Pieter Brueghel vanhemman maalaus Talonpoikaishäät (1568). Kuva: Wikipedia.

”Toinen otetaan, toinen jätetään.” Reformaation tekstien käyttö kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietinnössä

Kirkolliskokousedustaja Janne Kaisanlahti totesi puheenvuoronsa aluksi kirkolliskokouksen täysistunnossa 17.5.2018, että ”– – ei tässä avioliittokysymyksessä ole pohjimmiltaan kyse syntisen Martti-veljemme yksityisajattelusta, vaan pyhästä Raamatusta.” Kaisanlahden toteamus oli vastareaktio kirkolliskokousedustaja Aulikki Mäkisen edellä käyttämään puheenvuoroon, jossa Mäkinen arvioi perustevaliokunnan mietinnön reformaatioon ja Martin Lutheriin liittyviä näkökulmia kriittisesti.

Kaisanlahden toteamuksen voi tulkita nousseen pyrkimyksestä nihiloida paitsi Mäkisen puheenvuoro kertomalla, mistä avioliittokysymyksessä on todellisuudessa kyse, myös Lutherin auktoriteetti kolmella sanavalinnalla: syntinen, Martti-veli ja yksityisajattelu. Nämä sanavalinnat alleviivasivat sitä, ettei Lutherin teksteillä olisi meidän kontekstissamme juurikaan merkitystä, ja ettei hänen ääntään tulisi pitää kirkossamme auktoritatiivisena. Vaikka Kaisanlahden tapa esittää näkemyksensä oli varsin arrogantti, sinänsä hän oli oikeilla jäljillä: miksi Lutherin tai reformaation ajan tekstejä tulisi tarkastella pohdittaessa tämän päivän kirkon ratkaisuja? Mikä on reformaatioajan tekstien lukemisen mielekkyys esimerkiksi juuri Raamattuun verrattuna?

Perustevaliokunnan mietinnön lähteet ja keskeiset argumentit

Reformaatioajan dokumenttien käyttö teologisen työskentelyn pohjana nousee luonnollisesti tunnustuskirjojen virallisesta asemasta kirkossamme. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustus perustuu Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin.[1]Toisin sanoen se, millaisia linjauksia 1500-luvun reformaattorit ovat tehneet omana aikanaan koetaan edelleen, tämän päivän kirkkomme näkökulmasta relevantiksi. Se, mikä merkitys Lutherin muilla teksteillä on tunnustuskirjojen ohella, on toki sitten toinen kysymys. Usein näyttää käytännössä olevan niin, että jos tunnustuskirjoista ei kyetä löytämään riittäviä näkökulmia teologiseen työskentelyyn, siirrytään tutkimaan Lutherin muita kirjoituksia.

Näin on tehty myös kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietinnössä 1/2018. Mietintö on laadittu vastaukseksi edustaja-aloitteeseen 1/2017 kirkolliskokoukselle kirkon avioliittokäsityksen laajentamisesta, ja siinä on päädytty siihen, ettei avioliittokäsityksen laajentamista kannateta. Viisi valiokunnan jäsentä ei kuitenkaan ole samoilla linjoilla tästä lopputulemasta vaan on jättänyt mietintöön eriävän mielipiteen. Tässä artikkelissa tarkastelen mietinnön sisältöä niiltä osin, kuin se liittyy reformaatioon ja reformaatioajan lähteisiin. Keskityn siten käytännössä pitkälti mietinnön kohtaan 2.2 Luterilaiseen avioliittoteologiaan liittyvät argumentit (s. 29–40).

Tunnustuskirjojen ohella perustevaliokunnan mietinnössä on hyödynnetty soveltuvin osin myös muita Lutherin kirjoituksia, joista todetaan, että ”– – keskeisiä ovat erityisesti Avioelämästä (1522), Saarna avioliitosta (1519), Kirkon Babylonian vankeudesta (1520), Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen selitys (1522), Avioliittoon vihkimisen kaava (1529), Aviosäädystä (1530) ja Genesis-kommentaari (1530-luvulta).”[2]Näiden ohella mietinnössä olisi voitu tarkastella myös esimerkiksi Lutherin Genesis-saarnoja (1523–24, painettu 1527) sekä saarnaa avioliitosta vuodelta 1525. Pidän kuitenkin perustevaliokunnan lähdepohjaa sinällään riittävänä asian tarkasteluun.

