Atso Haapanen, Ennen Auschwitzia.

Tietokirja eksyksissä

Tämä kirja-arvio käsittelee itseoppineen sota- ja ilmailuhistorioitsijan Atso Haapasen kirjaa Ennen Auschwitzia – Suomen juutalaisten tarina. Aluksi on syytä todeta, että kyseessä ei ole tieteellinen tutkimus: lähteet ja aihetta tukeva kirjallisuus on valittu mielivaltaisesti, eikä käsittelytapa täytä alkeellistakaan vaatimusta lähdekritiikistä. Kirjan arvioiminen tieteellisen tutkimuksen kriteerein on näin ollen turhan ankaraa.

Kirjasta on kuitenkin syytä kirjoittaa suorasanaisesti sen aiheen vuoksi. Antisemitismintutkijana olen jatkuvasti kasvotusten sen tosiseikan kanssa, ettei juutalaisvastaisuutta todennäköisesti tutkittaisi nykyisessä mittakaavassa, ellei kuutta miljoonaa juutalaista olisi murhattu toisen maailmansodan aikana. Antisemitismin tutkiminen ja siitä kirjoittaminen on osa näiden uhrien muistamista. Siksi aiheen käsittelijällä on poikkeuksellisen painava vastuu ja velvoite tehdä työnsä kunnolla. Tämän velvoitteen pitäisi koskea myös käsillä olevaa kirjaa, sen kirjoittajaa ja kustantajaa.

Jo kirjan otsikko herättää kysymyksiä: Miksi ”ennen Auschwitzia” on pitänyt nostaa kirjan otsikkoon? Ei kai synkeän ja kohtalokkaan nimen päätyminen kirjan kanteen ole markkinointikikka? Teos nimittäin käsittelee suurelta osin aikakautta, jolloin Auschwitzin keskitysleiri oli jo toiminnassa. Auschwitz otsikossa tuntuu oudolta myös siksi, että alaotsikon mukaan kirjan pitäisi kertoa ”Suomen juutalaisten tarina”. Jokainen suomenjuutalaisten historiaan vähänkään tutustunut tietää hyvin, että heidän tarinansa ehkä onnekkain juonne kertoo siitä, kuinka he säästyivät holokaustilta. Suomesta kyllä karkotettiin ja natseille luovutettiin toisen maailmansodan aikana juutalaisia, ja luovutetuista osa päätyi keskitysleireille. Nämä onnettomat olivat kuitenkin Suomeen tulleita juutalaispakolaisia sekä vangittuja juutalaistaustaisia neuvostoarmeijan sotilaita – eivät maassamme pidempään asuneita suomenjuutalaisia tai Suomen kansalaisia.

Takakannessa Haapasen kirjan sanotaan perustuvan ”ennen kaikkea suomalaisiin lehtikirjoituksiin ja Valtiollisen poliisin arkistomateriaaleihin”. Kirjallisuusluettelosta selviää pian, ettei näitä lähteitä tarkastella kansainvälisen tutkimuksen valossa. Mukana on vain suomenkielistä kirjallisuutta, ja siitäkin joukosta puuttuu huomattava määrä viimeisen 15 vuoden aikana julkaistua suomalaista tutkimusta. Lieneekö sattumaa, että juuri puuttuvat tutkimukset ovat muuttaneet kuvaa Suomen ja natsi-Saksan aseveljeyden ja yhteistyön luonteesta, suomenjuutalaisten kokemasta ja Suomessa esiintyneestä antisemitismistä sekä Suomen osallisuudesta holokaustiin. Esimerkkeinä puuttuvista tutkimuksista voi mainita Simo Muirin Israel-Jacob Schur- ja Finland’s Holocaust -projektit, Teuvo Laitilan kirjan Uskonto, isänmaa ja antisemitismi sekä Oula Silvennoisen, Ida Suolahden ja allekirjoittaneen väitöskirjat. Niinpä esitelty kuva esimerkiksi suomenjuutalaisten ja Suomessa esiintyneen antisemitismin historiasta on väistämättä puutteellinen.

