Äskettäin kuollut professori Simo Knuuttila esitti suppositioteoriaksi kutsutun uskonnonfilosofisen huomautuksen kahdessa artikkelissaan. Näistä ensimmäinen julkaistiin Georg Henrik von Wrightin 70-vuotisjuhlakirjassa Tulevaisuus (1986) ja jälkimmäinen Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosikirjassa Teologia tieteen murroksissa (1986).
Teorian tai ehdotuksen ydin on se, että uskonnollisen uskon tunnistamisen minimiehtona ei ole se, että henkilön tulisi tunnustaa uskovansa, että Jumala on olemassa vaan se, että hän toivoo niin.
Ajatus on jonkin verran opaakki, sillä termin ”usko” käyttö ehdotuksessa liittyy sekä epistemologisen usko-sanan että uskonnollisen uskon usko-sanan käyttöön näitä jonkin verran yhdistäen tai toisiinsa sekoittuen.
Englannissa tehdään erottelu faith ja belief -asenteiden väillä, kuten myös kosmologian kohteena olevan sky-ilmiön ja uskonnollisen uskon kohteena olevan heaven-todellisuuden välillä. Tosin ero ei ole erityisen vahva, koska faith-asenteesta osallisia luonnehditaan termillä believers eli uskovaiset tai uskovat.
Ehdotus on laadittu ensisijaisesti angloamerikkalaisen uskonnonfilosofian rationalismin ja wittgensteinilaisen fideismin viitekehyksessä.
Ehdotus ei kannata Richard Swinburnen eikä Alvin Plantingan uskonnollista rationalismia.
Swinburnen kanta on, että jumalatodistusten ja uskonnollisten kokemusten kasauma saa 1900-luvun tieteenkäsitystä hallinneessa ns. Bayesin kaavassa todennäköisyysarvon, joka on yli 0,5. Tällöin on järkevää pitää uskoa Jumalan olemassaoloon todennäköisempänä – kaikki tieteelliset uskomukset ovat tästä näkökulmasta probabiliteettejä – kuin uskoa siihen, että näin ei olisi.
Kuvaavaa Swinburnen evidentialismille on, että hehkutettuaan melko paljon edellä sanottua näkemystään hän, samana päivänä kuin New Yorkin kaksoistorni-isku tapahtui, ilmoitti saaneensa lisätuloksia ja tehneensä sellaisen palveluksen ihmiskunnalle, että oli osoittanut Jumalan olemassaolon olevan 97 % :n todennäköisyydellä totta.
Plantingan kanta on seuraava. Jos on mahdollista kuvitella joukko, jossa on välttämätön olio, tämän olion täytyy olla muissakin joukoissa, koska olio on välttämätön.
Lisäksi Plantinga uskoo kalvinistina, että syntiinlankeemuksessa ei mennyt vain moraali vaan myös luonnollinen järki. Tästä johtuen hän uskoo, että usko palauttaa myös järjen valon. Tästä syystä uskovaiset ovat järkevämpiä kuin muut ihmiset.
Seuraus on hänen suosituksensa, jonka mukaisesti amerikkalaisten yliopistojen professoreiksi tulisi valita tunnustuksellisia kristittyjä, koska heillä on Pyhän Hengen palauttamana päässään järjen lisäosa, jonka avulla he voivat tehdä parempaa tiedettä kuin ei-uskovaiset henkilöt. Plantingan eksplisiittinen julistus aiheesta on netistäkin löytyvä artikkeli Advice to Christian philosophers.
Hieman omasuuntaisensa ehdotuksen näiden lisäksi on tehnyt Anthony Kenny, jonka mukaan liian paljon uskominen ja liian vähän uskominen ovat aristoteelisia paheita. Kenny perustelee uskonnollisen uskon asemaa esittämällä, että se on eräänlainen aristoteelinen hyve liian paljon ja liian vähän uskomisen keskivälinä.
Toisaalta voidaan huomauttaa, ettei uskonnollinen usko ole moraalinen ansio tai hyve, ja tästä syystä Kennyn ehdotus tuntuisi vierastavan uskonnollisen uskon luonnetta.
Wittgensteinilainen fideismi, jonka tunnetuin edustaja on D. Z. Phillips, esittää puolestaan, että uskonto on pragmaattinen kielipeli, joka ei tee siirtoja muissa peleissä.
Lisäksi on ateistisia uskonnonfilosofisia malleja, joissa Jumalan olemassaolo kiistetään, mutta uskontoa pidetään kiinnostavana ja inspiroivana perinnelähteenä siihen suhteensa menettäneille henkilöille, jotka tavoittelevat elämäänsä enemmän syvyyttä kuin vain esimerkiksi tavaroiden ostamisen tai hallussaan olevan rahan lisäämisen.
Wittgensteinilainen kanta on sikäli oikea, että uskonto ei pelaa siirtoja siellä, missä Alussa oli tyhjyys ja Kari Enqvistin henki kulki vetten yllä. Mutta samalla tavoin se ei pelaa peliä, jota Swinburne ja Plantinga pelaavat.
Ajatus Jumalan olemassaolemisen toivomisesta liittyy tähän epistemologiseen keskusteluun. Uskova voi olla tietoteorian alueella agnostikko, mutta hengellisen elämän alueella hurskas.
Toivo liittyy edelliselle alueelle: vaikka uskonto ei ole filosofiaa, se tekee kuitenkin oletuksen myös filosofian alueella, toisin kuin wittgensteinilaisessa fideismissä.