Keskeiset tunnustuskirjoista ja Lutherilta kootut argumentit on mietinnössä muotoiltu seuraavasti:[3]

– Avioliitto on Jumalan asettama

– Avioliiton osapuolet ovat mies ja nainen

– Avioliiton tärkein tehtävä on lasten synnyttäminen ja kasvattaminen

– Avioliitto on julkinen ja solmittava julkisesti

– Molempien puolisoiden tulee pitää toista sukupuolta Jumalan lahjana

– Avioliittoon kuuluu ristin kantaminen

– Molempien seksuaalisista tarpeista on huolehdittava

– Avioliitto on Jumalan asettamana kuitenkin yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin kuuluva asia

Argumentit voisi jaotella karkeasti kahteen ryhmään. Niistä kolme ensimmäistä nousee selkeimmin reformaattoreiden raamatunluennasta ja vastaa kysymykseen avioliiton perimmäisestä syystä ja luonteesta. Loput viisi kuvaavat sitä, millä tavoin reformaattoreiden, erityisesti Lutherin, mielestä avioliiton tulisi toteutua aikalaisyhteiskunnassa. Mikäli haluamme lukea reformaatioajan tekstejä niille oikeutta antaen, näihin viiteen argumenttiin tulee lisätä ainakin seuraavat, mietinnöstä puuttuvat kohdat:

– Avioliitto on holhoussuhde, jossa mies on holhooja ja nainen holhottava

– Avioliitossa tulee täyttää oman sukupuolen ja kehon määrittelemät, yhteiskunnalliset rooliodotukset tukien siten vallitsevaa sukupuolijärjestelmää

Erittelen ja problematisoin seuraavaksi mietinnön argumentteja sekä avaan itse esiin nostamiani näkökohtia.

Lähtökohtana naisen alamaisuus miehelle?

Miehen ja naisen välinen avioliitto perustui reformaattoreiden käsityksissä nimenomaan Jumalan luomistahtoon Ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomusten mukaisesti, ja lankeemuksen nähtiin vahvistaneen avioliiton merkitystä, ei suinkaan vähentäneen sitä. Koko kysymys avioliiton tärkeydestä kietoutui suvunjatkamisen merkitykseen. Myös perustevaliokunnan mietinnössä siteeratussa, tunnustuskirjoihin kuuluvassa Lutherin Isossa Katekismuksessa hahmotellaan kristillisen avioliiton perusteet:

Jo alussa hän [Jumala] on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon sitä varten erilaisiksi (kuten silmämme todistavat) [alkup. unterschiedlich man und weib geschaffen (wie fur augen)], ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi. Siksi Jumala onkin siunannut avioliittoa mitä runsaimmin, enemmän kuin mitään muuta säätyä. Lisäksi hän on lahjoittanut aviosäädyn menestykseksi kaiken, mitä maailmassa on, jotta se saisi todella hyvän ja runsaan huolenpidon. Avioelämä ei siis ole mitään intohimon leikkiä, vaan se on suuri ja jumalallisen vakava asia. Siinä on nimittäin ennen kaikkea kysymys sellaisten ihmisten kasvattamisesta, jotka palvelevat maailmaa ja auttavat sitä Jumalan tuntemiseen, autuuttavaan elämään ja kaikkiin hyveisiin, taistelemaan pahuutta ja Perkelettä vastaan.[4]

Samankaltainen linjanveto löytyy myös esimerkiksi Lutherin vetoomuksesta saksalaiselle ritarikunnalle 1520-luvun alkupuolelta:

Jumalan sana sanoo Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvuissa yksi ja kaksi että minä olen mies ja sinä olet nainen, ja että meidän täytyy tulla yhteen lisääntymistä varten; kukaan ei voi estää tai kieltää meitä tekemästä niin, eikä ole meidän vallassamme luvata toisin. – – Meidät kaikki luotiin tekemään kuten vanhempammekin: siittämään ja kasvattamaan lapsia. Jumala on sen asettanut, määrännyt ja istuttanut meihin, ja sen todistavat ruumiinjäsenemme, päivittäiset tunteemme ja koko maailman esimerkki.[5]

Luther, kuten muutkin hänen aikalaisensa, edusti varsin pitkälle niin sanottua binääristä sukupuoliajattelua, siis sitä, että maailmassa on sukupuoleltaan kahdenlaisia, kehoiltaan toisiinsa verrattuna selkeästi erilaisia ihmisiä. Oli miehiä ja naisia, ja kummallekin sukupuolelle ominainen keho tuotti tiettyyn sukupuoleen kuuluvaa toimintaa, ajattelua ja tunteita. Tähän Luther viittasi myös maininnalla ”kuten silmämme todistavat”. Tutkielmassaan Avioelämästä hän selitti asian seuraavasti: ”Meillä jokaisella on oltava keho, jonka Jumala on luonut meille. En voi tehdä itseäni naiseksi etkä sinä itseäsi mieheksi, meillä ei ole sitä valtaa. Me olemme juuri sellaisia miksi Hän meidät loi.”[6]

Kaanan häät. Tuntematon flaamilaisen koulukunnan edustaja 1500-luvulta. Kuva: Wikipedia.