Haapasella näyttää olevan merkittäviä aukkoja aiheen peruskysymyksissä, kuten mitä on antisemitismi, miten se on syntynyt ja miksi juutalaisviha on kytenyt läpi vuosisatojen Euroopassa. Erityisesti kristinuskon keskeinen asema juutalaisvastaisuuden muodostumisessa ja säilymisessä loistaa kirjassa poissaolollaan. Haapanen etsii antisemitismille selityksiä ensisijaisesti käytännön elämästä: juutalaisista, heidän elinympäristöistään ja heidän suhteestaan muuhun yhteiskuntaan. Näin katoaa antisemitismin ehkä keskeisin osa, irrationaaliset syytökset. Kun juutalaisvastaisuuden historiaa tutkitaan, kääntyy fokus usein pois juutalaisista ja kohdistuu antisemiitteihin, niihin ihmisiin, jotka ovat keksineet, kannatelleet ja levittäneet juutalaisvastaisia syytöksiä ja aatteita. Niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä olemassa olevien juutalaisten kanssa, sillä – kuten ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre asian ilmaisi – antisemiitti luo juutalaisensa.

Kaikki painettu teksti ei ole totta

Kirja on jaettu neljään päälukuun. Ensimmäinen pääluku käsittelee juutalaisvainojen historiaa vanhan testamentin ajoista aina toisen maailmansodan kynnykselle. Luku on alkaa lyhyellä viiden sivun referaatilla dosentti Eero Kuparisen teoksesta Antisemitismin musta kirja: juutalaisvainojen pitkä historia. Referaattia on höystetty vanhoista lehdistä umpimähkään valituilla tiedon muruilla. Nämä poiminnat ikään kuin täydentävät Kuparisen tietoja tai pyrkivät antamaan vaikutelman, että kyse ei olisi vain yhden kirjan lainailusta. Referaatti päättyy ajallisesti 1700-luvun jälkipuoliskolle.

Tässä vaiheessa Haapanen siirtyy käyttämään lähteenään (ainakin viitteiden mukaan) lähes ainoastaan vanhoja suomalaisia sanomalehtiä vuosilta 1856–1946. Nämä lehdet hän on mitä todennäköisimmin löytänyt Kansalliskirjaston digitaalisten aineistojen sivulta käyttämällä erilaisia juutalais-johdannaisia hakutermejä. Metodi saattaisi olla jossain määrin käyttökelpoinen, jos päämääränä olisi ollut tutkia vaikkapa tietyn ajan suomalaisen lehdistön välittämää kuvaa juutalaisten historiasta. Tällainen lähestyminen olisi kuitenkin vaatinut rinnalleen tutkimuskirjallisuutta, jonka avulla lehtijutut olisi asetettu kontekstiinsa ja niissä esitetyt virheet korjattu. Nyt lehdissä esiintyneet virheet on toistettu kirjassa faktoina; otan näistä pari esimerkkiä. Hitler ei perustanut kansallissosialistista puoluetta tammikuussa 1919. Tosiasiassa puolueen perustaja oli Anton Drexler, joka ei enää vuonna 1923 tainnut olla lähteenä käytetylle Suur-Suomi-henkiselle Suunta-lehdelle Hitlerin arvoinen henkilö. Eikä maailmassa olisi ollut ensimmäisen maailmansodan aikana eläneen 13,5 miljoonan juutalaisen sijaan yli 66 miljoonaa juutalaista, jos kaikki kristinuskoon kääntyneet juutalaiset olisi laskettu mukaan. Kyseinen luku oli ”optimistinen” unelma, jonka esitti juutalaisten kääntymystä toivonut tanskalainen pastori Carl Skovgaard-Petersen, jota pidettiin Suomen kirkon piirissä, ja myös lähteenä käytetyssä Herättäjä-lehdessä juutalaisasioiden asiantuntijana.

