Justus Sustermansin muotokuva Galileo Galileista vuodelta 1636.

Tiedettä ja uskoa on, tiedeuskoa ei ole. Pohdintoja piispojen kirjoitelmasta ”Tieteiden lahja”

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat hiljattain julkaisseet puheenvuoron tieteiden arvosta ja tehtävästä. Tämä 48-sivuinen kirjoitelma nimeltä ”Tieteiden lahja” kehottaa suhtautumaan tieteeseen myönteisesti samalla kun se peräänkuuluttaa tieteen ja uskonnon välistä vuoropuhelua – tietyin reunaehdoin. Kirjoitus on nähdäkseni suunnattu kirkon omille jäsenille ja erityisesti sen evoluutioskeptiselle siivelle vaikka pyrkinee myös asemoimaan kirkkoa varteenotettavaksi keskustelijaksi tiedettä sivuavissa asioissa.

Kirjoituksesta paistaa osin strategia, joka on jo pitkään ollut osa katolisen kirkon liennytysdiskurssia. Siinä uskonnolle pyritään toisaalta valtaamaan puheoikeutta tieteen pöydässä, toisaalta uskonnon ja tieteen yhteistä historiaa halutaan valkopestä.

Niinpä piispatkin kirjoittavat Galileosta, että oikeudenkäyntinsä aikana hän ”sai yöpyä kirkollisen oikeuden tuomarin huvilassa, jossa hänen käytössään oli palvelija”. Moinen humaanius saa epäilemään, että Galileon Dialogi kahdesta maailmanjärjestyksestä pantiin kiellettyjen kirjojen luetteloon neljäksisadaksi vuodeksi vain läpällä. Että tieteen kanssa ei ole koskaan eripuraa ollutkaan.

Katolisessa diskurssissa kerrotaan piispojen lailla mieluusti, kuinka ”monet nykyaikaisen luonnontieteen perustajahahmot olivat vakaumuksellisia kristittyjä eivätkä nähneet ristiriitaa tieteen ja uskonsa välillä”. Tämä tietysti pitää paikkansa, mutta nykytilanteen kannalta se on merkityksetön historiallinen fakta. Sillä ei ole mitään seuraamuksia nykytieteelle eikä tuskin uskonnollekaan. Vai haluavatko piispat ehdottaa, että koska Isaac Newton oli salaa areiolainen eli kiisti Jeesuksen jumalallisuuden, jokaisen seurakuntalaisen tulisi nyt seurata Newtonia? Tuskin.

Perusongelmana on, etteivät piispat tunnu osaavan päättää, mitä he tarkoittavat sanalla ”tiede”. Toisin sanoen: kenen tai minkä kanssa he haluavat vuoropuhelua.

He toteavat aivan oikein, että kielenkäytössä sanalla ”tiede” on useita merkityksiä. Sillä voidaan viitata esimerkiksi yliopistojen tutkimusaloihin. Tieteellä voidaan myös tarkoittaa menetelmää, jolla luotettavaa tietoa hankitaan, tai siten hankittua tietoa ja sen jäsentelyä (teorioita). Äärimmillään ”tiede” voi merkitä tieteen tuloksiin nojaavaa maailmankuvaa, jota saatetaan kutsua ”tieteelliseksi maailmankuvaksi”, mutta jonka parempi nimitys on ”naturalistinen maailmankuva”; näin siksi, että maailmankuva ei koskaan ole ”tieteellinen” sanan missään merkityksessä.

Itse ajattelen, että ”tiede” tarkoittaa pelkästään tapaa, jolla tietoa hankitaan. Se on eräänlainen lapio. Se on menetelmä, joka pyrkii tarkkailemaan ulkomaailmaa mahdollisimman tarkasti, kriittisesti ja systemaattisesti. Tämä lähestymistapa on yhteinen kaikille tieteenaloille luonnontieteistä aina yhteiskuntatieteisiin. Toki esimerkiksi luonnontieteissä tutkittavan kohteen luonteen vuoksi systematiikka ja tarkkuus ovat mittalaitteiden ja koejärjestelyiden ansiosta omaa luokkaansa, mutta se on tavallaan toissijaista.

Sir Isaac Newton syntyi joulupäivänä 1642.

Sir Isaac Newton syntyi joulupäivänä 1642.

Näin määriteltynä tiede käy vuoropuhelua vain itsensä kanssa. On eräänlainen kategoriavirhe kuvitella, että uskonnolla voisi olla jotakin annettavaa tälle lapiolle.

Kirjoituksessa uskonnon merkitystä korostetaan olkiukolla nimeltä ”tiedeusko”. Piispat määrittelevät sen seuraavasti: ”Tiedeuskoksi sanotaan näkemyksiä, joiden mukaan vain luonnontiede voi kertoa, mikä on tietoa ja mikä on olemassa.” En itse tunne yhtään tällaista tiedeuskovaista, mutta piispoilla tuntuu silti olevan tarve polemisoida heitä vastaan. Tämä osio on mielestäni kirjoitelman heikoin, ja sen teksti kuulostaa paikoin kuin internetin keskustelupalstoilta kopioidulta.

Tästä esimerkki: ”Tiedeusko ei itse ole tieteellisen tutkimuksen tulos. Luonnontieteellinen tutkimus ei ole osoittanut, että vain ja ainoastaan luonnontieteellinen tieto on luotettavaa, ei myöskään, että vain ja ainoastaan luonnontieteen tutkimat seikat ovat olemassa.” Niinpä ”luonnontiede joutuu tunnustamaan, että tiede ja sen tulokset eivät voi tuottaa arvoja, päämääriä ja merkityksiä”. Piispat kertovat vielä, että ”tiedeusko on ahdas myös arkiajattelun kannalta, sillä se näyttää sulkevan pois esimerkiksi muistitiedon, kokemuksen ja intuition.”