Lause ”tiedän Vapahtajani elävän” on uskonnollinen lause. Mutta mitä tarkoittaa termi ”tieto” siinä? Se viittaa ehkä enemmänkin Pascalin ja kumppaneiden mainitsemiin ”sydämen syihin” kuin rationaalisesti argumentoituun uskomusasenteen perusteluun, johon sillä toki on yhteys, toisin kuin wittgensteinilaiset ajattelivat.
Toivo uskonnollisen asenteen minimivaatimuksena ei myöskään ole suositus hengelliselle elämälle. Se on analyyttinen arvio esimerkiksi siitä, että sen tuolle puolelle ei ole uskonnollisia eikä rationaalisia perusteita kulkea sikäli kuin näkemyksen kannattajalla on tarve esittää itsensä uskonnon edustajana. Ei voine pitää uskonnollisena asenteena, mikäli katsoo tietävänsä, ettei Jumala ole olemassa, mutta väittää olevansa tämän palvoja, ellei juuri tämän tyyppisiä ajatuksia pidetä uskonnon olemuksena, ensisijaisesti uskontokriittisestä näkökulmasta.
Ei siis pidä paikkaansa, kuten Tukholman tuomiokirkon kamariorkesterissa viulua soittanut julkiateistinen filosofian professori totesi, että onhan hänelläkin oikeus uskonnollisiin tunteisiin. Eivät ne uskontoa olleet, koska hänen uskomustensa näkökulmasta oli mahdotonta, että ne olisivat sitä.
Tämän näkemyksen mukaan uskonnollinen henkilö voi siis olla tietoteoreettinen agnostikko ja hengellisesti omistautunut. Sen sijaan hänen ei ole välttämätöntä olla tietoteoreettinen teisti ja lisäksi hänen on mahdotonta olla tietoteoreettisesti ateisti, mikäli hän on uskonnollinen.
Edellisestä johtuen Knuuttilan esittämä ekumeeninen kysymys on kiinnostava. Vatikaanin ensimmäinen konsiili esitti, että Jumalan olemassaolo voidaan todistaa järkiperäisesti niille, jotka sitä epäilevät. Muodostaako tämä ekumenian esteen?
Joku voi sanoa, että keskiajalla näkemys uskonnollisen uskon tiedollisesta sisällöstä oli jonkin verran toisenlainen. Koska keskiajan ajattelijat olettivat Jumalan kuuluvan luonnollisena osana järkevän ihmisen maailmankuvaan, he olivat avoimempia järjen mahdollisuuksille operoida alueella, jota varmaankin itse luonnehtisimme uskonnolliseksi uskoksi.
Toisaalta ei ole aivan vaivatonta tai ainakaan pintapuolisen perehtymisen perusteella helppoa löytää sellaisia keskiaikaisia lähteitä, joissa yllä sanotun ohella esitettäisiin, että on sanottavasti antoisia luonnollisen järjen operaatioiden toimintamahdollisuuksia niin sanottujen yliluonnollisten totuuksien alueella. Näihin sisältyy esimerkiksi tieto Jumalan olemuksesta.
Monien tärkeiden asiaa kommentoineiden joukosta valittakoon edustavaksi esimerkiksi Tuomas Akvinolainen. Tuomaan mukaan luonnollinen järki saavuttaa runsaan määrän demonstraatioita, joskaan ei todistuksia sanan uudenaikaisessa merkityksessä, uskonnollisista asioista. Sen sijaan Jumala on salaisuus, joka voi valaistua henkilölle eräänlaisena viehätyksenä siten, että tahto kiinnittyy tällaiseen kohteeseen ja suosittaa sitä sen saavuttamiseen tai käsittämiseen kyvyttömän järjen kohteeksi.
Vaikka keskiaikainen henkilö saattoikin siis rakastaa Jumalaa ja Jeesusta luonnollisen järkensä ja moraalitajunsa perusteella erittäin kovasti, häneltä puuttui näiden tuntemus ilman yliluonnollista lisävalaistusta.
Näyttää siltä, että lisävalaistus edellytti protestanttisten käsitysten syntymistä ja että nämä ovat myös esimerkiksi Swinburnen ja Plantingan edustamien kantojen edellytyksiä.
Joskus 1400-luvulla koettiin löydetyn tajunnan lisäosia, joita voitiin liittää aivoihin.
Näiden avulla henkilölle voitiin katsoa muodostuvan enemmän tietoa kuin niille, joiden järjestä osat puuttuivat.
Koska tätä näkemystä oli mittauksellisesti vaikea perustella, esitettiin, kuten Calvin teoksessaan Instituutiot, että kyse on ennaltavalinnasta.
Koska käytössämme ei ole keinoja kehittää tiedollisia kykyjämme yllä mainitulla tavalla, asia on päätetty jo ennen syntymäämme siten, että osa ihmisistä on valittuja ja osa ei. Kuulumista jompaankumpaan joukkoon ei puolestaan voi tietää varmasti, mutta merkkejä paremmasta osasta on olemassa. Mikäli oma elämä on jonkin verran helpompaa kuin elämässä epäonnistuvilla, näyttää siltä, että kuuluu valittujen joukkoon.
Tämäkin antaa eräänlaista toivoa, mutta kyse on erilaisesta toivosta kuin uskonnollisen uskon minimivaatimukseksi ehdotetussa toivossa.
Artikkelikuva: Mikko Ketola.