Toinen metodologinen ongelma koskee lehtien asennoitumista juutalaisia käsitteleviin aiheisiin. Haapanen kyllä mainitsee suomalaisissa lehdissä esiintyneen antisemitistisiä kirjoituksia, mutta ei yhdenkään suomalaisen julkaisun kohdalla pohdi mahdollisuutta, että lehden näkökulma juutalaisia koskevissa uutisissa voisi olla juutalaisvastainen. Tästä hyvä esimerkki on Balfourin julistusta käsittelevä osa. Lordi Arthur Balfourin nimeä kantava julistus oli Ison-Britannian hallituksen lupaus tukea juutalaisten asettumista Palestiinaan. Julistus annettiin vuonna 1917, siis pian sen jälkeen, kun Palestiina oli siirtynyt ottomaaneilta brittien hallintaan. Haapanen esittää asialle useita, myös valtapoliittisia syitä, mutta hänen ensisijainen perusteensa tälle juutalaisten näkökulmasta myönteiselle käänteelle on erikoinen: ”Sota söi Britannian taloutta ja varallisuutta huomattavat määrät, joten juutalaisten rahavaroilla britit saattaisivat tasapainottaa talouttaan ja hankkia lisää aseita rintamalle.” Tämä taloudellis-pragmaattinen peruste herättää huomiota erityisesti siksi, että saman tulkinnan tekivät useat antisemiitit ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa – he pitivät Palestiinan asutusta juuri kansainvälisten rahajuutalaisten mahdollistamana projektina.

Todellisuudessa syy löytyy brittien omista intresseistä: Palestiinaan muuttavien juutalaisten toivottiin osaltaan turvaavan brittien asemaa erityisesti Suezin kanavalla sekä helpottavan Irakin öljyvarojen hyödyntämistä. Lisäksi julistuksesta toivottiin helpotusta Itä-Euroopan juutalaisten massamuuttojen synnyttämään paineeseen. Kuten mainittu, myös Haapanen viittaa brittien valtapoliittisiin pyrkimyksiin Lähi-idässä. Ensisijaiseksi syyksi hän kuitenkin esittää juutalaisten rahat. Lieneekin kohtuullista kysyä, ajaako kehno tutkimusmetodi kirjoittajan samaan rintamaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisten antisemiittien kanssa. Vai ei kai Haapanen usko tässä kansainväliseen rahajuutalaisten salaliittoon?

Kirjasta löytyy edellä mainittujen kaltaisia virheitä runsaasti, ja ne olisi ollut pienellä vaivannäöllä tarkistettavissa ja korjattavissa. Vanhoista lehdistä kootut tiedot eivät riitä sellaisenaan, vaan on välttämätöntä selvittää, pitävätkö ne paikkansa. Haapasen käyttämissä lähteissä on varmasti myös pätevää tietoa, mutta valitettavasti hänen mielivaltainen metodinsa heittää varjon koko kirjan uskottavuudelle. Lisäksi hän on käsitellyt lehtikirjoituksia huolimattomasti, ja antisemitismin kaltaisen delikaatin aiheen kohdalla se tarkoittaa, että pienetkin virheet voivat muuttaa sisältöä merkittävästi. Haapanen esimerkiksi kirjoittaa, että Uusi Suometar olisi marraskuussa 1918 käsitellyt sisällissodan jälkeisiä tapahtumia Viipurissa, ”jotka muistuttivat keskiajan juutalaisvainoja Keski-Euroopassa ja myöhemmin Venäjällä”. Väite on käsittämätön. Tuossa muodossa lause kun tarkoittaa yksiselitteisesti sitä, että Viipurissa olisi tapahtunut vuonna 1918 keskiaikaisten tai Venäjän pogromien kaltainen juutalaisvaino. Alkuperäisessä Uuden Suomettaren kirjoituksessa kuitenkin viitataan Israel Schurin kirjoitukseen Judisk Krönika -lehdessä, jonka mukaan ”Viipurissa on sattunut sikäläisiä juutalaisia vastaan esiintymisiä, jotka muistuttavat keskiajan juutalaisvainoista Länsi-Euroopassa ja myöhemmällä ajalla Venäjällä”. Vaikka kyse on pienestä virheestä, on ero suuri: lauseellaan Haapanen loi Suomeen ensimmäisen pogromin.

