Huuto.

Tiuskitaanko taivaassa?

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen lehdessä Päivämiehessä oli blogikirjoitus Hanna-Maria Jurmulta 26.7.2022. Blogisti ei voi verrata suviseuroja taivaaseen, koska siellä hallitsevat samat luonteenpiirteet sekä vaivaavat kiusaukset ja epäilykset kuin muuallakin ja siellä vanhemmat jopa tiuskivat lapsillensa:

”Suviseuroissa perheiden leirien välillä ei ole äänieristeitä. Naapuri tai ohikulkija kuulee tarkoin, miten perheessä kasvatetaan lapsia ja miten lapsille puhutaan. Minulla jäi paha olo tämän kesän suviseurakokemuksista liittyen tapaan puhua lapsille, taivaan valtakunnan arvokkaimmille.

Jos perheessä on ajauduttu jostakin syystä puhumaan lapsille ”tiuskimalla ja räyhäämällä”, jonkun ulkopuolisen läheisen on syytä puuttua asiaan. Kukaan lapsi ei voi selvitä haavoitta, jos joutuu kuuntelemaan pitkin päivää rumaa ja kolkkoa puhetapaa. Se ei riitä, että lapselle puhuu välillä nätisti, jos hän joutuu muutoin tiuskivan puhetavan kohteeksi. Kun kuulin ja koin ulkopuolisena tällaista lasten kohtelua, ahdistuin itsekin. Tyttäremmekin oli ahdistunut ja murheellinen, kun hänen telttaansa kantautui kahdesta eri suunnasta tämänkaltaista lasten kohtelua. Hän mietti vakavana, voiko hänellekin käydä joskus noin, jos hän saa omia lapsia.

Minusta tällainen tapa puhua lapselle on kuin hätähuuto: tulkaa meidän perheemme avuksi, että huomaisimme, mihin olemme ajautuneet! Auttakaa meitä, että löydämme takaisin sen puhetavan pariin, jossa aloitimme nuorena perheenä!”

Kirjoitus on rehti ja hyvä, kiitos siitä! Harvoin saa liikkeen taholta lukea tai kuulla noin avointa tilitystä, ja ihmettelenkin, miten Päivämiehen toimittaja ei ole poistanut sitä. Uskon, että kirjoitus on paljon puhututtanut ihmisiä myös liikkeen sisällä. Ainakin ulkopuolisilla se on aiheuttanut keskustelua.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että aihe on tärkeä, erittäin tärkeä. Lasten puolia on pidettävä, ja heidän hyvinvointinsa eteen pitää tehdä kaikkensa, jotta he saisivat mahdollisimman hyvät eväät elämäänsä. Niin kuin blogistikin sanoo, kukaan lapsi ei voi selvitä haavoitta, jos joutuu kuuntelemaan pitkin päivää rumaa ja kolkkoa puhetapaa. Ei niin, ei todellakaan niin. Siinä alkaa pahimmillaan vihata itseään, vähintäänkin kokemaan itsensä tyystin arvottomaksi. Kyllä semmoisista eväistä on vaikea hyvää elämää rakentaa.

Toiseksi mieleeni tuli, että ihan jokainen vanhempi tiuskii joskus lapsillensa, mutta se on eri asia kuin tiuskia, räyhätä ja ties mitä muuta kaiken aikaa. Jos tiuskimisesta ja äkästelystä on tullut jatkuva tapa kommunikoida perheen kesken, jossakin on pahasti vikaa. Tässä kohdassa minun ja blogistin tiet erkaantuvat.

Kun blogisti näkee tiuskimisen hätähuutona perheen ulkopuolisille, minä näen sen oireena esimerkiksi uupumuksesta ja hallinnan menetyksestä suurperheen keskellä.

Kukaan ei halua itselleen tiuskimisen ”jaloa” taitoa!

Harva myöskään haluaa tiuskia muiden kuullen. Epäilen tilanteen olevan tosi paha silloin, jos kehdataan räyhätä vieraiden kuullen. Ei ole välttämättä helppoa myöntää edes itselleen vaikeaa perhetilannettaan, saati kenellekään muullekaan.

Varmasti jokainen vanhoillislestadiolainen vanhempi haluaisi yltää siihen ihannemalliin uskovaisesta vanhemmasta, joka jaksaa napisematta ja hyvillä mielin ottaa kaikki Jumalan lahjoittamat lapset vastaan, puhua heille uskomisen asioista, siunata heitä evankeliumilla, jutella rakkaille uskon esikuville jumalallisella kukkaiskielellä, viedä lapsia seuroihin, pyhäkouluun, raamattuluokkaan ja suviseuroihin, sekä maksimaalisesti osallistua rauhanyhdistyksen talkootyöhön.

Hyvä olisi myös siinä rytäkässä pitää lapset hyvin puettuina, koti hienosti sisustettuna ja siistinä, vanhemmat nuorekkaina ja hoikkina, ettei maailman ihmiset pääsisi kovin arvostelemaan Jumalan lapsia. Ei saa antaa ”laittajalle sijaa”, eli ulkopuolisille tilaisuutta arvostella.