Nämä ovat aivan merkillisiä päätelmiä. Luonnontiede ei tutki luonnontieteellistä tietoa. Luonnontiede ei tutki arvoja. Luonnontiede ei tutki peikkoa nimeltä tiedeusko. Luonnontiede ei tutki ihmisen muistitietoa, kokemusta tai intuitiota. Niinpä se ei määritelmänsä mukaan voi sanoa niistä mitään. Se ei tee tunnustuksia. Jo pelkkä ajatus on järjetön.

Yllä lainatuista lauseista välittyy tutkimuksen luonnetta koskeva väärinymmärrys. Tiede, tuo menetelmä, ei voi milloinkaan osoittaa mitään; tiede ei ole matematiikkaa. Tiede ei tuota totuuksia vaan tietoa, joka kuvaa tutkimuskohdettaan jollakin todennäköisyydellä. Kun puuskahdetaan, että tiede ei ole osoittanut sitä tai tätä, paljastetaan syvä tietämättömyys tieteen olemuksesta.

Piispat kirjoittavat edelleen, että ”tiede on yksi luotettavimpia tiedon hankkimisen tapoja, mutta se ei vastaa kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin. Siksi tieteestä ei pidä tehdä uskonnon korviketta.” Tämä antaa ymmärtää, että uskonnolla olisi vastaus noihin perimmäisiin kysymyksiin. Itse olen sitä mieltä, että uskonto ei anna varsinaisia vastauksia vaan ainoastaan tunteen, että vastaus olisi annettu. Mutta niin tai näin, uskonnolla ei ole mitään etuajo-oikeutta. Vastauksia antavat yhtä hyvin filosofit, yhteiskuntatieteilijät ja ylipäätään kaikki ajattelijat, maailmankatsomuksestaan riippumatta.

Vuoropuhelua voidaan aina käydä kaikkien niiden yksilöiden välillä, jotka tukeutuvat luonnolliseen järkeensä. Monien konkreettisten kysymysten kannalta on näet yhdentekevää, uskovatko keskustelijat Jumalaan vai eivät. Jarrumies ei olekaan Jumala vaan Raamattu. Sen loputon tulkinta ja raamatunlauseiden sitkeä viljely (johon piispatkin sortuvat) eivät kristillisen kontekstin ulkopuolella merkitse mitään. Niinpä kirkko voisi aloittaa vuoropuhelunsa vaikkapa eksegetiikan tutkijoiden kanssa. Selvää lienee, että kaiken inhimillisen kirjallisuuden tavoin Raamattu sisältää väärinkäsityksiä, väärennöksiä, toiveita ja täysin sattumanvaraisia lauseita, joiden jatkuva mutustelu ei edistä mitään dialogia. Kuten naispappeuden ja homoliittojen kohdalla olemme nähneet.

 

Artikkelikuvassa Galileo Galilei.


Kari Enqvist

Kirjoittaja

Kari Enqvist on Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan emeritusprofessori ja tietokirjailija.


'Tiedettä ja uskoa on, tiedeuskoa ei ole. Pohdintoja piispojen kirjoitelmasta ”Tieteiden lahja”' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 21.12.2019 @ 21.04 Matti Taneli