Kirjan toinen luku on otsikoitu ”Juutalaisten sorto Suomessa”. Koko kirjan otsikkoon nostettu ”Suomen juutalaisten tarina” typistyy tässä luvussa kahdeksansivuiseksi lehtiviittauksilla höystetyksi referaatiksi Taimi Torvisen Kadimah: Suomen juutalaisten historiasta -teoksesta sekä Eero Kuparisen kirjasta. (Tässä kohtaa suosittelisin asiasta kiinnostuneille erityisesti Santeri Jacobssonin kirjaa Taistelu ihmisoikeuksista: yhteiskunnallis-historiallinen tutkimus Ruotsin ja Suomen juutalaiskysymyksen vaiheista). Tämän jälkeen kirjan luonne muuttuu, eikä se oikeastaan enää kuin sivua suomenjuutalaisia niissä kohdin, kun suomenjuutalaiset olivat tekemisissä juutalaispakolaisten tai -sotavankien kanssa. Samalla Haapanen siirtyy käyttämään enemmän arkistolähteitä. Puutteellisen merkintätavan vuoksi on vaikea arvioida, onko hän käyttänyt mitään aiemmin tutkimattomia lähteitä, mutta kirjan sisällön perusteella hän kulkee kartoitetussa maastossa.

On valitettavaa, että Haapasen kirjassa pääosaan nousevat jo aiemmin kerrotut tarinat. Suomenjuutalaisten ja Suomeen päätyneiden juutalaispakolaisten historiassa olisi mitä todennäköisimmin jäljellä monia kirjoittamattomia kiehtovia kertomuksia. Toisen luvun lopulla Haapanen kuvaa vuonna 1938 Suomeen tulleita pakolaisia ja heidän päätymistään sota-ajan työpalveluun, ja kolmannessa, kirjan laajimmassa luvussa hän käsittelee suomalaisten saksalaisilta aseveljiltään kokemaa painetta luovuttaa heille niin Suomessa oleskelleet juutalaispakolaiset kuin myös suomenjuutalaiset. Näin ollen kirja toistaa jo tutkittuja tapahtumia eikä tarjoa keskusteluun oikeastaan mitään uutta.

Isänmaan puolesta uutta tietoa vastaan

Haapanen näyttää erityisesti mieltyneen ”äijähistoriaan”: miten salainen poliisi valokuvasi humalaan juotetun Heinrich Himmlerin salkun sisältöä tai kuinka kulisseissa alkoi tapahtua, kun juutalaisvihamielinen Valpon johtaja Arno Anthoni pyrki nopeuttamaan juutalaisten luovutusta natseille. Ehkä juuri tämän mieltymyksen vuoksi Haapanen haluaa päättää kirjansa ottamalla kantaa juutalaisten sotavankien luovutuksiin ja viime vuosina paljon keskustelua herättäneisiin kysymykseen suomalaisten SS-miesten roolista natsien hirmutöissä itärintamalla.

Kirjan viimeinen luku ”Suomalaiset SS-miehet ja juutalaiset sotavangit” on kaiken edellä mainitunkin valossa tarpeettomin. Ensinnäkään osa ”Juutalaiset sotavangit” ei ansaitsisi minkäänlaista huomiota. Aiheesta on julkaistu jopa kansainvälistä mielenkiintoa herättänyt tutkimus (Elina Sanan Luovutetut: Suomen ihmisluovutukset Gestapolle) sekä kaksi väitöskirjaa (Oula Silvennoinen: Salatut aseveljet: Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1945 ja Ida Suolahti: Yhteinen vihollinen, yhteinen etu: Sotavankien luovutukset ja vaihdot Suomen ja Saksan välillä jatkosodan aikana), eikä kirjoittaja vaivaudu edes tutustumaan näihin! Näyttääkin selvältä, että hän on valinnut asenteellisen lähestymistavan. Hän ainoastaan luettelee kolme sivua professori Lars Westerlundin raportoimia lukuja vankileireiltä. Mitään pohdiskelua suomalaisten suorittamat ihmisoikeusrikokset eivät Haapasessa herätä.

