä mitään itsensä ja (toivomansa) Jumalan väliin. Ei kirkkoa, pappia, piispaa, ei paavia. Ei edes Jeesus-vainaata eikä Mooses-vainaata — joista tuskin kumpikaan siihen edes änkeää.

    ELIRO-kirja opastaa toivojaa:
    13 Kaj Moseo diris al Dio: Jen mi venos al la Izraelidoj, kaj diros al ili: La Dio de viaj patroj sendis min al vi; tiam ili diros al mi: Kia estas Lia nomo? Kion mi diru al ili? 14 Kaj Dio diris al Moseo: MI ESTAS, KIU ESTAS. Kaj Li diris: Tiel diru al la Izraelidoj: La Estanto sendis min al vi. 15 Kaj plue Dio diris al Moseo: Tiel diru al la Izraelidoj: La Eternulo, la Dio de viaj patroj, la Dio de Abraham, la Dio de Isaak, kaj la Dio de Jakob, sendis min al vi. Tia estas Mia nomo por eterne,

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.