    Arvoisa emeritusprofessori Kari Enqvist,

    Kiitos todella kiinnostavasta postauksestanne! Pahoittelen, että en valitettavasti ehkä ihan päässyt jyvälle kirjoituksenne pointista.
    Saanen kysyä: Tarkoitatteko sitä, että tiedeuskoa ei ole lainkaan olemassa – vai mitä?
    Entä sitten tämä: ”Näin määriteltynä tiede käy vuoropuhelua vain itsensä kanssa. On eräänlainen kategoriavirhe kuvitella, että uskonnolla voisi olla jotakin annettavaa tälle lapiolle.” Tiede käy vuoropuhelua itsensä kanssa. Mitä tämä tarkoittaa? Eikö kuitenkin tieteellä ole jokin tutkimuskohde, jota se tutkii mahdollisimman objektiivisesti ja tarkasti kunkin tieteenalan metodien mukaisesti.
    Tieteentekijät käyvät vuoropuhelua toistensa kanssa näistä tutkimuskohteista ja niistä saatavista tuloksista. Monet varteenotettavat tieteilijät käyvät jopa juuri sellaisesta aiheesta vuoropuhelua, jota te pidätte kategoriavirheenä. Nämä kaikki tieteilijät siis erehtyvät, väitätte! Uskonnolla on annettavana esimerkiksi itsensä, siis uskonto voi olla tutkimuskohteena. Toisaalta tällainen vuoropuhelu paljastaa sen, että tieteelläkin on – tietenkin – rajoitteensa. Nimittäin, ainakaan luonnontieteellä, ei olle tarjottavana mitään hyvän elämän mallia ainakaan sellaista, mitä monet ihmiset hyvältä elämältä odottavat, ellei sitten hyvällä elämällä tarkoiteta ”vain” sellaista, johon tieteen, esimerkiksi lääketieteen, tulokset voivat antaa hyviä vinkkejä terveelliseen – ja sillä tavoin hyvään – elämään.
    Ajattelen about filosofi Wilhelm Diltheyn (1833–1911) tavoin: luontoa selitämme, mutta ihmistä, hänen sielunelämäänsä (Seelenleben), ymmärrämme. On selvää, että tieteilijät käyvät vuoropuhelua keskenään esimerkiksi niistä tutkimusaineistoista, joista he tekevät mahdollisimman luotettavia päätelmiä. Tieteen keskeisiä kriteerejä ovat objektiivisuus, autonomia, edistyvyys ja itsensä korjaavuus.
    Mitä tarkoitatte naturalistisella maailmankuvalla? Miksi sitä ei tule kutsua tieteelliseksi? Pitääkö kaikesta tieteestä poissulkea supranormaalin mahdollisuus? Eikö tiede olekaan avoin systeemi? Ainakin sellaisia ihmisiä voi hyvin tutkia, jotka itsepintaisesti ylläpitävät uskoa supranormaaliin ja jopa väittävät, että heillä tieteen tekemisen yhtenä perusmotiivina on usko Jumalan tai jumalien olemassaoloon. On selvää, ettei Jumalaa an sich voi tutkia. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä hänen olemassaolostaan suuntaan tai toiseen.
    Teitä näyttää kiinnostavan uskonto ja uskonnollinen usko yllättävän paljon (Mistä tämä voisi johtua?), vaikka ette tunnu näkevän niillä mitään kovin kummoista tai mitään rationaliteettia. Uskonnot ja uskonnollinen usko ovat kiehtoneet tieteilijöitä kautta historian eikä niiden relevanssi ole mihinkään kadonnut. Yliopistossakin on monia uskovaisia tieteentekijöitä, mutta he pysyvät, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, kyllä aika visusti kaapeissaan, koska he ehkä pelkäävät tulla leimatuiksi hieman epäilyttäviksi tieteilijöiksi tai jopa persona non gratoiksi. Ihminen on kuitenkin tunteva, tahtova ja tietävä olento, olio. Tunteiden merkitystä ei ole syytä väheksyä. Näytätte olevan jollakin tavoin merkittävän protestanttisen teologian edustajan F. D. E. Schleirmacherin (1768–1834) kannoilla. Hänen mukaansa uskonnossa, erityisesti kristinuskossa, on kysymys tunteesta tai ”itsetietoisuuden” löytämisestä. Teoksessaan Der christliche Glaube (1821) Schleiermacher pyrkii osoittamaan, että kristillinen teologia ja/tai usko liittyvät ”absoluuttiseen riippuvuuden tunteeseen”.

    Olisi mukavaa ja tärkeää saada kommentinne kommenttiini. Arvostan suuresti sellaista kunnioitusta, rehtiyttä ja rohkeutta.

    ystävällisesti Matti Taneli, KT, FM, TM, lukion lehtori, kasvatuksen tutkija ja pappi

    Vastaa

    • 22.12.2019 @ 12.02 Miska Kuusela

      ”Tarkoitatteko sitä, että tiedeuskoa ei ole lainkaan olemassa – vai mitä?”

      Kyllä. Näytä missä se on. ”Yks tyyppi sanoi” tai youtube-videot ei kelpaa. Missä tämän tiedeuskon instituutio on ja missä sen dogmit on dokumentoituna, ja kuka ne on allekirjoittanut?

      ”Tiedeusko” on olkiukko. Eikö uskonnolla muuta ole jäljellä, kuin kuvitella omien kuvitelmiensa lisäksi kuvitelmakuplansa ulkopuolisia olkiukkoja, ja nyrkkeillä niiden kanssa?

      Eri ihmiset toki suhtautuvat tieteen tuloksiin eri tavoin, jotkut ehkä fanaattisestikin. Jotkut ehkä tulkitsevat tuloksia väärin, esim. valikoiden, vahvistusharhaisesti tai yksittäisille tutkimustuloksille tai peräti vain hypoteeseille liikaa painoarvoa laittaen. Mutta eihän se uskonnoksikaan riitä, että jollain jotain omia kuvitelmia tai harhoja . Uskonnoksi kelpaa vain yhteisesti jaettu kuvitelma, jossa uskotaan siksi (ja vain siksi), että uskotaan muiden ihmisten uskovan tai uskoneen samaan kuvitelmaan. Muuta perustettahan uskonnolle ei, de facto, ole eikä voi olla.

      Vastaa

  2. 21.12.2019 @ 22.26 J-P Sal

    Iltaa.

    Kun puhutaan tiedeuskosta, tarkoitetaan uskonnonomaista suhtautumista tieteentekijäiden julkaisemaan tietoon.
    Se ilmenee parhaiten tavallisten ihmisten puheenvuoroissa, joissa he vannovat tieteen ja sen tulosten nimeen varmana totuutena. Kuten uskovatkin todistelevat oman jumalansa tai pyhän kirjansa oikeellisuutta, laput silmiensä sivuilla.

    Uskonnon siitä tekee sama kuin muistakin uskonnoista; se nimittäin tarvitsee lukijansa taholta uskoa todeksi. Tavallisella ihmisellä kun ei ole mitään keinoa reaalisti verifioida sanottua tieteellistä faktaa mitenkään pitävästi. On vain uskottava mitä sanotaan. Tieteen nimissä on siis -ja on tapahtunutkin- mahdollista syöttää mitä tahansa pajunköyttä ymmärtämättömille jotka sitten toistelevat väärääkin tietoa faktana. Koska Uskovat.
    Ne taas jotka ei (välttämättä) usko, tieteentekijät, tieteen ”teologit”, luultavasti tietävät enemmän tai ainakin arvailevat vakaammalta pohjalta todellisen mahdollisia olevaisuuksia.. ja silti ovat riitelemässä useinkin toistensa kanssa omien evankeliumiensa, teorioiden oikeellisuuksista.
    Alhaalta katsottuna tiede on siis ihan samankaltainen opinkappale kuin Jumala ja Raamattukin. On papisto joka kertoo miten asia on ja häntä joko uskotaan tai ei uskota. ja ne jotka ei usko, saa yhteiskunnan kirouksen päällensä. Vääräuskoisia kun ovat.