Vastaava asenteellisuus näkyy myös osiossa ”Surmasivatko suomalaiset SS-miehet juutalaisia?”. Tässä Haapanen asettuu ”isänmaalliselle” tulkintalinjalle, jonka päätarkoituksena on näyttänyt viime vuosina olevan professori Mauno Jokipiin Panttipataljoona-tutkimuksen ja suomalaisten SS-miesten kunnian puolustaminen sekä dosentti André Swanströmin tutkimusten nonsaleeraus (erityisesti Swanströmin kirjan Hakaristin ritarit: suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset).

Haapanen ei esitä perusteltuja väitteitä, ainoastaan mielipiteitä. Swanströmin esittämät perusteet SS-joukkoihin rekrytoitujen puoluekannoista hän jättää maininnan varaan, mutta juutalaisten todennäköisiä ampumisia koskevassa osassa Haapanen pörhistää apologiansa siilipuolustukseen. Tähän mennessä löydetyt todisteet, kuten Ensio Pihkalalle osoitettu kirje, jossa joukko SS-miehiä kirjoittaa ampumataitonsa kelpaavan parempaankin kuin juutalaisten teloittamiseen, tai Lennart Kihlströmin päiväkirjamerkintä neljän juutalaisen ampumisesta eivät riitä vakuuttamaan Haapasta. SS-miehet olivat hankkimassa ”hyvän sotilaallisen koulutuksen ja sotakokemusta, joka oli tervetullutta myöhemmin Suomen armeijan tarpeisiin”.

Niinpä Haapanen hyökkää Swanströmiä vastaan. Hän väittää Kansallisarkiston selvityksen todistaneen suomalaisten ainoastaan kuulleen juutalaisten teloittamisista. Lisäksi hän mainitsee, että edellä mainitussa ”kirjeessä on kohta, joka kertoo, etteivät miehet edes olleet rintamalla”, ja siksi he eivät voineet osallistua juutalaisten ampumisiin. Kirjeen ”kohtaa” tai sanamuotoa hän ei tarkenna. Kyseinen ”kohta” ja hänen tulkintansa Kansallisarkiston selvityksestä johtaa Haapasen kirjan ehkä merkillisimpään ajatukselliseen koukeroon, johon on syytä paneutua lähemmin.

Unto Nurmi, yksi kirjeen allekirjoittajista oli myöhemmin anonut siirtoa saksalaisten joukkoihin Afrikkaan. Swanström epäili kirjassaan, että Nurmen todistamat tai suorittamat sotarikokset saattoivat osaltaan vaikuttaa hänen halukkuuteensa päästä kaukaisempaan palveluspaikkaan. Haapanen ihmettelee, kuinka Swanström saattoi Kansallisarkiston selvityksen ja hänen ”kohtansa” valossa edelleen väittää Nurmen olleen mies, ”joka suurella todennäköisyydellä oli ollut mukana teloittamassa juutalaisia”. Haapasen tulkinnan mukaan Swanströmin ainoa peruste epäillä Nurmea juutalaisten teloittamisesta oli Nurmen halu siirtyä sotarikoksiensa vuoksi Afrikkaan (sic!). Lopuksi Haapanen kumoaa tämän merkillisen, Swanströmin nimiin laittamansa väitteen: ”Väitteelle ei ole todisteita.”

Todellisuudessa Haapanen vääristelee Kansallisarkiston selvitystä. Selvityksen tehnyt Lars Westerlund piti Swanströmin johtopäätöksiä rohkeina, mutta ei väärinä. Vaikka moni asia jäi kirjeessä hämärän peittoon, piti selvitys mahdollisena, että kirjeen allekirjoittajat olisivat joutuneet osallistumaan telotuksiin: ”Tuskin [kirjeen kirjoittaja Olavi] Karpalo tällaista mainintaa aivan ilman syytäkään kirjoitti.” Lisäksi Haapasen väite ”kohdasta”, joka osoittaa, etteivät kirjeen allekirjoittaneet olleet edes rintamalla, on merkityksetön. Suurin osa sotilaiden suorittamista juutalaisten joukkoteloituksista tapahtui rintamalinjojen takana, eli nähtävästi juuri siellä, minne kirje suomalaiset sijoittaa.

