Mindfulness. Kuva: Ornoth/Flickr

Tietoisen läsnäolon luterilaisuus?

Mindfulness. Kuva: Ornoth/Flickr

Mihin suuntaan mindfulness kehittyy luterilaisessa ympäristössä? Kuva: Ornoth/Flickr

Joukko kirkollisia toimijoita järjesti keväällä seminaarin otsikolla ”Mindfulness tulee – tiedostaako kirkko?” Myös kristinuskon ja joogan suhteesta on järjestetty monenlaisia esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Hiljattain järjestetyillä joogafestivaaleillakin keskusteltiin kirkon suhteesta joogaan.

Tilaisuudet kertovat siitä, että kirkossa on kasvava tarve pohtia kristinuskon suhdetta meditaation ja joogan kaltaisiin harjoituksiin, joiden juuret ovat muissa uskonnoissa ja joita kuitenkin markkinoidaan ei-uskonnollisina.

Esimerkiksi mindfulness-seminaarissa esitettiin painokkaasti kysymys mindfulness-harjoitusten suhteesta buddhalaisuuteen: kantaako mindfulness mukanaan buddhalaisuutta?

Mindfulness-tekniikoina tunnetut tietoisen läsnäolon harjoitukset pohjautuvat meditaatiomenetelmiin, joiden juuret ovat buddhalaisuudessa. Harjoitukset on kehittänyt yhdysvaltalainen lääketieteen tutkija Jon Kabat-Zinn, joka opiskeli meditaatiota muun muassa korealaisen zen-mestarin oppilaana.

Jooga puolestaan on mielen ja kehon harjoitusjärjestelmä, jonka juuret ovat intialaisissa asketismin perinteissä. Monet nykyaikaisista joogan muodoista perustuvat järjestelmiin, joita ovat kehittäneet erilaisiin teologisiin näkemyksiin sitoutuneet hindut.

Useimmiten joogan ja meditaation opettajat korostavat vahvasti sitä, että harjoitukset sopivat kenelle tahansa eivätkä ne ole uskonnonharjoitusta. Mindfulness-harjoituksilla tähdätään stressin, ahdistuksen, kivun ja sairauksien lievittämiseen, eikä valaistumiseen. Modernia joogaa opetetaan kokonaisvaltaisena hyvinvointia ja elämäniloa lisäävänä liikuntamuotona, eikä välineenä aineellisuudesta vapautumiseksi tai puhtaan tietoisuuden saavuttamiseksi.

Kyse on siis viime kädessä siitä, että alun perin uskonnollisten päämäärien saavuttamiseksi kehitetyt ruumiin ja mielen harjoitukset on nyt valjastettu maallisiin tarkoitusperiin, kuten terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Näitä harjoituksia ja niiden vaikutuksia tutkitaan yhä enemmän länsimaisin tieteellisin menetelmin ja niitä markkinoidaan kuluttajalle tällaisiin tutkimuksiin vedoten. Perusajatus on, että kyseisillä tekniikoilla on todistettavasti saavutettu joitakin konkreettisia ja mitattavia terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä hyötyjä.

Harjoitusten vetovoima perustuu valtaosin juuri siihen, että niillä luvataan välittömiä, kouriintuntuvia ja tämänpuoleisia hyötyjä. Tässä katsannossa meditaation ja joogan suosiossa on pikemminkin kyse maallistumisesta kuin vieraiden uskontojen leviämisestä.

Kulttuurintutkijan näkökulmasta tilanne ei tietenkään ole aivan näin yksioikoinen. Vaikka erilaisten tekniikoiden opiskelun yhteydestä karsittaisiin kaikki viittaukset yliluonnolliseen todellisuuteen, niiden taustalla saattaa silti vaikuttaa kulttuurisia tapoja jäsentää todellisuutta, joilla on selkeitä liittymäkohtia uskonnollisiin perinteisiin.

Jokainen antropologi, sosiologi ja uskontotieteilijä tietää, että kaikkiin ruumiinmuokkauksen menetelmiin koristautumisesta kehonrakennukseen kätkeytyy arvoja, asenteita ja kulttuurisia merkityksiä, vaikkei niitä artikuloitaisi erityisen selväsanaisesti.