Kaanan häät. Tuntematon flaamilaisen koulukunnan edustaja 1500-luvulta. Kuva: Wikipedia.

Vaikka molemmat sukupuolet oli luotu tulemaan yhteen ja lisääntymään, tämä tehtävä oli korostetusti naisen osa, sillä nainen oli Lutherin mukaan luotu suvunjatkamista silmällä pitäen: ”Nainen on luotu tarkoitusperäisesti, auttamaan miestä, ei mielihyvän vuoksi.”[7]Auttajana toimiminen tarkoitti Lutherille ja hänen aikalaisilleen nimenomaan avustamista suvunjatkamisessa, joskin kumppanuuden merkitystä korostettiin myös yleisemmällä tasolla. Siinä missä perheenpään ja isän roolit olivat miehelle yksi tehtävä muiden joukossa, naisen elämän tuli rakentua äitiyden ympärille:

[N]aisen tulisi pysyä naisena, kantaa hedelmää, sillä siihen Jumala on hänet luonut, eikä tehdä itsestään parempaa kuin miksi hänet on tehty. Kun Jumala kirosi Eevan, hän ei poistanut tämän naisruumista tai ruumiinjäseniä, eikä hän myöskään poistanut siunausta jonka oli puhunut tälle siitä, että tämä olisi hedelmällinen vaan vahvisti tuon siunauksen – –.[8]

Tässä tulemme argumentteihin, jotka nostin esiin edellä. Reformaattoreille se lähtökohta, että nainen oli luotu toisena ihmisolentona, miehen ja tämän tarpeen vuoksi, loi melko itsestään selvästi hierarkian sukupuolten välille. Naisen ihanteellisia ominaisuuksia sekä yleisesti ottaen että miehen puolisona olivat siten hänen luomistarkoituksensa mukaisesti nöyryys sekä alamaisuus. Miehen johtoasema suhteessa naiseen oli niin ikään hänen luomistarkoituksensa mukainen ihanne. Esimerkiksi Luther sanoitti tätä sukupuolieroa käyttämällä ajalle tyypillistä tapaa verrata mikro- ja makrokosmoksia toisiinsa:

Nainen on mieheen verrattuna erilainen olento – –. Vaikka Eeva oli mitä erinomaisin olento – – hän oli kuitenkin nainen. Sillä kuten aurinko on erinomaisempi kuin kuu (vaikka kuu myöskin on mitä erinomaisin), niin nainen, vaikka hän onkin mitä kaunein Jumalan työ, ei ole kuitenkaan tasa-arvoinen miehen kanssa kunniassa ja arvokkuudessa.[9]

Ajan yhteiskunnassa naisen kuului olla miehen holhousvallassa kehdosta hautaan: ensin holhooja oli isä tai tämän puuttuessa joku miespuolinen sukulainen tai muu läheinen, avioitumisen jälkeen aviomies. Mikäli aviomies kuoli ennen vaimoa, vaimolle määrättiin seuraava miespuolinen holhooja. Aviosuhde oli siis samalla holhoussuhde. Perustevaliokunnankin mietinnössä viitataan implisiittisesti tähän suhdemalliin todeten, että: ”Miehen ja naisen avioliitto on kuva Kristuksen ja seurakunnan välisestä rakkaudesta (Ef. 5:31–33).”[10]

Mietinnössä ei sen sijaan sanoiteta auki sitä, että reformaattoreille itsestään selvä oli niin sanottu kefale-rakenne, jossa mies edustaa Kristusta ja päätä, ja nainen puolestaan kirkkoa ja ruumista. Mies oli naisen pää, kuten Kristus oli seurakunnan pää (vrt. 1. Kor. 11:3). Miehen asema parisuhteen päänä antoi hänelle sekä valtaa että vastuuta. Vastuu näkyy Lutherin ja kumppanien vaateissa pitää huolta vaimosta ja muusta huonekunnasta sekä kohdella vaimoa kuin omaa ruumista. Tässä omistussuhteessa vallankäyttö tarkoitti puolestaan muun ohella niin sanottua normaalia perheväkivaltaa, johon mies oli asemansa puolesta oikeutettu. Sallitun rajoissa pysyvä väkivalta oli osa perhearkea, mitä kanoninen oikeus tai esimerkiksi reformaattorit eivät pitäneet suurena ongelmana. Oikeusistuimet hyväksyivät monissa tapauksissa vaimojen kurittamisen, mutta pyrkivät säätelemään sen rajuutta erilaisin määrityksin. Aviomiehiltä kiellettiin esimerkiksi väkivalta, joka johti verenvuotoon, tai määriteltiin kepin paksuus, jota vaimon kurittamiseen sai käyttää. Useimmiten linja oli, että aviomiehen peukalon paksuinen keppi oli vielä hyväksyttävä väline.

