Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat hiljattain julkaisseet puheenvuoron tieteiden arvosta ja tehtävästä. Tämä 48-sivuinen kirjoitelma nimeltä ”Tieteiden lahja” kehottaa suhtautumaan tieteeseen myönteisesti samalla kun se peräänkuuluttaa tieteen ja uskonnon välistä vuoropuhelua – tietyin reunaehdoin. Kirjoitus on nähdäkseni suunnattu kirkon omille jäsenille ja erityisesti sen evoluutioskeptiselle siivelle vaikka pyrkinee myös asemoimaan kirkkoa varteenotettavaksi keskustelijaksi tiedettä sivuavissa asioissa.
Kirjoituksesta paistaa osin strategia, joka on jo pitkään ollut osa katolisen kirkon liennytysdiskurssia. Siinä uskonnolle pyritään toisaalta valtaamaan puheoikeutta tieteen pöydässä, toisaalta uskonnon ja tieteen yhteistä historiaa halutaan valkopestä.
Niinpä piispatkin kirjoittavat Galileosta, että oikeudenkäyntinsä aikana hän ”sai yöpyä kirkollisen oikeuden tuomarin huvilassa, jossa hänen käytössään oli palvelija”. Moinen humaanius saa epäilemään, että Galileon Dialogi kahdesta maailmanjärjestyksestä pantiin kiellettyjen kirjojen luetteloon neljäksisadaksi vuodeksi vain läpällä. Että tieteen kanssa ei ole koskaan eripuraa ollutkaan.
Katolisessa diskurssissa kerrotaan piispojen lailla mieluusti, kuinka ”monet nykyaikaisen luonnontieteen perustajahahmot olivat vakaumuksellisia kristittyjä eivätkä nähneet ristiriitaa tieteen ja uskonsa välillä”. Tämä tietysti pitää paikkansa, mutta nykytilanteen kannalta se on merkityksetön historiallinen fakta. Sillä ei ole mitään seuraamuksia nykytieteelle eikä tuskin uskonnollekaan. Vai haluavatko piispat ehdottaa, että koska Isaac Newton oli salaa areiolainen eli kiisti Jeesuksen jumalallisuuden, jokaisen seurakuntalaisen tulisi nyt seurata Newtonia? Tuskin.
Perusongelmana on, etteivät piispat tunnu osaavan päättää, mitä he tarkoittavat sanalla ”tiede”. Toisin sanoen: kenen tai minkä kanssa he haluavat vuoropuhelua.
He toteavat aivan oikein, että kielenkäytössä sanalla ”tiede” on useita merkityksiä. Sillä voidaan viitata esimerkiksi yliopistojen tutkimusaloihin. Tieteellä voidaan myös tarkoittaa menetelmää, jolla luotettavaa tietoa hankitaan, tai siten hankittua tietoa ja sen jäsentelyä (teorioita). Äärimmillään ”tiede” voi merkitä tieteen tuloksiin nojaavaa maailmankuvaa, jota saatetaan kutsua ”tieteelliseksi maailmankuvaksi”, mutta jonka parempi nimitys on ”naturalistinen maailmankuva”; näin siksi, että maailmankuva ei koskaan ole ”tieteellinen” sanan missään merkityksessä.
Itse ajattelen, että ”tiede” tarkoittaa pelkästään tapaa, jolla tietoa hankitaan. Se on eräänlainen lapio. Se on menetelmä, joka pyrkii tarkkailemaan ulkomaailmaa mahdollisimman tarkasti, kriittisesti ja systemaattisesti. Tämä lähestymistapa on yhteinen kaikille tieteenaloille luonnontieteistä aina yhteiskuntatieteisiin. Toki esimerkiksi luonnontieteissä tutkittavan kohteen luonteen vuoksi systematiikka ja tarkkuus ovat mittalaitteiden ja koejärjestelyiden ansiosta omaa luokkaansa, mutta se on tavallaan toissijaista.
Sir Isaac Newton syntyi joulupäivänä 1642.
Näin määriteltynä tiede käy vuoropuhelua vain itsensä kanssa. On eräänlainen kategoriavirhe kuvitella, että uskonnolla voisi olla jotakin annettavaa tälle lapiolle.