    Vastaa

    • 22.12.2019 @ 1.52 Esa Kontinen

      J-P Sal Viestisi menee pieleen siinä kohtaa että tutkijat pyrkivät mahdollisimman hyvään toistettavuuteen jotta kuka tahansa pystyy hankkimaan koulutuksen ja toistamaan tutkimukset ja toteamaan tulokset itse. Ainoa minkä takia luottamusta asiantuntijoihin vaaditaan on se että kukaan ei yksinkertaisesti pysty tutkimaan kaikkea itse. Sen takia tiede itsessään menetelmänä pyrkii mahdollisimman luotettavaan tietoon, ja menetelmän tuntevana kykenee antamaan sille sen ansaitseman luottamuksen. Mikään aukoton täydellinen luottamus taas ei kuulu tieteeseen. Totuuden käsite on lähinnä uskonnollinen käsite, kun taas tieteessä on aina mahdollista kyseenalaistaa vanha tieto uuden tiedon ja pätevien todisteiden perusteella. Siksi tiedettä voisi kuvailla prosessiksi joka jalostaa meidän ymmärrystämme ympäröivästä maailmasta.

      Ja näin selitettynä se tulisi opettaa kaikille nuorille peruskoulussa, koska se on perustavaa laatua oleva tieteen filosofia. Siksi tieteellisiä teorioita kutsutaan teorioiksi. Ei siksi että ne olisivat arvailua, huomioiden kuinka vahvat todisteet ja ennustavuusvoima niillä teorioilla on, vaan siksi että ne ovat avoimia uudelle tiedolle joiden perusteella niillä on lupa muuttua. Osittain tai joissain tapauksissa jopa kokonaan päivitettynä laajemmalla teorialla.

      Vastaa

      • 22.12.2019 @ 16.15 J-P Sal

        Esa Kontinen, toki tiedän ymmärrän tuon mitä sanoit. Se ei kuitenkaan poista sitä miten ja miksi tieteen tuloksiin suhtaudutaan niiden parissa, valtaosan kansalaisista, jotka eivät ole ”hankkineet tarvittavaa koulutusta”.

        Se on edelleen totta jos sitä katsotaan tutkijoiden näkökulmasta, toisaalla näkee paljonkin kirjoituksia mm. netissä, jossa otetaan vain jokin lyhennelmä jonkun tutkimuksen abstraktista ja sen perusteella vedetään ”tieteellinen tosiasia” pöytään.. selkeästi vain uskon varassa. Uskoon siihen, että tieteen tekijä on tehnyt hommansa oikein ja että yleensäkin perusoletukset on oikein. Ja että on itse tulkinnut lukemansa oikein.

        Siksi sanoinkin, että on olemassa tiedeuskoa ja jopa tiedeuskontoja, vaikkei niitä nimitetä yleensä noilla nimillä. Kuitenkin ne toimivat uskontojen logiikalla ja mekaniikalla, vaikka itse asia ei ole varsinaisest uskon asia. Ne implikoituvat etenkin niiden parissa jotka lukevat tutkimuksia ehkä abstrakteihin asti, harvemmin pidemmälle (maksullisuuden vuoksi?) ja siitä sitten muodostavat maailmankuvansa, ymmärtämättä edes kunnolla mitä lukevat.
        Toinen ryhmä on ne jotka maalaavat omaa valmista maailmankuvaansa siihen sopivilla tutkimuksilla, osatotuuksilla niistä tai jopa tulkitsemalla tuloksia omaan käyttönsä sopivasti.

  3. 22.12.2019 @ 0.39 Harri Pohja

    Erittäin ytimekäs ja hyvin kirjoitettu analyysi, Kari enqvist! Siksi ihmettelenkin, ovatko kaksi ensimmäistä kommentoijaa mahtaneet lainkaan ymmärtää kirjoituksesi ydinsanomaa, eli että tiede on kiistatta paras menetelmä tiedon hankkimiseksi, ei sen kummempaa – ei siis mitenkään ajateltavissa minkäänlaiseksi ”uskonkappaleeksi”. Mutta ilmeisesti, jos itse uskoo vankasti johonkin yliluonnolliseen, on lähes mahdotonta ymmärtää, ettei kaikilla muillakin olisi samanlaista tarvetta vastaavanlaiseen uskoon.

    Vastaa

    • 22.12.2019 @ 0.56 J-P Sal

      Sen verran tuossa on epämääräisyyttä, että pieni täsmennys on paikallaan.

      Omassa vastineessani käsittelin sitä, millaisia yhtäläisyyksiä on uskonnoissa ja ns. ”tiedeuskossa” sen tiedon vastaanottamisen ja omaksumisen saralla. En siis ole jumal-uskovainen, kylläkin taipuva uskomaan tieteen esittämää todistusaineistoa.

      Mutta toki, uskoahan sekin vaatii, kuten suurimmalla osalla tieteen ulkopuolella olevilta henkilöiltä, koska minulla ei useinkaan ole keinoa tai kykyä verifioida sitä henkilökohtaisesti.

      Ja kyllä, ymmärsin tuon työkalu-metaforan.