Mietinnön esittämää argumenttia avioliiton molempien osapuolten seksuaalisten tarpeiden täyttämisen tärkeydestä – mikä nähdään mietinnössä positiivisena asiana – voi tämänkaltaisen hierarkkisen holhoussuhteen näkökulmasta myös kyseenalaistaa. Vaikka esimerkiksi Luther pani vuosien mittaan yhä enemmän painoarvoa seksuaalisuudesta nauttimiselle avioliitossa, lähtökohtaisesti avioseksi perusteltiin aviovelvollisuuden täyttämisenä. Aviovelvollisuus käsitteenä tarkoittaa molempien kumppanien seksuaalisten tarpeiden tyydyttämisen vaadetta, joka perustuu Paavalin ajatukseen siitä, että puolisot antavat omat kehonsa toistensa käyttöön solmiessaan avioliiton (1. Kor. 7:4–5). Linjassa muiden ajan teologien kanssa Luther näki naisen luonnonmukaisen passiivisuuden ja miehen luonnonmukaisen aktiivisuuden (sic!) määrittelevän sen, kuka aviovelvollisuuden täyttämistä saattoi vaatia. Hänelle jossakin määrin luonnoton oli tilanne, jossa nainen joutuisi olemaan aktiivinen osapuoli ja vaatimaan aviovelvollisuuden täyttämistä mieheltään. Yhtä luonnotonta oli se, ettei mies olisi saanut vaatia vaimoaan petipuuhiin, kun tarve iski.[11]

Aviovelvollisuuden täyttämisestä kieltäytyvän naisen kohtalo piirtyy puolestaan Lutherin Avioelämästä-tutkielmasta seuraavalla, jokseenkin karulla tavalla: miehen tuli ensin ojentaa vaimoa kahden kesken ja jos tämä ei tehonnut, sen jälkeen tehdä naisen käytöksestä julkinen asia. Mikäli sosiaalinen painekaan ei saanut vaimoa muuttamaan käyttäytymistään, maallisen tuomioistuimen tuli pakottaa vaimo yhdyntöihin miehensä kanssa tai vastaavasti teloittaa hänet.[12]Paavalilainen ajatus oman kehon luovuttamisesta toiselle avioliiton solmimisen yhteydessä oli niin perustavanlaatuinen asia, että toisella osapuolella oli itsestään selvä oikeus käyttää tuota kehoa silloin kun halu iski, riippumatta tuossa kehossa elävän toiveista ja haluista.

Lucas Cranach nuoremman maalaus Kristus ja syntinen nainen (1545–1550). Kuva: Wikipedia.

Lucas Cranach nuoremman maalaus Kristus ja syntinen nainen (1545–1550). Kuva: Wikipedia.

Edellä sanotun valossa perustevaliokunnan toteamus siitä, että 1500-luvulla sukupuoliroolit korostuivat enemmän kuin tänä päivänä ja että Luther liittyi aikansa patriarkaaliseen naiskäsitykseen, ei kuvaa 1500-luvun yhteiskuntaa riittävän todenmukaisesti. Patriarkaalisuus ja sukupuolten välinen hierarkia ei liittynyt ainoastaan naisiin vaan se oli lähtökohta Lutherin ja kumppaneiden koko ihmiskäsityksessä ja sitä myöten myös lähtökohta heidän käsityksessään avioliitosta. Reformaatioajan tekstien perusteella avioliitto, joka perustui Jumalan asetukseen, oli tämän päivän näkökulmasta hierarkkinen, sukupuolten välistä valta-asetelmaa – ja pisimmillään sortoa – toisintava ja uusintava instituutio.