Kirjoituksessa uskonnon merkitystä korostetaan olkiukolla nimeltä ”tiedeusko”. Piispat määrittelevät sen seuraavasti: ”Tiedeuskoksi sanotaan näkemyksiä, joiden mukaan vain luonnontiede voi kertoa, mikä on tietoa ja mikä on olemassa.” En itse tunne yhtään tällaista tiedeuskovaista, mutta piispoilla tuntuu silti olevan tarve polemisoida heitä vastaan. Tämä osio on mielestäni kirjoitelman heikoin, ja sen teksti kuulostaa paikoin kuin internetin keskustelupalstoilta kopioidulta.
Tästä esimerkki: ”Tiedeusko ei itse ole tieteellisen tutkimuksen tulos. Luonnontieteellinen tutkimus ei ole osoittanut, että vain ja ainoastaan luonnontieteellinen tieto on luotettavaa, ei myöskään, että vain ja ainoastaan luonnontieteen tutkimat seikat ovat olemassa.” Niinpä ”luonnontiede joutuu tunnustamaan, että tiede ja sen tulokset eivät voi tuottaa arvoja, päämääriä ja merkityksiä”. Piispat kertovat vielä, että ”tiedeusko on ahdas myös arkiajattelun kannalta, sillä se näyttää sulkevan pois esimerkiksi muistitiedon, kokemuksen ja intuition.”
Nämä ovat aivan merkillisiä päätelmiä. Luonnontiede ei tutki luonnontieteellistä tietoa. Luonnontiede ei tutki arvoja. Luonnontiede ei tutki peikkoa nimeltä tiedeusko. Luonnontiede ei tutki ihmisen muistitietoa, kokemusta tai intuitiota. Niinpä se ei määritelmänsä mukaan voi sanoa niistä mitään. Se ei tee tunnustuksia. Jo pelkkä ajatus on järjetön.
Yllä lainatuista lauseista välittyy tutkimuksen luonnetta koskeva väärinymmärrys. Tiede, tuo menetelmä, ei voi milloinkaan osoittaa mitään; tiede ei ole matematiikkaa. Tiede ei tuota totuuksia vaan tietoa, joka kuvaa tutkimuskohdettaan jollakin todennäköisyydellä. Kun puuskahdetaan, että tiede ei ole osoittanut sitä tai tätä, paljastetaan syvä tietämättömyys tieteen olemuksesta.
Piispat kirjoittavat edelleen, että ”tiede on yksi luotettavimpia tiedon hankkimisen tapoja, mutta se ei vastaa kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin. Siksi tieteestä ei pidä tehdä uskonnon korviketta.” Tämä antaa ymmärtää, että uskonnolla olisi vastaus noihin perimmäisiin kysymyksiin. Itse olen sitä mieltä, että uskonto ei anna varsinaisia vastauksia vaan ainoastaan tunteen, että vastaus olisi annettu. Mutta niin tai näin, uskonnolla ei ole mitään etuajo-oikeutta. Vastauksia antavat yhtä hyvin filosofit, yhteiskuntatieteilijät ja ylipäätään kaikki ajattelijat, maailmankatsomuksestaan riippumatta.
Vuoropuhelua voidaan aina käydä kaikkien niiden yksilöiden välillä, jotka tukeutuvat luonnolliseen järkeensä. Monien konkreettisten kysymysten kannalta on näet yhdentekevää, uskovatko keskustelijat Jumalaan vai eivät. Jarrumies ei olekaan Jumala vaan Raamattu. Sen loputon tulkinta ja raamatunlauseiden sitkeä viljely (johon piispatkin sortuvat) eivät kristillisen kontekstin ulkopuolella merkitse mitään. Niinpä kirkko voisi aloittaa vuoropuhelunsa vaikkapa eksegetiikan tutkijoiden kanssa. Selvää lienee, että kaiken inhimillisen kirjallisuuden tavoin Raamattu sisältää väärinkäsityksiä, väärennöksiä, toiveita ja täysin sattumanvaraisia lauseita, joiden jatkuva mutustelu ei edistä mitään dialogia. Kuten naispappeuden ja homoliittojen kohdalla olemme nähneet.
Artikkelikuvassa Galileo Galilei.