      Vastaa

  4. 22.12.2019 @ 10.10 Matti Taneli

    Hyvät Esa Konttinen ja Harri Pohja,

    Esa Konttinen: Tieteellinen tieto on totta tämän hetken valossa. Tieteellinen tieto ei ole ”ikuinen totuus”, vaikka sellaiseen kaiketi pyritäänkin. Totuus on yksi tiedon ehto tai kriteeri, muita ovat uskomis-eli hyväksymisehto ja luotettavuusehto (perustelu). Näin ainakin Platon lyhyesti ilmaisten määritteli tiedon eli tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Tätä voidaan tietenkin kritisoida ja niin on tehtykin (esim. Edmund Gettier), mutta se on hyvä pohja asian käsittelylle. Tämä opetetaan kaikille (!) lukion ykkösvuosikurssilaisille.
    Harri Pohja: Ymmärsin kyllä – tietenkin – tuon sanomasi ja Enqvistin tuon sanomisen, siitä ei ole kysymys. Mutta Enqvist näyttää ymmärtävän uskonnollisen uskon aika lailla kapeasti ja jopa konservatiivisesti sitä tulkiten. Hän ei olle perehtynyt esimerkiksi VT:n ja UT:n eksegetiikkaan tai systemaattiseen teologiaan eikä näin ollen näe niidenkään merkitystä sille, miten uskollinen usko esimerkiksi luterilaisessa konteksissa, sen nykyajan teksteissä, ilmaistaan.

    Edelleen odotan myös professori Enqvistin kommenttia.

    ystävällisesti Matti Taneli

    Vastaa

    • 23.12.2019 @ 17.12 Riku Sutinen

      Hyvä Matti Taneli, huomioni kiinnittyy yhteen, mielestäni erittäin merkittävään virheeseen kirjoituksessasi. Lainaus tekstistäsi:” Tieteellinen tieto ei ole ”ikuinen totuus”, vaikka sellaiseen kaiketi pyritäänkin.”

      Väitteesi ei kestä pitkää tarkastelua, tieteellinen tieto ei koskaan ole ikuinen totuus, eikä se edes siihen pyri.

      Vastaa

  5. 22.12.2019 @ 13.07 Raimo Karmanen

    ”Tiedeuskoksi sanotaan näkemyksiä, joiden mukaan vain luonnontiede voi kertoa, mikä on tietoa ja mikä on olemassa.” Tämä kuvaa hyvin tieteen vaikeastihavaittavaa dogmaa. Asia ei muutu, vaikka ei tuntisikaan ketään, joka asiaa esillä pitää. Keinotekoisesti sovittu tutkimustapametodi toimii tietyssä asioissa loistavasti, mutta ei kata olemisen koko kenttää. Siksi elämästämme puuttuu olennaisia paloja.

    Vastaa

  6. 22.12.2019 @ 13.44 Kari Enqvist

    Vastaan tässä Matti Tanelin kommentteihin. Sanoisin, että sekoitat keskenään tieteen menetelmänä, tutkijat ja tutkimuskohteen. Se on kuin ei osaisi erottaa toisistaan lapiota, sitä käytteleviä työmiehiä ja lapioitavaa multaa. Jos vertaus sallitaan, työmiehet tietysti keskustelevat jatkuvasti keskenään, mistä kaivetaan ja kuinka syvälle, mutta tuskin kukaan heistä voi uskoa, että kirkolla olisi mitään sanottavaa lapion muodosta tai edes siitä, mistä pitäisi (tai mistä ei saa) kaivaa. Työmiehet eivät myöskään kuvittele, että kaikki maailman ongelmat, rakkaus, hyvinvointi jne ratkeavat lapioimalla. He eivät ole lapiouskovaisia. Toivottavasti tämä vertaus kirkastaa asiaa. Ja painotan, että kyseessä on vertaus eikä siihen pidä lukea mitään ylimääräistä.

    Kun toteat, ettei luonnontieteellä ole ” tarjottavana mitään hyvän elämän mallia” kehotan lukemaan uudelleen ja tällä kertaa ajatuksella kirjoitukseni kappaleen, joka alkaa sanoin ”Nämä ovat aivan merkillisiä päätelmiä.”

    Maailmankuva ei ole tieteellinen, sillä se ei ole tieteellisen tutkimuksen tulos. Maailmankuva ei ole sama asia kuin tieteellisten tulosten luettelo vaan sisältää myös uskomuksia ja elämänasenteita (se ei kuitenkaan ole sama asia kuin maailmankatsomus). Naturalistinen maailmankuva tarkoittaa elämänasennetta, jonka mukaan maailmassa esiintyy vain luonnollisia syitä. Sen tukena on usein vaikkapa kosmologisia tai evoluutiobiologisia käsityksiä, mutta periaatteessa voi kuvitella naturalistisen maailmankuvan, jossa tieteen tulokset näyttelevät vähäistä roolia (ajattelen esimerkiksi antiikin epikurolaisia).

    Kirjoituksessani en ole käsitellyt juuri lainkaan uskoa, joten siitä ei voi vetää mitään uskonkäsityksistäni koskevia johtopäätöksiä. Kun toteat, etten ole ”perehtynyt esimerkiksi VT:n ja UT:n eksegetiikkaan tai systemaattiseen teologiaan”, osoitat joko kaikilta muilta ihmisiltä puuttuvaa jumalallista kykyä lukea toisten ajatuksia tai vaihtoehtoisesti itsekorosteista ad hominem -hyökkäilyä, joka mielestäni sopii huonosti Vartijan sivuille.