Tässä kohdin voi luonnollisesti kysyä, mitä tekemistä 1500-luvulle sidottujen, avioliiton sisäisten valta-asetelmien esiintuomisella on nykypäivän suomalaisen avioliittoinstituution kanssa. Ilmiöiden historiallista kaarta tarkasteltaessa syy-yhteys tulee selvemmäksi. Vasta vuonna 1860 tehdyn päätöksen mukaan aviomiehen kuritusvalta ei ollut enää suomalaisen oikeuskäytännön mukaan hyväksyttyä, ja niinkin myöhään kuin vuonna 1994 poistettiin kielto nostaa syyte avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta ja rangaista siitä. Voisi siis sanoa, että reformaattorienkin hellimä, paavalilainen käsitys avioliiton solmimisessa annetusta suostumuksesta antaa oma keho toisen rajoittamattomaan käyttöön on siten elänyt implisiittisesti lainsäädännössämme aina 1990-luvulle saakka. Vaimon vapautuminen miehensä (holhous)vallasta on myös muilta osin ollut hidasta: aviovaimo on saanut esimerkiksi mennä ansiotyöhön ilman miehensä suostumusta viimeiset sata vuotta, vuodesta 1919 lähtien.[13]Ei ole siis lainkaan yhdentekevää, millaisia rakenteita historiamme pitää sisällään, sillä niistä yltää vähintään kaikuja – joskus jopa suoranaisia käytänteitä – meidän päiviimme saakka. Epätasa-arvoa kantavien rakenteiden purkaminen on puolestaan tietoinen valinta, samoin kuin se, että niitä jätetään purkamatta.

Miksi lapseton liitto on avioliitto eli kysymys mietinnössä tehdyistä konstitutiivisista valinnoista

Tahtoisin seuraavaksi kiinnittää huomiota valintojen tekemiseen kolmen avioliittoa reformaation tekstien valossa määrittävän tekijän suhteen. Nämä olivat siis seuraavat:

– Avioliitto on Jumalan asettama

– Avioliiton osapuolet ovat mies ja nainen

– Avioliiton tärkein tehtävä on lasten synnyttäminen ja kasvattaminen

Perustevaliokunta korostaa sitä, että reformaatioajan teksteissä avioliitto nähdään samanaikaisesti sekä Jumalan luomistahtona että maallisen järjestyksen piiriin kuuluvana asiana. Jumalan asettamana instituutiona kysymys avioliitosta ei ole siten adiafora eli uskon kannalta kehällinen tai toissijainen kysymys, kuten edustaja-aloitteessa 1/2017 ehdotetaan. Näin sekä tunnustuskirjojen että Lutherin tekstien perusteella onkin, kuten jo yllä lainatut lähdetekstit osoittavat. Avioliitto on mitä ilmeisimmin tulkittava reformaatioajan tekstien pohjalta Jumalan asettamaksi instituutioksi (institutio divina), kuten mietinnössä tehdään, ei adiaforaksi.[14]

Perustevaliokunnan mukaan toisestakaan konstituoivasta tekijästä ei voida luopua. Avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen liitto, ei useamman henkilön eikä myöskään samaa sukupuolta olevien. Tässä mietintö viittaa muun muassa aiempaan perustevaliokunnan mietintöön 4/2010, jossa todetaan seuraavasti:

– – [perustevaliokunta] pitää lähtökohtanaan Raamatussa ja kirkon tunnustuskirjoissa ilmaistua avioliittokäsitystä. Kirkon uskon mukaan avioliitto on Jumalan luomistyössä asettama yhden miehen ja yhden naisen liitto. Valiokunta toteaa, että kirkkomme tunnustuskirjat ilmaisevat käsityksen avioliitosta olennaisena luomistyön ulottuvuutena. Sellaisena se kuuluu myös yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin. Avioliitto perustuu mietinnön mukaan sekä luonnonoikeuteen että jumalalliseen käskyyn (mandatum Dei). Sen olennainen osa on sukupuolten toisiaan kohtaan tuntema vetovoima.– – Mietinnössä katsotaan, ettei kirkko voi tältä osin muuttaa omaa avioliittokäsitystään, joka kuuluu sen uskonkäsitykseen ja ihmiskuvaan.[15]

Kirkon ihmiskuvaan kuuluu tekstin mukaan olennaisesti se, että sukupuolten (so. miesten ja naisten) välillä on seksuaalista vetovoimaa. Toisin sanoen mietinnössä todetaan, että kirkon ihmiskäsitys on heteronormatiivinen, ja siinä seksuaalinen vetovoima voi esiintyä ainoastaan miehen ja naisen välillä. Ongelmallista tässä väitteessä on paitsi heteronormatiivisen ihmiskäsityksen laajentaminen koko kirkon kannaksi (mikäli termi ”kirkko” nähdään laveammassa merkityksessä kuin kirkolliskokouksena ja sen säätämänä virallisena kantana), myös muiden seksuaalisuuksien arvottaminen joksikin, mikä on vähempiarvoista tai ei kenties lainkaan ”kirkon” ihmiskäsitykseen kuuluvaa. Kirkon sisällä olevan ajattelun monimuotoisuuden todellisuus, mistä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa edustaja-aloite 1/2017, tulee sivuutetuksi kokonaan. Myös kirkon sisällä olevien, muuta kuin heteroseksuaalista suuntautumista edustavien ihmisten kokemus ja ihmisarvo faktisesti kyseenalaistetaan.