Niin, mistä löydettäisiin se tiuskimisen jalon taidon oppineiden uskovaisten vanhempien nuoruuden kukkaiskieli takaisin? Mihin se matkalla hukkui? Kielitaito muuttui kauniista rumaksi ihan tuosta noin vain vahingossa?

Hyvä blogisti Hanna-Maria Jurmu: miten sinä auttaisit heidät takaisin kukkaiskielen pariin? Rukoilit Jumalaa auttamaan ahdingossa olevaa perhettä. Epäilen vahvasti sen auttamistavan tehokkuutta. Onhan minulla siitä omaakin kokemusta.

Kun itselläni oli käynnissä pahimmat ruuhkavuodet, rukoilin rukoilemasta päästyänikin Jumalaa antamaan minulle voimia tai ottamaan minut luoksensa taivaankotiin ja antamaan perheelle jaksavamman äidin, koska sellaisen lapseni olisivat mielestäni ansainneet täydeltä laidalta. Koin, etten mitenkään pysty heille antamaan kaikkea sitä, mitä he tarvitsevat. Uusi äiti olisi minusta ratkaissut parhaiten tilanteen.

Elettiin sentään 2000-lukua enkä älynnyt, että hei; ehkäisy on keksitty! Ei ole pakko synnyttää, jos ei halua. Näin tyhmä olin, koska uskoin puhujamiesten kehotusta jaksaa ottaa kaikki Jumalan lahjoittamat lapset vastaan. Kyllä sitä on ollut ääliö, kun on uskonut moisia ohjeita.

Eiväthän ne ohjenikkarit tulleet edes avuksi vaipparalliin, vaikka siihen usuttivat. Kädet kakkaan ja silleen, niin olisivat olleet vähän vastuullisempia. Mutta ei puhettakaan sellaisesta, puhujanpöntöstä vain kehuskelivat vanhempia, jotka jaksoivat taas jälleen kerran tuoda lapsensa sanankuuloon kaikkien kotikiusausten keskeltä ja väsyneinä. Mitä niistä tiuskimisista, nehän ovat vain sielunvihollisesta lähtöisin ja saa uskoa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Ja miten sitä huonoa vanhemmuuttakin hoettiin ja pyydettiin anteeksi. Tiedän tasan tarkkaan, mistä tunne huonosta vanhemmuudesta tulee; yllätys, yllätys TIUSKIMISESTA! Ei niille taivaan taimille ja uskon esikuville haluta tiuskia, mutta kun ollaan niin uupuneita, ettei jaksa eikä enää edes osaa puhua nätisti.

Itse nieleskelin niitä tiuskimisia sisääni ja itkin niitä iltasella ennen nukahtamistani tyynyliinaan. Tarkkaan en muista hektisimpiä aikoja ruuhkavuosilta, mutta lapsiltani saamani palautteen mukaan en ole ollut kova tiuskimaan tai huutamaan. Kerran kyllä karjuin lapselleni niin kovaa, että lähti ääni pariksi päiväksi. Ihan kamala muisto.

Mutta ne nieleskellyt tiuskimiset, joita en saanut itkettyä ulos, olen kyllä helpommassa elämänvaiheessa karjunut mieheni ”iloksi” ulos mökkireissuilla. On siinä voinut olla ihmettelemistä kerrakseen naapurimökeissä, hehe. Ehkä kuulivat, kun minulla on tosi iso karjumisääni, haluatteko kuulla? Voin antaa halutessa näytöksen Porkkalan kallioilla 😀

Nuori aviovaimo kukkaiskielellä kujertelee – kettuuntunut ikävaimo kalliolla karjuu 😀 ai että tästähän jo kirjan kirjoittaisi!

Minä muutes tiedän, miten kukkaiskieli saadaan takaisin jopa pahastakin kielivirheestä. Kuulehan blogisti Hamma.

Kun se viimeinen The Vaippapaketti vedetään salkoon, alkaa äiti-ihmisen polulla kasvaa kukkaa ja kullanväristä heinää. Ja kyllä sillä polulla se suurperheen isäkin mielellään marssii ja laulaa hoilottaa Kotoni on taivahassa, sinne täältä halajan… Mutta ei ihan vielä, kun nyt alkaa elämä isolla E:llä rakkaan vaimon kanssa, joka on puhjennut uudestaan kukkaan ja lirkutteleekin kuin alkuaikoina.

Ei auta uupuneen ihmisen oireiden – tiuskimisen ja rähjäämisen hallistelu –löytämään kukkaiskieltä. Ei auta rukous ja huokaus. Ei auta, että sen kerrotaan olevan sielunvihollisen aikaansaannosta ja että sen saa uskoa anteeksi. Ei auta se, että kerrotaan, miten taivaantaimille, noille uskon esikuville pitää puhua.