    Vastaa

  7. 22.12.2019 @ 16.32 Matti Taneli

    Arvoisa Kari Enqvist,

    Kiitos paljon vastauksestanne! Totean lyhyesti vain seuraavan. Kirjoituksiin voi – epähuomiossakin – lukea erilaisia asioita sisään (Käytin yhdessä viestissäni teihin viitaten potentiaalimuotoa (!) puhuessani eksegetiikasta ja systemaattisesta teologiasta.) Niin näytätte tekin tekevän minun kirjoittamaani. Mutta se siitä. Tämä kirjoituksenne selvensi näkemystänne, jossa ei kylläkään enää toistu sisältö identtisenä aiempaan kirjoittamaamme ja sen ”henkeen”. En puhunut uskonkäsityksistänne, vaan siitä miten näytätte suhtautuvan uskontoon ja sen moniin edustajiin sekä millaisena kirjoittamanne näyttäytyi minulle ja monelle muullekin tutkijatutulleni. Vastaavasti kirjoittamani saattoi näyttäytyä teille.
    Ymmärrän kyllä, ettei tiede voi antaa vastauksia kuin ”vain” tiettyihin kysymyksiin. Sitä en tietenkään kiistänytkään. Puhuin enemmänkin siitä, että uskonto ja (luonnon)tiede voivat hyvin käydä luovaa ja toisiaan kunnioittavaa vuoropuhelua, vaikka ei tietenkään uskonnolla ole (eikä saa olla) mitään suoria vaikutuksia tieteen tuloksiin, mutta kylläkin on ollut siihen, mitä tai millaisia asioita tieteen piirissä tutkitaan, esimerkiksi itsekin puhuitte Galileista. Uskonto on eräänlainen sui generis, tietynlainen elämänmuoto (Lebensform), josta myös L. Wittgenstein puhui. Pahoittelen, jos en onnistunut ilmaisemaan ajatuksiani teille.
    Itse toteatte minulle seuraavasti. ”…osoitat joko kaikilta muilta ihmisiltä puuttuvaa jumalallista kykyä lukea toisten ajatuksia tai vaihtoehtoisesti itsekorosteista ad hominem -hyökkäilyä, joka mielestäni sopii huonosti Vartijan sivuille.” En kyllä allekirjoita kirjoittamaanne minusta! Mutta sekin siitä. Olen kyllä kanssanne täsmälleen samaa mieltä, ettei tuollainen tyyli, josta puhutte sovi millekään sivuille.

    Tämän seuraavan totean selvyyden vuoksi. Tieteellinen tieto on totta tämän hetken valossa. Tieteellinen tieto ei ole ”ikuinen totuus”, vaikka sellaiseen kaiketi tieteessä pyritäänkin. Totuus on yksi tiedon ehto tai kriteeri, muita ovat uskomis-eli hyväksymisehto ja luotettavuusehto (perustelu). Näin ainakin Platon lyhyesti ilmaisten määritteli tiedon eli tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Tätä voidaan tietenkin kritisoida ja niin on tehtykin (esim. Edmund Gettier), mutta se on hyvä pohja asian käsittelylle.

    Hyvää päivää ja tulevaa vuotta 2020 teille!

    PS: Olisi joskus mukava keskustella kanssanne myös face to face silloin ehkä vältyttäisiin tällaisilta molemminpuolisilta harmillisilta väärinkäsityksiltä.

    Kaikkea hyvää teille tutkimusten parissa ja muutenkin!

    ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti Taneli

    Vastaa

  8. 22.12.2019 @ 18.22 Matti Heiliö

    Tietämisen horisontti

    Professori Kari Enqvistin kirjoitus on rapsakka ja osuva puheenvuoro tieteen ja uskonnon suhteesta. Piispojen puheenvuoron otsikko oli laveasti ”Tieteiden lahja”. Enqvistin lähestymiskulma on erityisesti luonnontieteen ja uskon välien selvittely. Tärkeätä olisi myös tiedonfilosofian näkökulma. Kirjoitin aiheesta blogissani ”mattiheilio.fi” otsikolla Tieteessä surisee ja narisee. Ymmärsin Matti Tanelin puheenvuoron koskettelevan myös tätä pohdintaa ja tieteen itsereflektion tarvetta.

    Vastaa

  9. 22.12.2019 @ 18.44 Markku Kailaheimo

    Piispojen puheenvuorossa todetaan: ”Emme voi yksiselitteisesti rajata arvoja teologian piiriin ja tosiseikkoja tieteen piiriin.” Puheenvuorossa keskitytään tarkastelemaan teologian ja tieteen välistä problematiikkaa mutta eivätkö nämä kysymykset ole kirkon ja Raamatun ”hyvän sanoman” kannalta lopultakin epäolennaisia. Onko pelastusta ja iankaikkista elämää toivovalle ihmiselle paljonkaan merkitystä sillä, miten esimerkiksi maailmankaikkeus on syntynyt. Olennaisempaa on, kuinka ihmisen onnistuisi elää hyveellisesti. Miksi piispat näkevät tärkeäksi uskonnon ja tieteen välisen keskusteluyhteyden ja kenties näiden jonkinlaisen yhteensovittamisen – sanotaanhan usein, että nämä puhuvat samoista asioista käyttäen vain toisenlaista kieltä.

