Mikael Stenmarkin teoksen Tiedeusko ja todellisuuden rajat. Kuva: Kirjapaja.
Ruotsalainen uskonnonfilosofi Mikael Stenmark lähestyy kirjassaan tiede–uskonto-keskustelua skientismin eli tiedeuskoa koskevan analyysin valossa. Hän aloittaa kirjansa erottelemalla useita tiedeuskon lajeja. Näitä ovat muun muassa episteeminen, ontologinen, aksiologinen (arvoihin liittyvä) ja eksistentiaalinen tiedeusko.
Kaikkien näiden ytimessä on ajatus, että luonnontiede lopulta paljastaa maailman perimmäisen olemuksen. Tiedeusko-keskusteluun liittyen kirjassa käsitellään erityisesti moraalin ja uskonnon luonnontieteellisiä (evoluutioteoreettisia) selityksiä.
Tieteen ja uskonnon suhdetta koskeva keskustelu on ollut vilkasta kymmenen viime vuoden aikana ja tähän keskusteluun Stenmarkin kirja tuo lisän. Kansainvälisesti huomiota ovat herättäneet niin sanottujen uusateistien, kuten evoluutiobiologi Richard Dawkinsin ja filosofi Daniel Dennettin, uskontokriittiset kirjoitukset. Suomessa uskonnollista maailmankatsomusta on kritisoinut muun muassa fyysikko Kari Enqvist, jonka mukaan materialismiin sitoutunut luonnontiede on uskontoa parempi perusta maailmankuvalle.
Akateemisessa maailmassa on uskonnon tutkimuksessa vahvistunut kognitiivinen näkökulma (kognitiivinen uskontotiede), jonka tunnetuin edustaja Suomessa on ollut Ilkka Pyysiäinen. Suomalaisessa teologisessa tutkimuksessa uskonnon ja tieteen suhdetta ovat käsitelleet useat nuoremman polven tutkijat, kuten uskonnonfilosofit Rope Kojonen ja Aku Visala. He ovat myös laatineet Stenmarkin kirjaan valaisevan katsauksen, jossa esitellään kirjan ilmestymisen jälkeistä, vastaavia teemoja koskevaa tutkimusta.
Kirjan käännös etenee sujuvasti; tosin joitain lauserakenteita olisi ajoittain voinut vielä selkeyttää. Stenmarkin teosta voi lukea – jos säilyttää tarkkaavaisuuden – ilman erityisiä filosofian esitietoja.
Stenmark kritisoi tiedeuskon muotojen perustavia väitteitä. Esimerkiksi episteemisen tiedeuskon mukaan vain luonnontiede voi antaa meille todellista tietoa maailmasta. Näin määriteltynä episteeminen tiedeusko vaikuttaakin aivan liian vahvalta. Tuskin paatuneinkaan skientisti käyttää tieteellistä menetelmää tarkistaakseen, sataako ulkona; pelkkä vilkaisu ikkunasta riittää. Stenmark muistuttaa aiheellisesti, että luonnontiede edellyttää jo olemassa olevien tiedon lähteiden, kuten muistin, käyttöä.
Toinen keskeinen skientismin muoto on ontologinen tiedeusko. Stenmarkin määritelmän mukaan se sanoo, että vain luonnontieteen paljastamat ilmiöt ovat todella olemassa. Stenmark kritisoi muun muassa nobelisti Francis Crickin (DNA:n rakenteen selvittäjän) käsitystä, jonka mukaan ”emme ole muuta kuin kasa neuroneja”. Stenmark huomauttaa, että tällaiset käsitykset eivät itsessään perustu luonnontieteen tuloksiin, vaan ne ovat filosofisia kannanottoja. Tämä on yksi tärkeä kirjan opetus. Esittäessään maailmaa ja ihmistä koskevia (yleisiä) väitteitä myös luonnontieteilijät tekevät filosofisia oletuksia, joista he eivät aina ole tietoisia ja joita ei voi tukea vain tieteellisellä tutkimuksella. Tämä on tärkeä muistaa myös siksi, että kaikkien luonnontieteilijöiden skientismi ei ole yhtä aukikirjoitetun jyrkkää kuin Crickin tai Richard Dawkinsin. Siksi Stenmarkin kirjan toivoisi löytävän lukijoita myös luonnontieteilijöiden keskuudesta.