Siinä missä heteroseksuaalisuuden vaatimuksesta ei haluta luopua, tunnustuskirjoille ja muille reformaatioajan teksteille – kuten myös Raamatulle – olennainen ajatus avioliitosta jälkeläisten saamiseen ja kasvattamiseen tähtäävänä instituutiona on puolestaan nykykirkossamme jätetty syrjään. Perustevaliokunta viittaa piispojen vuonna 1984 julkaisemaan Kasvamaan yhdessä ‑dokumenttiin, jossa ”[p]iispat varoittavat tekemästä mitään yhtä avioliiton päämäärää sen yksinomaiseksi tarkoitukseksi. Myös lapseton avioliitto on avioliitto.”[16]Reformaattorit puolestaan alleviivasivat sitä, että jälkikasvu oli nimenomaan avioliiton päämääräsyy, kuten esimerkiksi aiemmin lainatusta Ison Katekismuksen tekstistä on luettavissa.

Toki myös reformaatioaikana oli tunnettua, että kaikista avioliitoista ei syntynyt lapsia syystä taikka toisesta. Lutherin mukaan saattoi esimerkiksi käydä niin, että aviomies paljastuikin impotentiksi, jolloin lastensaanti oli mahdotonta. Tällaisessakin tilanteessa jälkikasvu oli etusijalla, mistä syystä vaimon tuli – Lutherin neuvon mukaan – solmia salainen avioliitto eli käytännössä maata miehen veljen tai lähimmän ystävän kanssa, ja tästä suhteesta syntyneitä lapsia tuli pitää virallisen aviomiehen omina. Vaimon toimet oikeutti se, ettei impotentin kanssa solmittu avioliitto ollut virallinen, kun sitä ei ollut sinetöity avioyhdynnällä.[17]

Myöhäiskeskiajan ja varhaisen uuden ajan kontekstissa paitsi avioituminen, myös ja erityisesti lasten saanti liitettiin kiinteästi aikuistumiseen ja itsenäistymiseen sekä nimenomaan ihmisen kunniaan. Esimerkiksi miestä pidettiin täysikasvuisena aikuisena ja niin muodoin oikeutettuna esimerkiksi itsenäiseen ammatinharjoittamiseen vasta, kun hän oli siittänyt omia lapsia.

Lisääntymiseen ja lasten kasvattamiseen tähtäävänä instituutiona avioliitto oli reformaattoreille itsestään selvästi miehen ja naisen välinen jo yksistään biologisista syistä. Kysymykset homoseksuaalisuudesta olivat myös varsin toisen tyyppisiä kuin tänä päivänä. Ylipäänsä koko termiä ei tunnettu 1500-luvulla – kuten ei vielä pitkään aikaan sen jälkeenkään – vaan se, mitä länsimaisessa kulttuurissa nykyään kutsutaan homoseksuaalisuudeksi, oli Lutherin aikalaisille sodomiaa. Sodomian kirjo oli laaja, sillä sen piiriin luettiin monenlaisia seksuaalisuuden muotoja, kuten vaikkapa masturbointi ja anaaliseksi. Sodomian harjoittaminen oli mitä vakavin synti, ja avioliittoa pidettiin sen parhaana estäjänä: oikein toteutettu avioseksi poisti tarpeen muilta, vääristyneiltä seksuaalisuuden muodoilta.

Sanavalinta ”oikein toteutettu” viittaa siihen, että seksuaalisuus oli tarkkaan määriteltyä myös aviosuhteessa. On huomionarvoista, että seksi aviosuhteessa saattoi olla haureuden harjoittamista, jos sitä toteutettiin esimerkiksi kielletyissä asennoissa tai kiellettyinä aikoina. Keskiaikaisten rippikäsikirjojen mukaan avioseksin estivät tietyt kirkkovuoden ajankohdat (erityisesti kolme vuosittaista paastonaikaa, erilaiset juhlapäivät ja yksittäiset paastopäivät), tietyt viikonpäivät (maanantai, tiistai ja torstai olivat soveliaimmat päivät), naisen kuukautiset tai niiden alkavaksi odottaminen sekä vuorokaudenaika (yö eli yhdyntä pimeässä oli sallitun rajoissa). Tämän lisäksi rajoituksia oli paljon muitakin, ja ne liittyivät esimerkiksi soveliaisiin paikkoihin (makuuhuone) ja asentoihin (lähetyssaarnaaja-asento siten, että osa vaatteista oli päällä, ei missään tapauksessa alasti tai takaapäin) sekä naisen hedelmällisyyteen liittyvät tekijät (raskaus, synnytyksen jälkeinen aika ja imetys poissulkivat seksuaalisen kanssakäymisen). Vaikka esimerkiksi Luther kehotti olemaan välittämättä

Pieter Brueghel vanhemman maalaus Talonpoikaistanssit (1560-luku). Kuva: Wikipedia.