    Kari Enqvist on todennut omassa artikkelissaan tästä asiasta näin: ”Piispat kirjoittavat edelleen, että ”tiede on yksi luotettavimpia tiedon hankkimisen tapoja, mutta se ei vastaa kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin. Siksi tieteestä ei pidä tehdä uskonnon korviketta.” Tämä antaa ymmärtää, että uskonnolla olisi vastaus noihin perimmäisiin kysymyksiin. Itse olen sitä mieltä, että uskonto ei anna varsinaisia vastauksia vaan ainoastaan tunteen, että vastaus olisi annettu. Mutta niin tai näin, uskonnolla ei ole mitään etuajo-oikeutta. Vastauksia antavat yhtä hyvin filosofit, yhteiskuntatieteilijät ja ylipäätään kaikki ajattelijat, maailmankatsomuksestaan riippumatta.” – Näyttäisi, että keskittyessään puhumaan teologian ja tieteen välisestä vuoropuhelusta, piispat siirtävät huomion tieteen rooliin ja sen puutteisiin arvokysymyksissä ja sivuuttavat Enqvistinkin mainitsemat humanistispainotteiset tieteet ja eritoten filosofian.

    Filosofia, joka on aikoinaan ollut teologian palkkapiika ja jonka metodeja ja terminologiaa kirkkoisät ja teologit ovat hyödyntäneet kirjoituksissaan, tarkastelee juuri niitä ei-tieteellisiä eettishenkisiä kysymyksiä, joihin kirkko on katsonut pyhien tekstien antaneen jo vastaukset, tai Enqvitstin sanoin antaneen ”ainoastaan tunteen, että vastaus olisi annettu”. Mielestäni se rakentava keskustelu, jota piispat peräänkuuluttavat, tulisikin käydä mieluummin teologian ja filosofian kanssa – eikö teologia ”etuajo-oikeuksineen” ole sen filosofialle velkaa.

    Vastaa

  10. 22.12.2019 @ 22.34 Jorma Kilpi

    Tieteellinen maailmankuva on aika vakiintunut termi ja uskoisin monien ymmärtävän sen tarkoittavan, että maailmassa esiintyy vain luonnosta itsestään kumpuavia syitä. Kaikilla tapahtumilla ei tarvitse olla mitään syytä eikä luonnon ulkopuolisista syistä ole mitään näyttöä. Siihen sisältyy myös ymmärrys siitä, että kaikkia syitä ei aina ymmärretä.

    Tieteessä on kysymys ymmärryksestä. Koska kenelläkään ei riitä aika ymmärtää kaikkea on pakko luottaa tiedeyhteisön näkemyksiin. Kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia, toiset ovat paremmin perusteltuja kuin toiset. Tiedeyhteisön mielipiteet ovat aina hyvin perusteltuja, myös silloin kun ovat väärässä. Aina voi olla vielä paremmat perustelut. Luottamus hyviin perusteisiin on eri asia kuin usko.

    Onko uskonnoilla mitään annettavaa tieteelle? Me olemme vain ihmisiä, emme jumalia. Emme siis voi ymmärtää jumalallisia tarkoitusperiä tai syitä. Mutta tieteen avulla voimme ymmärtää todellisuutta ja mitä enemmän sitä ymmärrämme sitä ihmeellisempi se on. Tässä mielessä tiede on lahja. Ei tarvitse ajatella että jokin jumaluus olisi sen lahjan meille antanut, silti voi olla kiitollinen siitä lahjasta. Sitä kiitollisuutta voi myös osoittaa lukuisin eri tavoin auttamalla tiedettä edistymään.

    On myös toinenkin lahja, henkilökohtainen. Se lahja liittyy oman elämäni olemassaolon ihmeeseen. En ajattele että jokin jumaluus olisi sen lahjan minulle antanut, silti olen kiitollinen siitä lahjasta. Kaikella nykyisellä elämällä tällä planeetalla on yhteinen alkuperä, me kaikki jaamme saman olemassaolon ihmeen. Siksi en voi mitenkään osoittaa kiitollisuutta omasta elämästäni sellaisella tavalla joka jollakin lailla on pois muiden elämästä. Koska en ole jumala en voi myöskään mitenkään rakastaa jumalaa suoraan. Yksi tapa kuitenkin on jolla kiitollisuutta voi osoittaa: valikoimaton lähimmäisenrakkaus. Evankeliumin ilosanoma on, että mitään muuta tapaa ei ole. Kannattaa hetki miettiä miksi se on ilosanoma.

    Johtopäätökseni on, että uskonnoilla ei ole mitään annettavaa tieteelle. Ihminen joka noudattaa valikoimatonta lähimmäisenrakkautta ristiinnaulitaan välittömästi.

    Viime aikoina pinnalle ovat nousseet ”perinteisiä kristillisiä arvoja” korostavat poliitikot, jotka ajattelevat että äänestäjä on sama asia kuin lähimmäinen. Piispojen tulisi korjata tämä harhaluulo pikimmiten eikä puhua höpöjuttuja tieteestä. Piispojen olisi myös hyvä ymmärtää, että itsensä kutsuminen kristityksi, eli Jeesuksen seuraajaksi, on itsensä ylentämistä.

    Vastaa

    • 23.12.2019 @ 18.57 Matti Taneli

      Hyvä Riku Sutinen,

      Kiitos kommentistanne.

      Mielessäni oli esimerkiksi tämä Leibnizin teksti. Toisaalta olin kirjoittanut ”ikuinen totuus”.

      “Mais le raisonnement veritable depend des verités necessaires ou éternelles sont celles de la logique, des nombres, de la geometrie qui font la connexion indubitable des idées, et les consequences immanquables. Les animaux, dù ces consequences ne se remarquent point, sont appelès bêtes; mais ceux qui connoissent ces verités necessaires, sont proprement ceux qu’on appelle Animaux raisonnables, et leur ames sont appallées esprits. Ces ames sont capables de faire des actes reflexifs, et de considerer ce qu’on appelle moy, substance, ame, esprit, en un mot, ces choses et les verités immaterielles. Et c’est ce qui nous rend susceptibles des sciences ou des connoissances demonstratives. (PNG, par. 5) G VI, s. 600-01.)