Tosin Stenmark olisi voinut myös muistuttaa, että hänen määrittelemänsä ontologisen tiedeuskon ei välttämättä tarvitse johtaa jyrkkään materialismiin. Luonnontieteellinen tutkimus on paitsi havaintojen tekemistä materiaalisesta maailmasta, myös teorioiden rakentamista. Hallitseva tieteenfilosofinen näkemys eli tieteellinen realismi lähtee siitä, että tieteellisten teorioiden termit viittaavat olemassa oleviin olioihin, vaikka jälkimmäisiä ei voitaisikaan empiirisesti havaita. Ne ovat olemassa, koska parhaiten selittävät tieteelliset teoriat edellyttävät niiden olemassaoloa. On esimerkiksi mahdollista, että jossain vaiheessa luonnontieteellinen tutkimus joutuu myöntämään, että ihmisen tietoisuutta ei voi selittää pelkästään aivotoiminnan avulla. Silloin ehkä joudutaan olettamaan selittävänä tekijänä jokin ihmispersoonan ei-materiaalinen elementti, joka voi toimia tietyissä olosuhteista jopa aivoperustasta riippumatta. Siten tieteellinen realisti – ja Stenmarkin määrittelemä ontologinen skientisti – voisi tieteen teorioita seuraten päätyä hyväksymään ihmispersoonan ei-materiaalisen elementin olemassaolon!
Moraalin ja uskonnon analyysi liittyvät Stenmarkin kirjassa aksiologisen ja eksistentiaalisen skientismin arviointiin. Stenmark tekee keskustelussaan hyviä erotteluja ja torjuu tiettyjen evoluutiobiologien yritykset perustella moraali evoluutioteoreettisesti esimerkiksi vain geenien pyrkimyksenä jatkaa olemassaoloaan. Tässä yhteydessä hiukan häiritsee Stenmarkin puhe ”sosiobiologiasta”, jonka on sittemmin paljolti korvannut evoluutiopsykologia. Jälkimmäisen mukaan ihmisen tietyt psykologiset tai sosiaaliset ominaisuudet eivät ole suoranaisia evolutiivisia sopeumia, vaan evoluutio on tuottanut tiettyjä kognitiivisia ohjelmia, joilla voidaan selittää myös kulttuurista käyttäytymistä. Evoluutiopsykologia sai vauhtia jo 1990-luvun alkupuolella, joten Stenmarkin teoreettinen jälkijättöisyys ei johdu vain hänen kirjansa ilmestymisajankohdasta.
Myös Stenmarkin keskustelu uskonnon ja evoluution suhteesta kaipaa päivitystä ja tässä auttaa Kojosen ja Visalan jälkipuhe, jossa selostetaan 2000-luvun luonnontieteellisiä uskonnon selityksiä. Tosin Stenmark tarkastelee myös laajemmin uskonnon luonnontieteellistä kritiikkiä. Hän huomauttaa aiheellisesti, että monet uskonnon kriitikot pitävät uskontoa väärin luonnontieteellisenä hypoteesina. Sen sijaan henkilön usko perustuu usein siihen, että hän kokee kohdanneensa jumalallisen todellisuuden, vaikka hän jossain tilanteessa pitäisikin Jumalaa eräänlaisena selittävänä hypoteesina elämässään. Tosin yksi syy kriitikkojen käsitykseen saattaa olla se, että (kristityt) uskonnonfilosofit käsittävät tavallisesti Jumalan perinteisen teistisesti. Tällöin Jumalan ja maailman välille tehdään lähtökohtaisesti jyrkkä metafyysinen ero ja Jumala ymmärretään ikään kuin maailman ulkopuolisena toimijana, joka ensin luo kaikkeuden ja saattaa sitten jopa puuttua sen kulkuun. Tällainen antropomorfiselta tuoksahtava Jumala-käsitys on altis kritiikille. Stenmark olisi voinut käsitellä hiukan myös tämänkaltaisia kysymyksiä.
Kaiken kaikkiaan Stenmarkin ei skientismin analyysina ole vanhentunut 15 vuodessa, vaikka erityisesti uskontoa koskevaan tutkimukseen on tullut uusia teemoja, kuten Kojonen ja Visala katsauksessaan esittävät. Kirjan konkreettisuutta olisi lisännyt se, että tekijä olisi arvioinut tiedeuskon vaikuttavuutta myös tiedemaailman ulkopuolella. Usko tieteeseen on varmasti osa ainakin nykypäivän suomalaista ”virallista” maailmankuvaa; onko tiedeuskokin sitä?
Arvioitu teos:
Stenmark, Mikael: Tiedeusko ja todellisuuden rajat. Suom. Kirsi Nisula. 262 s. Kirjapaja, 2016 (alkuteos julk. 2001).