Pieter Brueghel vanhemman maalaus Talonpoikaistanssit (1560-luku). Kuva: Wikipedia.

kielletyistä ajoista,[18]hän toisaalta vielä elämänsä loppupuolella tuomitsi miehet, jotka kuvittelivat voivansa tehdä vaimojensa kanssa makuuhuoneissaan mitä lystäsivät. Näin ei suinkaan ollut asian laita, vaan tällaiset miehet olivat Lutherin mielestä suoranaisia sikoja.[19]

Reformaation tekstien historiallinen konteksti on kokonaisuudessaan hyvin erilainen kuin tämän päivän suomalainen yhteiskunta. Tämän toteaa myös perustevaliokunta mietinnössään todetessaan, että osa reformaattorien avioliittoa koskevista käsityksistä on omaan aikaansa sidottua. Mietinnön mukaan kuitenkin perustevaliokunnan enemmistö katsoo, että ”luterilaisen avioliittoteologian – – tunnustuskirjoista nousevat yleiset periaatteet ovat edelleen ajankohtaisia ja kirkolle normatiivisia.”[20]Tämän perusteella näyttää epäloogiselta, että reformaatioajan tekstien avioliittoa konstituoivista kolmesta tekijästä yhden puuttuminen nykykirkkomme avioliittokäsityksestä on otettu mietinnössä annettuna ja problematisoimatta. Mikäli tunnustuskirjojen ja muiden reformaatioajan tekstien yleisille periaatteille haluttaisiin pysyä uskollisina, myös näkemys lapsettoman avioliiton pätevyydestä tulisi kyseenalaistaa. Näin ei kuitenkaan haluta tehdä, eikä se olisi nähdäkseni järkevääkään. Näin ennen kaikkea siksi, että reformaatioajan tekstejä – kuten Raamattuakin – on tarkoituksenmukaista tulkita kunakin aikana dynaamisesti, kunkin ajan kontekstin huomioon ottaen.

Pidämme siis avioliittona myös sellaista liittoa, joka on joko olosuhteiden tai pariskunnan tahtotilan vuoksi lapseton, vaikka sekä Raamattu että tunnustuskirjat alleviivaavat avioliiton keskeistä tarkoitusta yhteen tulemisena nimenomaan lisääntymismerkityksessä. Jos perustevaliokunnan mielestä on ongelmatonta luopua yhdestä niin Raamatusta kuin tunnustuskirjoista löytyvästä avioliittoa keskeisesti määrittelevästä tekijästä, miksi säilyttää muita? Millä perusteilla kirkolliskokous määrittelee sen, mikä esimerkiksi reformaattorien opetuksessa on aikasidonnaista ja mikä kirkolle normatiivista?

Valintojen seuraukset

Käytettäessä historiaa argumenttina on olennaista olla tietoinen siitä, että historian tulkinnassa on aina kyse valinnoista. Kysymys ei ole siis loppujen lopuksi ensisijaisesti siitä, mitä tunnustuskirjoissa sanotaan, vaan siitä, millaisia merkityksiä me annamme tietystä tekstistä löytyville asioille; mikä on meidän tulkinta- ja merkityksenantoprosessimme. On keskeinen historiantutkimuksen periaate, että historian tulkitsijoina emme koskaan ole objektiivisia, vaan katsomme menneeseen aina jonkinlaisten silmälasien läpi. Objektiivisuuteen tulee luonnollisesti aina pyrkiä, mutta samalla on pystyttävä tunnistamaan ja tunnustamaan omat varaukset ja asenteet. Tämä koskee paitsi historiantutkimusta, myös teologian tekemistä, joka sekään ei ole koskaan objektiivista. Edellä sanotun valossa on siis varsin todennäköistä, että mikäli perustevaliokunnan kokoonpano olisi ollut toisenlainen, myös mietintö 1/2018 näyttäisi toiselta. Olisiko se ollut keskeisissä painotuksissaan ja johtopäätöksissään eri linjoilla, on tietenkin kokonaan toinen kysymys.