      ”Järkeily riippuu välttämättömistä tai ikuisista totuuksista, sellaisista kuin [mitä tapaamme] logiikassa, numeroissa ja geometriassa, jotka varmistavat epäämättömät ideoiden yhteydet ja väistämättömät seuraukset. Eläimiä, joissa näitä yhteyksiä ei havaita, sanotaan pedoiksi, mutta niitä, jotka tuntevat välttämättömät totuudet, sanotaan varsinaisiksi rationaalisiksi eläimiksi, ja niiden sieluja sanotaan mieliksi. Nämä sielut ovat kykeneviä suorittamaan refleksiivisiä akteja [actes reflexifs] ja tarkastelemaan [considerer] sitä, mitä sanotaan ”minäksi”, substanssiksi, sieluksi, mieleksi – lyhyesti, ei-materiaalisia olioita ja ei-materiaalisia totuuksia. Ja tämä tekee ne kykeneviksi tieteisiin ja demonstratiivisen tietoon.”
      (Suom. todennäköisesti Markku Roinila)
      Sitaatti on tästä L:n kirjoituksesta, jos oikein katsoin, Principles de la nature et de la grâce, fondes en raison (PNG) 1714.

      ystävällisesti Matti Taneli

      Vastaa

  11. 4.1.2020 @ 17.05 Martti Muukkonen

    Kun tämä keskustelu näyttää liikkuvan lähinnä luonnontieteen ja uskonnollisen uskon akselilla, niin lienee paikallaan tuoda mukaan hieman tieteen- ja uskonnonsosiologiaakin.
    Tuo tiedeuskovaisuus-käsite on moderni versio siitä, mitä aieimmin nimettiin loogiseksi positivismikai, loogiseksi empirismiksi ja marxilaistyyliseksi tieteelliseksi maailmankuvaksi. Kaikissa on lähtökohtaoletuksena (ns. metateoriana) se, että vain empiirisillä havainnoilla saadaan tietoa. Tällaisen ajattelun olemassaolon kiistäminen kertoo vain siitä, ettei kiistäjä ole perehtynyt näihin tieteenfilosofisiin teorioihin.

    Enqvist puhuu tieteestä menetelmänä – vastauksessaan hän käyttää lapio-vertausta. Kuitenkaan tiede ei ole pelkkä menetelmä tai edes kokoelma menetelmiä vaan se on kokonainen järjestelmä, jossa on omat sääntönsä ja perinteensä. Tässä järjestelmässä on erotettavissa varsinaiset teoriat ja niiden takana olevat ns. metateoriat, jotka jokaisella tieteenalalla otetaan annettuina eikä niitä erikseen perustella. Tämä taso on se, mitä piispat – ja heidän takanaan Areopagi-sivuston ylläpitäjät – kutsuvat tiedeuskovaisuudeksi. Se on ilmiö, jossa tieteentekijä – tai tiedettä seuraava – kiistää omat ääneen lausumattomat lähtökohtansa ja väittää vain tekevänsä empiiristä tiedettä. Tähän syyllistyvätennenkaikkea luonnontieteilijät. Ihmistieteissä on ollut jo vuosikymmeniä itsestään selvää, että tutkijan tausta vaikuttaa hänen tuloksiinsa. Siksi mm. antropologiassa edellytetäänkin, että tutkija kirjoittaa omat lähtoköhtana auki – muut voivat sen perusteella sijoittaa hänen teesinsä niiden kontekstiin. Tutkijan työhön vaikuttavat hänen maailmankatsomuksensa, poliittiset näkemyksensä, ihmissuhteeensa, inhimillinen turhamaisuus ym. Jos eivät muuten, niin ainakin siten, että ura saattaa tyssätä jos menee suututtamaan oman alansa rahahanojen vartijat – vaikka suututtamisen aihe olisikin jokin muu kuin tieteeseen liittyvä (näinhän se taisi olla Galileonkin kohdalla).

    Uskonnoilla – tai laajemmin maailmankatsomuksilla – on totuusväittämien lisäksi toinenkin Uskonnonsosiologian ja -antropologian kannalta uskonto on kulttuurin arvomuisti (Reijo E. Heinonen)- tai kuten Clifford Geertz asian ilmaisi: ”uskonto on malli yhteiskunnaSTA ja malli yhteiskunnaLLE.” Jokainen kulttuuri tallentaa syväarvonsa alueensa valtauskonnon oppi- ja riittirakenteisiin, joista niitä uusinnetaan ja välitetään eteenpäin. Tässä tulee se uskonnon ja tieteen rajapinta, jota Enqvist ei tahdo ymmärtää: jotta tiede olisi ihmiskunnalle siunaus eikä kirous, tieteenteollakin on oltava eettiset pelisääntönsä. Olennaista on huomata, että nämä pelisäännöt eivät nouse tieteen itsensä parista vaan ympäröivästä yhteiskunnasta – ja useimpien kulttuurien kohdalla ne säännöt on talletettu uskontoihin. Mikään ei-uskonnollinen yhteiskuntajärjestelmä ei toistaiseksi ole säilynyt pystyssä sataakaan vuotta – ja silloinkin pakkovaltana.

    Toivoisin, että kun keskustellaan tieteen ja uskonnon suhteista, otettaisiin huomioon ne tieteenalat, jotka ovat oikeasti tutkineet molempia tutkimuskohteina: antropologia, filosofia ja sosiologia.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.