Vastaavan logiikan uhriksi joutuu myös Swanströmin epäily useiden SS-miesten antisemitismistä (näkemyksestä, jonka Kansallisarkiston selvitys, ja jopa Mauno Jokipii hyväksyi!). Haapasen mukaan Swanströmin ”väite suomalaisten SS-miesten antisemitismistä on myös sikäli outo, että SS-miehenä toimineen Toivo Vaaramon isä, aikaisemmalta sukunimeltään Warzabu, oli Puolan juutalainen”, ja siksi olisi epätodennäköistä, että Vaaramo olisi halunnut ampua juutalaisia. Varmasti näin, mutta mitä tämä tulee niihin lähes tuhanteen kahteensataan suomalaiseen SS-mieheen, joilla ei ollut juutalaisia sukujuuria? Mitä yksittäinen sotilas todistaa pataljoonasta? Myös Swanström mainitsee kirjassaan Vaaramon, mutta ei sotarikosten tai antisemitismin yhteydessä vaan siksi, että tämä pelkäsi juutalaisen taustansa paljastuvan saksalaisille.

Haapanen päättää suomalaisia SS-miehiä käsittelevän osion kiteyttämällä näkemyksensä: ”Tällaisista tulkinnanvaraisista toteamuksista voidaan väitellä loputtomiin, ja niistä jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä.” Lauseen lopussa on alaviite, jossa Haapanen kertoo suomalaisten SS-miesten joutuneen Saksan armeijassa koviin taisteluihin ja luettelee kaatuneiden ja kadonneiden määrät. En malta olla puuttumatta tähän. Samalla kun juutalaisten teloituksista kullakin saa olla omat mielipiteensä, pitää Haapasen muistuttaa lukijaa isänmaallisten SS-miesten veriuhrista. Juutalaisten kohdalla ylimalkaisuus sallittakoon, mutta omia puolustetaan. Tämä läpi kirjan kulkeva toiseuden ongelma ansaitsisi paljon enemmänkin huomiota, mutta jääköön se tässä maininnan varaan: ilmeisen kansallismielinen Haapanen tarkastelee juutalaisia jatkuvasti jonain toisena, ei-suomalaisena, ei-kristittynä. Jonakin viime kädessä ulkopuolisena, jota voidaan suvaita, mutta johon ei samaistuta.

Tämä kirjoitus kertoo hutiloiden tehdystä tietokirjasta, jonka kustantaja on toimittajineen mennyt siitä, missä aita on matalin. Näyttää ilmeiseltä, että kirjoittaja Atso Haapanen on tarttunut itselleen liian hankalaan aiheeseen – hänen vahvuutensa lienevät muualla. Siksi onkin kysyttävä, miksi tällainen kirja on nähnyt päivänvalon. Miksi kustantaja on ottanut kirjan julkaistavakseen, konsultoimatta yhtään alan tutkijaa? Pelkään pahoin, että kustannuspäätöksessä painoivat raadolliset syyt – kustantaja on päättänyt, että laadusta ja sisällöstä viis, Auschwitz-otsikolla ja holokausti-aiheella voi huoletta rahastaa.

Arvioitu teos: Atso Haapanen, Ennen Auschwitzia: Suomen juutalaisten tarina. Into 2021. 229 s.


Kirjoittaja

Paavo Ahonen on tallinnanlieksalainen antisemitismin ja kirkkohistorian tutkija, jonka väitöskirja on painettu Green Bay Packersin väreissä.


'Tietokirja eksyksissä' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 13.9.2021 @ 18.46 Rauno Seppänen

    SS-miehenä toimineen Toivo Vaaramon isä ei ollut Puolan juutalainen, vaan Suomen juutalainen Konstantin Woldemar Warzabu, joka oli syntynyt Haminassa. Konstantin Warzabun isoisä oli Josef Warzabu, joka oli saapunut Suomeen noin 1827 Daugavpilsistä Latviasta. Toivo Vaaramo (ent. Warzabu) oli siis Josef Warzabun jälkeläinen kolmannessa polvessa. Konstantin Warzabu kuoli vuonna 1932.

    Vastaa

    • 13.9.2021 @ 21.17 Paavo Ahonen

      Kiitos tarkennuksesta. Warzabua koskeva lainaus on suoraan Haapasen kirjasta.

      Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.