Tässä tekstissä olen tuonut esiin sen, että perustevaliokunnan mietintö 1/2018 on reformaatioajan tekstien käyttämisen osalta jossakin määrin valikoiden tehty. Siitä on jätetty pois joitakin keskeisiä lähtökohtia, kuten sukupuolten välinen hierarkia ja sen tuottamat ilmiöt, jälkikasvu avioliiton ensisijaisena merkityssisältönä sekä ylipäänsä kysymys eri aikojen ihmiskäsityksen merkityksestä avioliittokäsitysten taustalla. Siinä on myös annettu jokseenkin yksipuolinen kuva joistakin kirkon avioliittokäsityksen historiaa leimaavista piirteistä, kuten aviollisen seksin luonteesta. Nämä valinnat palvelevat luonnollisesti mietinnön lopputulemaa – siis pitäytymistä kirkon nykyiseen avioliittokäsitykseen – varsin vahvasti. Olisin suonut, että kirkolliskokous olisi saanut käsiteltäväkseen mietinnön, jossa olisi pohdittu monipuolisemmin sitä, mikä perinteessämme todella on normatiivista ja mikä aikasidonnaista.

Katso myös sarjan muut artikkelit:

Matti Myllykoski: Kohti samaa sukupuolta olevien kirkollista avioliittoa – hitaasti mutta varmasti

Martti Nissinen & Päivi Vähäkangas: Raamattu ja avioliitto perustevaliokunnan avioliittomietinnössä

 

Lähteet

KL                  Kirkkolaki. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931054. Katsottu 14.12.2018.

PeVlkM         Perustevaliokunnan mietintö 1/2018 edustaja-aloitteesta 1/2017 kirkon              avioliittokäsityksen laajentaminen.

Tilastokeskus        Sukupuolten tasa-arvo Suomessa 2018. http://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_sts_201800_2018_19722_net.pdf. Katsottu 14.12.2018.

WA                    D. Martin Luther’s Werke. Kritische Gesamtausgabe. Weimar 1883–.

Tekstin historiallis-teologinen analyysi on tehty suurimmalta osin tekijän väitöskirjan pohjalta, ja sieltä löytyy myös aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Ks. Sini Mikkola: ”In Our Body the Scripture Becomes Fulfilled”: Gendered Bodiliness and the Making of the Gender System in Martin Luther’s Anthropology (1520–1530). Helsingin yliopisto 2017.

Viitteet

[1]KL 1:1 §.

[2]PeVlkM 1/2018, 29.

[3]PeVlkM 1/2018, 29–31.

[4]WA 30I, 161; PeVlkM 1/2018, 30. Mietinnössä noudatetaan suomennosta, josta on jätetty pois Lutherin alkuperäinen, suluissa oleva kommentti: ”kuten silmämme todistavat”.

[5]WA 12, 238, 242. Saksalaiselle ritarikunnalle1523.

[6]WA 10II, 276. Avioelämästä 1522.

[7]WA 14, 126b. Genesis-saarnat 1523–24.

[8]WA 11, 398. Miksi neidot voivat jumalallisesti jättää luostarin1523.

[9]WA 42, 51. Genesis-luennot 1535–38. Aurinko- ja kuuvertaus löytyy Lutherin varhaisemmastakin tuotannosta.

[10]PeVlkM 1/2018, 30.

[11]Ks. esim. WA 10II, 284. Avioelämästä 1522.

[12]WA 10II, 290. Avioelämästä1522.

[13]Tilastokeskus 2018, 3–5.

[14]PeVlkM 1/2018, 36, 47.

[15]PeVlkM 1/2018, 13–14. Kursiivit kirjoittajan lisäämät.

[16]PeVlkM 1/2018, 10.

[17]WA 10II, 278. Avioelämästä1522.

[18]WA 10II, 292. Avioelämästä1522.

[19]WA 43, 454. Genesis-luennot1538–42.

[20]PeVlkM 1/2018, 32.

 

Artikkelikuvassa Pieter Brueghel vanhemman Talonpoikaishäät (1568).


Sini Mikkola

Kirjoittaja

TT Sini Mikkola työskentelee kirkkohistorian yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa (2017) käsitteli Martin Lutherin ihmiskäsitystä sukupuolittuneen kehollisuuden näkökulmasta. Mikkolan tutkimusintresseihin kuuluvat Lutherin lisäksi muun muassa reformaation naistoimijat, sukupuolen ja kehollisuuden historia sekä uskonnollisen identiteetin rakentamisen kysymykset reformaatioajalla.


'”Toinen otetaan, toinen jätetään.” Reformaation tekstien käyttö kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietinnössä' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 21.3.2019 @ 20.13 MattiPerälä

    Mikä on normatiivista ja mikä aikasidonnaista? Siinäpä se kysymys on. Tätä ei vain tunnuta laskettavan tietoisuuteemme. Ehkäpä tulkintaamme ohjaavaa systematiikka voisi rohkeammin avata kirkolliskokouksessakin. Siellä tosin kirkkopolitiikka tuntuu merkitsevän enemmän kuin mikään muu.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.