Joogasaleilla kuulee usein väitettävän, että erilaiset harjoitukset ”puhdistavat” kehoa. Länsimainen joogaaja saattaa yhdistää tämän ajatuksen aineenvaihdunnan kiihtymiseen ja kuona-aineiden poistumiseen kehosta. Intiassa puhtaus on kuitenkin aivan eri tavalla latautunut käsite. Erilaisten ruumiillisten harjoitusten, ruokavalion tai elämäntapojen jäsentäminen puhtausajattelun kautta on hindulaiseen kulttuuriin syvään juurtunut piirre. Koko kastijärjestelmä perustuu puhtaan ja epäpuhtaan hierarkialle, sillä alempikastisia ovat nimenomaan ne, joiden elinkeino ja elämäntapa altistaa heidät ”saastuttaville” asioille.

Vastaavasti voidaan ajatella, että tietoisen läsnäolon harjoitusten taustalla oleva ajatus siitä, että pyrkimällä tarkkailemaan oman mielen toimintaa arvostelematta ja tuomitsematta – hyväksymällä oma senhetkinen kokemus juuri sellaisena kuin se ilmenee – on kiinteä yhteys buddhalaiseen ajattelutapaan, jonka mukaan kaiken kärsimyksen alkujuuri on omassa mielessämme, sen taipumuksissa ja ehdollistumissa.

Ilman laajaa perehtyneisyyttä maailman kulttuureihin tällaiset merkityssisällöt ja niiden taustat jäävät helposti tunnistamatta. Vaikka harjoituksilla sinällään ei tähdättäisi uskonnollisiin päämääriin, ne selvästi voivat kantaa mukanaan kulttuurisia merkityksiä, jotka voivat olla peräisin tyystin toisenlaisista katsomuksista ja uskonnoista.

Tässä on silti syytä olla tarkkana. Siitä, että mindfulness-harjoituksiin saattaa sisältyä kulttuurisia merkityksiä, joiden tausta on laajasti ottaen buddhalaisessa kulttuurissa, ei kuitenkaan seuraa, että kyseiset harjoitukset kantaisivat mukanaan buddhalaisuutta pelastususkontona. Aivan samalla tavoin intialaisten ravintoloiden tarjoamista ruokalajeista löytyy kulttuurisia merkityksiä, joiden tausta on hindulaisessa kulttuurissa. Kasviscurryn syöminen ei silti tee kenestäkään hindua.

Varsin todennäköistä on, että joogaan ja meditaatioon liittyvät eksoottiset kulttuuriset piirteet ovat toinen niiden vetovoimaisuutta selittävä tekijä. Jooga on liikuntaa, joka on höystetty vaihtelevassa määrin intialaisilla kulttuurisilla mausteilla. Mindfulness-harjoituksissa saattaa tuoksahtaa häivähdys itä-aasialaista mentaliteettia. Tällaisten kulttuurivaikutteiden maailmanlaajuinen leviäminen ja sekoittuminen on yksi keskeinen globaalistuvan maailman piirre. Siksi myös uskonnollisten yhteisöjen tulisi pyrkiä löytämään välineitä niihin suhtautumiseksi ja niiden paremmaksi ymmärtämiseksi.

Tällaisessa teologisessa reflektiossa on hyödyllistä muistaa, että kulttuuristen vaikutteiden virta kulkee aina myös vastakkaiseen suuntaan. Kirkon tutkimuskeskuksen teettämistä kyselytutkimuksista on käynyt ilmi, että suomalaiset meditaationharjoittajat uskovat huomattavasti muuta väestöä todennäköisemmin Jumalaan. Meditaatiota säännöllisesti harjoittavista yli neljä viidestä ajatteli, että meditaation avulla pääsee Jumalan yhteyteen – mikä on hyvin epäbuddhalainen ajatus.

Näyttää vahvasti siltä, että kun suomalaiset luterilaiset ryhtyvät harjoittamaan aasialaisperäistä meditaatiota, harjoitus luterilaistuu silmissä, kun ihmiset käyttävät harjoitusta oman kulttuurisen esiymmärryksensä mukaisiin päämääriin. Vain aika näyttää, millaiseksi muotoutuu tietoisen läsnäolon luterilaisuus.

Kimmo Ketola


Avatar photo

Kirjoittaja

Kimmo Ketola on uskontotieteen tutkija Kirkon tutkimuskeskuksessa. Kuva: Hannu Jukola.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.