Mutta se auttaa, että saa nukkua yöt läpi heräämättä, juoda aamukahvinsa keskeytyksettä, syödä ateriansa ilman kutsuja pyyhkimään, käydä kauppareissulla ilman, että tarvitsee pelätä talon kaatuvan sillä aikaa, tehdä vessareissut ilman itkevien lasten jonoa oven takana, kuunnella omia ajatuksiaankin, tehdä omia asioita, keskittyä muuhunkin kuin vaipparalliin omassa elämässä, listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Kaikenlainen konkreettinen apu auttaa myös. Oma pelastukseni oli kodinhoitajat ja jotkut uskonystäväni, jotka auttoivat huolehtimalla lapsistamme välillä. Iso kiitos heille ja sydämiä korillinen <3

Vuonna 2014 kirjoitin Aila Ruohon kanssa kirjan Usko, toivo ja raskausvanhoillislestadiolaista perhe-elämää. Silloin kirja sai täyden savilastin vanhoillislestadiolaisten taholta, jopa joku lääkäri moitti kirjaa valheelliseksi Hesarissa. Viesti oli: ”Emme ole väsyneitä!” Jospa nyt olisi nytkähtänyt jotain liikkeelle vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen Jäävuoresta, jonka kyljessä lukee talonkokoisin kirjaimin: ”ME EMME EHKÄISE!”

Nimittäin tiuskiminen on oire väsymyksestä.


Kirjoittaja

Oikealta nimeltäni olen Vuokko Ilola. Monet tuntevat minut entuudestaan Kotimaan blogistina. Olen 11 lapsen äiti Kirkkonummelta ja työni on Masalan koulussa koulunkäyntiavustajana ja iltapäiväkerhon ohjaajana.


'Tiuskitaanko taivaassa?' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 1.8.2022 @ 9.43 Vuokko Ilola

    Muutamia huomioita ja tarkennuksia aiheeseen.

    1) uupunut voi olla jo yhden lapsen vanhempana
    2) vanhemman tiuskiminen ei rajoitu vl-liikkeen sisälle; sitä tapahtuu joka paikassa
    3) tiuskiminen voi johtua myös muusta kuin uupumuksesta
    4) kaikki tiuskimiselta vaikuttava puhetyyli ei ole välttämättä huonoa ja kielteistä, vaan se voi olla esimerkiksi suvussa esiintyvä tyyli puhua; ”senkin pallopää – itelläs on päässä sahanjauhoja!
    5) ronski puhetapa voi olla myös hyvää ja avointa kun se tapahtuu tasapuolisesti/vastavuoroisesti
    6) hillitty puheenparsi ja tyyni käytös voi pitää sisällään kätkettyjä tunteita ja puhumattomia asioita
    7) vaatimus kiltteydestä ja joidenkin tunteiden näyttämättömyydestä voi aiheuttaa vihan kasvamista sisuksissa ja purkautumista myöhemmin hallitsemattomasti, esimerkiksi allekirjoittaneen karjumiskohtaukset
    8) kaikki tunteet ja niiden näyttäminen on hyvä ja toivottava asia, myös lasten nähden, kunhan ne eivät johda kenenkään satuttamiseen henkisesti ja fyysisesti ja on hyvä muistaa, että niiden puhuminen auki etenkin lapsille on tärkeää
    9) lapset oppivat vanhemmiltaan näyttämään ja käsittelemään tunteitaan
    10) tunteiden kokeminen ja niiden näyttäminen ei ole syntiä eikä pahasta

    Vastaa

  2. 1.8.2022 @ 9.54 Vuokko Ilola

    Olisi syytä ihan koko valtakunnallisesti miettiä lapsiperheiden selviämistä ja tukiverkkoja. Siitä on puhuttu jo paljon, kuinka päiväkodeissa ja kouluissa ollaan kuormittuneita lasten haastavan käytöksen takia. Voisiko nyt käsi sydämellä miettiä ihan oikeasti, mistä moinen voisi johtua?

    1) maaltamuutto kaupunkeihin ja tukiverkkojen puuttuminen?
    2) kodinhoitoavun väheneminen?
    3) täydellisen vanhemmuuden vaatimukset ja ohjeistukset?

    Jokainen vanhempi tarvitsee jonkinlaisen tukiverkon pikkulapsivaiheeseensa. Itse saimme oman äitini, sukulaisten ja ystävien tuen lisäksi mittavan avun kodinhoitajilta ja siltikin olimme jaksamisen puolesta ihan äärirajoilla. En ihmettele yhtään, jos nyt tilanne on pahentunut ja että se voisi näkyä jopa suviseurakentällä, kun apua ei ole enää niin hyvin saatavilla ja samaan aikaan tietoisuus hyvän vanhemmuuden aineksista on lisääntynyt; kiintymysvanhemmuus, turvallisuus, rajat ja rakkaus, kantoliinailu ja sormiruokailu ja niin edelleen. Useimmat haluavat sitä parasta lapsillensa ja saattavat uuvuttaa itsensä jo alkumetreillä parhaan version vanhemmuudessa.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.